WISE on tutkinut ja kehittänyt luovaa sopeutumista sosio-ekologisiin murroksiin vuodesta 2018 eli ennen kuin monikriisi oli Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa laajasti jaettu kokemus. Tiedämme, että yhteiskuntien on suunniteltava syviä muutoksia pitkällä aikavälillä (ilmastokriisin torjunta ja luontokadon ehkäisy uudistamalla yhteiskunnan aineenvaihdunta) ja samalla sopeuduttava akuutteihin kriiseihin (pandemia, energiakriisi, inflaatio, geopolitiikan jännitteet, Ukrainan sota). Mitä voimme oppia vuoden 2020 keväällä käynnistyneestä, yhteiskunnat yllättäneestä koronapandemiasta? Miten strategista kriisinhallintaa tulisi kehittää?

Näihin kysymyksiin vastataksemme järjestimme 10. marraskuuta 2022 WISE-tutkijoiden ja koronakriisin avainhenkilöiden aivoriihen. Siinä missä meille tutkijoille, pandemiahallinnan ulkopuolisille, tilaisuus oli eräänlainen A-studio all-stars -kokemus, kriisiä hoitaneet asiantuntijat ja päätöksentekijät vertasivat aivoriihtä koettelemuksen jälkeiseen saunan takkahuoneeseen, johon keräännytään vertailemaan kokemuksia. Tilaisuuden aluksi esittelimme WISE-hankkeen tutkimuslöydöksiä ja ehdotuksemme päätöksenteon alustaksi monimutkaisten kriisien hallintaan (ks. lisää Hukkinen ym. 2022). Tämän jälkeen aivoriihen muut osallistujat kommentoivat ehdotusta sekä esittelivät kokemuksiaan ja oppejaan pandemiahallinnasta. Toisen puoliajan käytimme kehittääksemme yhdessä strategista kriisinhallintaa: miten järjestäisimme kauaskantoisen päätöksenteon monimutkaisten kriisien maailmassa?

Ihan valmista ei aivoriihessä tullut – mutta osallistujat nostivat esiin monia erittäin tärkeitä näkökulmia ja johtopäätöksiä. Seuraavassa käymme läpi osallistujien havaintoja pandemiahallinnasta (havainnot esitetty väliotsikkoina). Kunkin havainnon kohdalla pohdimme, mitä se tarkoittaa monikriisin hallinnan ja yhteiskunnan ekologisen siirtymän näkökulmasta. Laajennamme siis näkökulmaa pandemiahallinnasta monimutkaisten toisiaan ruokkivien nopeiden ja hiipivien kriisien hallintaan.

Koronapandemia iski tilanteessa, jossa oltiin pitkään pyritty löytämään ratkaisuja sosiaali- ja terveydenhuollon hiipivään kriisiin.

Tunnetusti Suomessa on nopeasti ikääntyvä väestö, mikä aiheuttaa lisääntyviä kustannuspaineita. Hoidettavia on jatkossa yhä enemmän suhteessa muuhun väestöön. Samaan aikaan erityisesti perusterveydenhuolto on ollut pitkään ongelmissa, ja alalla on monin paikoin kärsitty työvoimapulasta ja työn liiallisesta kuormittavuudesta. Pitkään valmisteltu ja varsin massiivinen sote-uudistus pyrkii vastaamaan näihin haasteisiin. Kun koronapandemia tuli, se alkoi rasittaa terveydenhuoltojärjestelmää, jonka kapasiteetti oli valmiiksi käytössä hyvin tehokkaasti. Henkilöstöä, tiloja ja välineitä ei voitu juurikaan ottaa käyttöön lisää – tämänkaltaista päällekkäistä resursointia ei ollut resilienssin varmistamiseksi – vaan käyttöä oli pikemminkin priorisoitava. Seurauksena oli muun muassa vielä entisestäänkin kuormittunut henkilöstö ja pidentyneet hoitojonot. Kun painopistettä siirretään jälleen akuutin kriisin hoidosta hiipivän kriisin hoitoon, matkalle lähdetään hyvin kireästä tilanteesta.

