Muutama vuosi sitten vein Suomessa vierailleen ulkomaalaisen tuttavani sienimetsään. Sipoonkorven kansallispuistossa oli koittanut syksy, ja ruskan kellastamaa kangaspohjaa koristi kirjava sato metsäsieniä. Kävellessämme metsässä tuttavani kysyi toistuvasti kohtaamistaan sienistä: ”Ovatko nämä syötäviä?” Kuin tottumuksesta vastaukseni oli yleensä rutiininomainen ”Ei.” Harvemmin pysähdyin edes tutkimaan sieniä vilkaisua tarkemmin. Lopulta ystävä kysyi ihmeissään: ”Mistä sinä oikein tiedät?”. En oikein tiennyt, mitä vastata. Sienestys on usein niin intuitiivista ja tottumuksellista, ettei sen yksityiskohtia osaa tarkemmin edes kuvailla. Kokenut sienestäjä erottaa pikavilkaisulla syötävän sienen myrkyllisestä vaikkei osaisikaan kuvailla kaikkia päätöksenteossa hyödyntämiään yksityiskohtia. Unkarilais-brittiläinen filosofi ja kemisti Michael Polanyi kutsui tätä hiljaiseksi tiedoksi: tiedämme enemmän kuin osaamme sanoin kuvailla.
Jäin pohtimaan tuttavani kysymystä. Pohdinta johti pitkään itsetutkiskeluun sieniharrastuksen parissa, ja lopulta päätin iskeä ongelman kimppuun empiirisen tutkimuksen kautta. Mieltäni askarruttivat ainakin seuraavat kysymykset: Miten sienestäjät tarkalleen tekevät päätöksiä? Mikä on intuition tai hiljaisen tiedon merkitys sienestyksessä? Miten sienestäjät hallitsevat sienestykseen liittyviä riskejä ja epävarmuuksia? Riskeistä kiinnostuneena ympäristöpolitiikan tutkijana etenkin sienestyksen käytännöllinen lähestymistapa riskienhallintaan vaikutti kiehtovalta. Sienestys onkin sikäli erikoinen harrastus, että vain pieni virhe voi johtaa pahimmillaan elimensiirtoon tai kuolemaan. Kuten vanha kasku kuuluu, ”kaikki sienet ovat syötäviä – mutta jotkut vain kerran”.
Samoihin aikoihin sieniretkemme kanssa päädyin puolivahingossa lukemaan psykologien Peter Todd ja Gerd Gigerenzer toimittamaa kirjaa, joka käsitteli ekologista rationaalisuutta (ecological rationality). Ekologinen rationaalisuus on verrattain uusi lähestymistapa päätöksenteon tutkimukseen, vaikka sen juuret ovatkin legendaarisen Herbert A. Simonin työssä rajoitetun rationaalisuuden (bounded rationality) parissa. Ekologisen rationaalisuuden voisi kiteyttää näin: hyödynnämme jokapäiväisessä päätöksenteossa ympäristössä esiintyviä toistuvuuksia, ja selviämme usein monimutkaisistakin askareista vain yksinkertaisia nyrkkisääntöjä noudattamalla. Usein myös yksinkertaiset nyrkkisäännöt eli heuristiikat voivat toimia monimutkaisia laskenta- tai optimointitoimia paremmin.
Esimerkiksi kokenutkaan pesäpallopelaaja ei koppia ottaessaan laske mielessään lentävän pallon lentorataa tai monimutkaisia differentiaaliyhtälöitä, vaan hän noudattaa yksinkertaista katseheuristiikkaa (gaze heuristic): kun pallo on korkealla ilmassa, kohdista katse palloon ja liiku siten, että katseen ja pallon välinen kulma säilyy vakiona. Näin pallo putoaa räpylään ilman sen monimutkaisempaa matematiikkaa. Kiteytettynä voisikin todeta, että hyvät päätökset eivät välttämättä vaadi kompleksista kognitiota.