Kun laajennetaan katsetta koronapandemiasta monikriisiin, voidaan ottaa mielenkiintoiseksi vertailukohdaksi energiajärjestelmä ja sen kohtaama shokki, joka alkoi Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Käyttäjien näkökulmasta energiajärjestelmä ei ole ennen tätä vuotta ollut tiukilla. Päin vastoin halpaa sähköä on ollut luotettavasti saatavilla, ja sisätiloja on pidetty surutta varsin lämpiminä. Meneillään on kuitenkin jo pitkään ollut siirtymä pois fossiilisista polttoaineista sähköntuotannossa ja ylipäätään polttamisesta lämmityksessä. Mukaan voidaan vielä laskea liikenteen ja teollisuuden sähköistäminen. On ollut hyvin tiedossa, että siirtymä on varsin vaikea, jos nykyisenkaltainen energiankäyttö tulee korvata sellaisenaan ja täysimääräisesti.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja länsi asetti Venäjää vastaan pakotteita, alkoi nopea ja jokseenkin kaoottinen irrottautuminen venäläisistä fossiilisista polttoaineista Suomessa ja muualla Euroopassa. Varsinkin kun Olkiluoto 3:n käynnistäminen on ajautunut yhä uusiin vaikeuksiin, Suomessa pohditaan pitkästä aikaa, mihin kaikkeen energia riittää tulevana talvena ja mihin hintaan. Moni argumentoi, että energian saatavuus on tiukassa tilanteessa turvattava, vaikka se johtaisi kasvaviin ilmastopäästöihin ja ympäristön tilan heikentymiseen. Käytännössä tällä viitataan kotimaisen turpeen ja puubiomassan lisäkäyttöön.

Ainakin kaksi johtopäätöstä voidaan tehdä: 1) jos energiasiirtymä olisi edennyt huomattavasti toteutunutta nopeammin, emme olisi nyt vastaavissa ongelmissa; 2) lyhytaikaisten ratkaisujen ei saa antaa lukita kehitystä urille, jotka ovat ristiriidassa pitkän aikavälin energiasiirtymän kanssa. Sodan aiheuttama energiakriisi siis toi pitkän aikavälin energiasiirtymän ja siihen liittyvät hankaluudet (mm. vaihteleva sähköntuotanto ja kansainväliset teknologia- ja polttoaineriippuvuudet) kansalaisten näkyville ja osaksi sähkölaskuja. Energiakriisillä on myös monia konkreettisia vaikutuksia energiasiirtymään: kriisi yhtäältä nopeuttaa siirtymää mutta toisaalta aiheuttaa monenlaisia saatavuus- ja jatkuvuushaasteita.

Normaaliin lainsäädäntöön on sisällytettävä se, mitä vaaditaan pandemianhallintaan. 

Toisin sanoen valmiuslaki on varattava vain lyhytaikaisia poikkeusoloja varten. Voidaan harkita esimerkiksi kolmiportaista järjestelyä: 1) normaalitila, 2) vakava häiriö ja 3) poikkeusolot. Vakavan häiriön aikaan siirretään normaalisti jaettua toimivaltuutta sopivaksi määritetyille kokoonpanoille, jotka toimivat ja kommunikoivat häiriötilanteessa tehostetusti. Poikkeusoloissa puututaan lisäksi perusoikeuksiin. Koronakriisissä valmiuslaki oli liian järeä työkalu – ja tarvittavat toimivaltuuksien uudelleenmäärittelyt olivat liian ison kynnyksen takana.

Kun pyritään uudistamaan yhteiskunnan aineenvaihdunta niin, ettei se enää perustu fossiilisiin polttoaineisiin ja muiden luonnonvarojen ylikulutukseen, tarvitaan määrätietoista siirtymäpolitiikkaa. Muutokset koskettavat kaikkia teollisuudenaloja ja kulutusjärjestelmiä. Jotkut vanhoista toiminnoista ajetaan alas, jotkut muutetaan laadullisesti toisenlaisiksi, ja uusia toimintoja kehitetään ja otetaan voimallisesti käyttöön. Muutokset koskettavat eri toimijoita eri tavoin, ja jotta tarvittavat muutokset voidaan viedä läpi, toimijoiden on koettava ne oikeudenmukaisiksi.

Valtion rooli muutosten ennakoinnissa ja ohjauksessa on väistämättä hyvin suuri. Tällä hetkellä kokonaisuutta kuvaava tietopohja on erittäin sirpaleinen ja kokonaisuuden ohjaus hyvin summittainen. Edes tuoreet ilmasto- ja luonnonsuojelulakiesitykset eivät toteutuessaan toisi likimainkaan riittävää koordinaatiovoimaa kokonaisuuden hallintaan. Karkeasti voidaan sanoa, että teollisuutta kehitetään yhtäällä ja luonnonsuojelua toisaalla, ja näiden näkökulmien välillä hallinnon vuoropuhelu on hyvin vähäistä. Luonnonsuojelulain tapauksessa ympäristövaliokunta kumosi hallituksen jo keskuudessaan sopiman esityksen vetoamalla huhupuheisiin teollisuuden suhtautumisesta uuteen lakiin – paremmasta tiedosta välittämättä. Ilmaston ja luonnon näkökulmasta elämme poikkeusaikoja, mutta lainsäädännön näkökulmasta kynnys käynnistää normaalia tehokkaammat menetelmät ekologisen siirtymän määrätietoiseksi toteuttamiseksi ovat hyvin hyvin korkealla. Tällaisia kynnyksiä ei taida edes olla määritelty, ellei luonnonkatastrofeja katsota sellaisiksi.