Lapsuuden opit sienimetsässä
Ekologiseen rationaalisuuteen perehdyttyäni palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Juurikin yksinkertaisia heuristiikkoja hyödyntämällä tunnistin usein syötävän sienen myrkyllisestä, ja eittämättä hyödynsin myös helposti opittavia nyrkkisääntöjä sienten tunnistuksessa. Suuri osa hiljaisesta tiedosta taisikin perustua heuristiikkoihin. Tarkemmin miettiessäni muistin, että monta nyrkkisääntöä opin jo lapsena vanhemmiltani tai isovanhemmiltani: ”älä poimi sieniä, joita et tunnista”, ”älä poimi valkoisia sieniä (sillä voit erehtyä poimimaan tappavan myrkyllisen valkokärpässienen)”, ”syötävän rouskun tunnistuksessa voi hyödyntää siitä tihkuvaa valkoista maitiaisnestettä”, ja niin edespäin. Lisäksi moni sienen etsintää helpottava strategia perustuu nyrkkisääntöihin: ”kantarelli koivua kaipaa” ja suppilovahvero kasvaa kuusikkorinteessä. Ekologit ja mykologit toki äkkiä huomauttavat, että jälkimmäiset perustuvat mykorritsaksi kutsuttuun symbioottiseen suhteeseen sienirihmaston ja puun välillä. Mutta sienestäjän ei tarvitse välttämättä tätä monimutkaista suhdetta ymmärtää: yksinkertainen nyrkkisääntö useimmiten riittää.
Löysin tutkimuksessani kymmenittäin tällaisia sienestystä helpottavia nyrkkisääntöjä. Tulosten valossa näyttääkin selkeältä, että myös sienestäjät tukeutuvat ekologiseen rationaalisuuteen ja nyrkkisääntöihin päätöksenteossa. Ehkä keskeisin löydös oli kuitenkin se, että yleisimmät nyrkkisäännöt eivät suinkaan helpottaneet sienilajien tunnistusta, vaan niiden avulla rajataan sienestykseen liittyvää epävarmuutta. Yleiset heuristiikat kuten ”älä poimi valkoisia tai tuntemattomia sieniä” ovat ennen kaikkea omanlaiseen riskienhallintaan kehottavia sääntöjä, joilla nuori tai kokematonkin sienestäjä pääsee nopeasti ja turvallisesti harrastuksessa alkuun. Koska sienestyksessä yksikin virhe voi olla kohtalokas, sienestäjillä on usein nollatoleranssi epävarmuutta kohtaan.
Tutkittuani asiaa selvisi myös, että jotkut nyrkkisäännöistä ovat melkoisen vanhoja. Esimerkiksi tiettävästi ensimmäisessä suomalaisessa sienikirjassa, Eduard Hisingerin vuonna 1863 julkaistussa teoksessa Sieni-kirja: eli Sieni-Kallen oswiitta tuntemaan ja käyttämään syötäwiä sieniä, kirjoitetaan:
”Mutta myrkylliset ja waaralliset sienet! ette niistä ole sanaakan maininneet,” sanoi wieras. ”Emme niistä huoli,” tuli wastauksesi, ”waan jätämme kaikki sillensä, joita emme tunne. Ainoasti niin tawoin saatamme niistä taatut olla.”
Heuristiikat ovat hyödyllisiä nimenomaan sen takia, että ne ovat kognitiivisesti tehokkaita. Ne eivät ole optimaalisia ratkaisuja (vaikka ne voivatkin tutkitusti toimia optimointia paremmin) tai perustu deduktiivisiin kustannus–hyötylaskelmiin. Sen sijaan ne ovat juuri sellaisia yksinkertaisia strategioita, joista käytännönläheisessä kognitiolle raskaassa aktiviteetissa hyötyy eniten. Peruskoulun matematiikan opettajallani olikin tapana sanoa, että kunnon sienestysretki on mielelle matematiikkaakin vaativampaa. Tällaisessa ympäristössä tarvitaan päätöksenteon tueksi nopeita ja helppoja (fast and frugal) nyrkkisääntöjä. Jos muistaa, että valkoista maitiaisnestettä tihkuva sieni on luultavasti rousku, tieto auttaa suuresti tarkemmassa lajintunnistuksessa. Jos päättää olla kokonaan syömättä valkoisia sieniä, vähentää vakavaa myrkytysriskiä merkittävästi, vaikka jäisikin tämän takia muutama herkkusieni poimimatta. Nämä nyrkkisäännöt ovat arvokkaita osatekijöitä syötävän sienen tehokkaassa tunnistuksessa, vaikka ne eivät yksinäänkään johtaisikaan aukottomiin päätöksiin.