Yksilön ja väestön oikeuksien turvaamisen tasapainottamisesta on syytä käydä laaja keskustelu. 

Koronapandemiassa esimerkiksi henkilöiden liikkumista oli pandemian alkuvaiheissa tarve rajoittaa, jotta viruksen etenemistä olisi voitu hillitä ja näin turvata väestön terveyttä, mutta rajoitusten oikeudellinen tarkastelu oli varsin yksilöoikeudellista. Tasapainotus ei tietenkään ole helppoa tai yksioikoista, mutta on pidettävä huolta, että kriiseissä voidaan toimia punnitusti eikä jollekin yksittäiselle näkökulmalle alisteisesti.

Sota tuo ilmiselvästi omat punnintansa, mutta niin tuovat myös ilmastokriisi ja luontokato. Suomessa metsät ovat pitkään olleet tästä näkökulmasta kiistanalaisia: Miten tulisi tasapainottaa metsänomistajien oikeudet metsiensä käyttöön ja kaikille ihmisille ja kansakunnille yhteiset huolet toimivista luonnonjärjestelmistä? Entä miten tasapainottaa metsäalueille rakennetun tuulivoiman hyödyt ja haitat? Voidaankin kysyä: saavutammeko jossakin vaiheessa ilmasto- ja luontokriisiä pisteen, jossa esimerkiksi metsien käyttöä koskevat taloudelliset kannustinjärjestelmät saavat rinnalleen voimakkaampia ohjausjärjestelmiä?

Suunnittelusta ja varautumisesta oli hyötyä, vaikka koronapandemia yllätti monella tapaa. 

Ensimmäinen koronakoordinaatioryhmä perustettiin pandemiavarautumissuunnitelman mukaisesti. Tieto saatiin liikkumaan eri tahojen välillä, ja tilannekuvia voitiin jakaa ja päivittää poikkeuksellisen tilanteen edellyttämällä tavalla. Monelta muulta osin varautumisopas oli vähemmän hyödyllinen. Pandemian jatkuessa suunnitelmia tehtiin ja päivitettiin jatkuvasti. Niissä kuvattiin erilaisia skenaarioita viruksen etenemiseksi sekä järkevältä vaikuttavia politiikka- ja muita toimia kansalaisten suojelemiseksi näissä eri skenaarioissa. Selvää oli, että määrätietoisia askeleita on otettava niin terveydenhuollossa kuin muualla yhteiskunnassa. Yhtä selvää oli, että nämä askeleet on suunniteltava parhaaseen tietoon nojaten, vaikka sekä suunnitelmia että päätöksiä oli tehtävä tiheässä sumussa. Viruksen eksponentiaalinen leviäminen ja vakavat seuraukset tekivät selväksi, että suunnitelmissa on oltava joustovaraa ja niitä on päivitettävä jatkuvasti uusimpaan tietoon nojaten.

WISE-hankkeessa on pohdittu suunnittelun roolia yhteiskunnan ekologisessa siirtymässä. Tarkoittaako luova sopeutuminen monikriisissä suunnittelun hylkäämistä? Onko suunnittelu turhaa, koska liikkuvia osia on paljon, teknologia ja markkinat kehittyvät nopeasti ja sosio-ekologiset murrokset aiheuttavat monenlaista yhteiskunnallista turbulenssia? Ja jos suunnitellaan, niin mitä suunnitellaan: taloutta ohjaavia mekanismeja vai talouden sisältöjä, kuten innovaatio- ja teollisuuspolitiikan suuntia? Pelkkien pelisääntöjen suunnittelun osalta nopea siirtymä tarkoittaisi käytännössä varsin yhtäkkisiä, shokinomaisia tiukkoja ympäristörajoituksia, jotka aiheuttaisivat markkinoilla kaaosta ja takertumista vanhaan. Luontoa intensiivisesti kuormittava teollisuus ajettaisiin alas, mutta mikään ei takaisi, että teollisuus saisi ajettua ylös uusia radikaalisti vähemmän kuormittavia ratkaisuja. Siksi on kohdistettava katse myös konkreettisiin muutoksiin, joita eri toimijat yhdessä tavoittelevat.