Sienimetsän varovaisuusperiaate
Tutkimustulosteni perusteella vaikuttaa siltä, että sienisaalista ei lähtökohtaisesti pyritä optimoimaan kustannus-hyötylaskelmilla. Sen sijaan sienestyksessä noudatetaan lukuisia sääntöjä, jotka muistuttavat ympäristöpolitiikassa paljon puhuttua varovaisuusperiaatetta. Varovaisuusperiaate kuuluu lyhyesti näin: voi olla parempi välttää vaaratilannetta, vaikka haitallisista vaikutuksista ei olisikaan täydellistä varmuutta. Yleensä varovaisuusperiaatetta sovelletaan tilanteissa, joissa vallitsee suuri epävarmuus. Sienten tunnistus onkin usein epävarmaa touhua: kosteusmuuntuvat sienet voivat vaihdella ulkomuotoaan paljon kelin mukaan, nuorilta sieniltä voi puuttua lukuisia lajintunnistukseen oleellisia tuntomerkkejä ja matkijasienet tai näköislajit voivat aiheuttaa liki loputonta hämmennystä. Koska päätöksentekotilanne on vahvasti epäsymmetrinen (subjektiiviset hyödyt ovat rajalliset, mutta haitat rajattomat), on parempi olla liian varovainen kuin tyhmänrohkea. Kuten englantilainen kansanviisaus kuuluu: ”better safe than sorry”.
Varovaisuus onkin kansanviisauksista keskeisimpiä. Vaikka nykyään varovaisuutta pidetään usein heikkoutta ilmentävänä piirteenä, ihmiskunnan epävarmassa historiassa se on yleensä näyttäytynyt suorastaan hyveenä. Esimerkkejä varovaisuuteen perustuvista kansanviisauksista ei tarvitse kaukaa etsiä. Esimerkiksi latinankielinen fraasi Primum non nocere – ensiksi vältä vahingontekoa – kuuluu keskeisesti lääketieteen etiikkaan ja on varmasti jokaiselle lääketieteen ammattilaiselle tuttu. Buddhalaiseen Theravada-koulukunnan ensimmäinen moraalinen prinsiippi puolestaan on “vältä harmintekoa”. Varovaisuus on keskeinen teema myös sananlaskuissa: “ei vara venettä kaada”, “an ounce of prevention is worth a pound of cure”, “a stitch in time saves nine”. Viime vuosina myös ympäristötutkimuksessa on korostettu käytännönläheisen perimätiedon roolia nykyajassa ja antroposeeniin sopeutumisessa. Kansanviisauksien soveltaminen nykypäivän kompleksisiin haasteisiin ei ole aina ongelmatonta, mutta tässä tapauksessa oppitunnit ovat mielestäni harvinaisen selkeät.
Tutkimukseni loppuun saatettuani mieleeni juolahtikin ajatus, että ehkä sienestyksen arkijärjellisiä nyrkkisääntöjä ja varovaisuusperiaatteita voisi soveltaa laajemminkin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ympäristöpolitiikkaan. Olisikohan meidänkin syytä asettaa – sienestäjien tavoin – selkeät raamit päätöksenteolle ja noudattaa varovaisuutta tyhmänrohkeuden sijaan? Nimittäin jos jokin globaalia tuotantoekosysteemiä vaivaa, se on likinäköinen rämäpäisyys: ekosysteemejä tuhoavia ”ulkoisvaikutuksia” sisäistäessä asetetaan hinnat mielivaltaisesti alakanttiin ja yltiöoptimistisilla optimointiprosesseilla pyritään lyhyen tähtäimen voitonmaksimointiin. Esimerkiksi talousnobelisti William Nordhaus on (surullisen)kuuluisasti todennut neljän celsiusasteen ilmastonlämpenemisen olevan optimaalinen lopputulema taloudellisesta näkökulmasta.
Terveellä arkijärjellä varustettu sienestäjä kuitenkin kysyisi: voimmeko olla täysin varmoja näistä optimoiduista päätelmistä, ja jos emme, mitkä olisivat virheen pahimmat seuraukset? Jos virheen hinta on ääretön (esimerkiksi laajamittainen ekosysteemien ja siten sivilisaation romahdus) mutta voitot rajatut, eikö olisi parempi olla liian varovainen kuin liian rohkea? Korpien käytännönläheiset riskiekspertit nimittäin ymmärtävät, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Joskus vitsailinkin, että sienestäjät hallitsevat riskienhallinnan Nobel-palkittua ekonomistia paremmin. Sittemmin olen ollut vähemmän varma siitä, onko se vitsi laisinkaan.