Talouden sisällöllinen suunnittelu kohdistuisi toisiinsa monin eri tavoin kytkeytyvien teollisuudenalojen ja kulutusjärjestelmien uudistamiseen. Koska muutosten täytyy olla yhteensopivia ajallisesti, teknologisesti ja monin muin tavoin, talouden eri sektoreiden on uudistuttava koordinoidusti, keskenään toisiaan tukien. Pienessä maassa ei ole kapasiteettia monien rinnakkaisten teollisten polkujen edistämiseksi yhtä aikaa, vaan on tehtävä valintoja. Pandemiahallinnasta voimme oppia sen, että vaikka mikään suunnitelma ei toimi sellaisenaan, suunnittelusta on aina hyötyä. Jos hyväksytään, että politiikan on entistä määrätietoisemmin toteutettava ekologista siirtymää ja samalla huolehdittava teollisuuden kansainvälisestä kilpailukyvystä muuttuvassa maailmassa, myös ekologinen siirtymä vaatii suunnittelua. Eteen tulee aina yllätyksiä, mutta jatkuvasti päivitettävät suunnitelmat ja hyvä koordinaatio pitävät huolen, että pitkällä aikavälillä siirtymä etenee yllätyksistä ja akuuteista kriiseistä huolimatta.

Kotimainen teknologia- ja muu osaaminen sekä luotettavat yhteistyösuhteet korostuvat kriisissä.

Pandemian alkuvaiheessa koronavirukseen soveltuvaa testauskapasiteettia oli Suomessa kansainvälisesti verrattuna vähänlaisesti. Myös kotimaisen rokote- ja lääkekehityksen kokonaisuus ontui. Onneksi pääsimme rokotehankinnoissa EU-kelkkaan mukaan, ja onneksi EU-vetoinen hankinta osoittautui kansallisen terveysturvallisuuden kannalta hyvin toimivaksi (globaalisti katsoen EU:n rokotepolitiikka oli toisaalta varsin itsekästä ja todennäköisesti koronapandemian kokonaishallinnan kannalta epäonnistunutta).

Ekologisessa siirtymässä on kiinnitettävä huomiota samoihin asioihin. Mikä on suomalaisen teknologiaosaamisen ja teollisuuden rooli siirtymässä? Onko meillä osaamista ja kapasiteettia tuottaa siirtymän kannalta oleellisia materiaaleja ja kojeita itse, vai olemmeko pitkälti ulkomaisen tuonnin varassa? Missä määrin voimme luottaa, että ulkomainen hankinta onnistuu sekä alkuinvestointien että tulevan käytön ja huollon osalta? Tulisiko tässäkin pyrkiä EU-tason sopimuksiin? Riippuvuutemme vähenee ja vaihtotaseemme paranee fossiilisten polttoaineiden osalta, mutta muussa suhteessa kytkeydymme maailman tuotanto- ja kauppaketjuihin monin uusin ja merkittävin tavoin. Parhaillaan meneillä oleva ja talvea kohti kiristyvä energiakriisi koettelee jo näitä suhteita. Kuitenkin kuten yllä totesimme, lyhyen aikavälin vastaukset (esim. kotimaiset polttoaineet) ovat väistämättä erilaiset kuin pitkän aikavälin vastaukset (esim. vähähiilinen sähköntuotanto ja ei-polttava lämmöntuotanto), eivätkä edeltävät saa tulla jälkimmäisten tielle.

Mietteitä lopuksi

WISE-hankkeen ydintehtävänä on tutkia ja kehittää strategisen kriisinhallinnan edellytyksiä: miten voidaan huomioida päätösten pitkän aikavälin vaikutukset kiireisessä ja kriisiytyneessä päätöksentekotilanteessa? Olemme järjestäneet useita politiikkapäämajaharjoituksia, jotka ovat kuljettaneet osallistujat vuosia tai vuosikymmeniä eteenpäin tulevaisuuteen. Harjoituksia on järjestetty erityisesti kaupunkien asiantuntijoille ja päättäjille. Osallistujat ovat voineet harjoituksissa eläytyä kriisiytyneisiin tilanteisiin ja tarkastella, minkälaisia kehityskulkuja ja lukkiutumia heidän päätöksistään voi seurata. 

Politiikkapäämajaharjoituksissa tulevaisuuskuvat ovat olleet tutkijoiden luomia, ja ne ovat perustuneet erilaisiin tutkimus- ja asiantuntija-aineistoihin. Olemme ikään kuin ulkopuolelta tuoneet skenaarioita kaupunkien edustajien tarkasteltavaksi. Jos kaupungeissa, valtionhallinnossa ja yhteiskunnassa laajemmin – public commons -hengessä – oltaisiin totuttu kaukokatseiseen suunnitteluun, tehtävämme tutkijoina olisi ollut aivan erilainen. Olisimme kenties arvioineet suunnitelmia kriittisesti ja huomauttaneet niihin liittyvistä epävarmuuksista ja reunaehdoista. Tällaisessa tilanteessa päätöksenteko tapahtuisi hyvin erilaiseen tietopohjaan nojaten kuin nyt. Nykyisellään kriisissä tehtävien päätösten vakava tulevaisuustarkastelu on kollektiivisen päätöksenteon tasolla jotakin vierasta ja hieman ihmeellistä.

Kenties koronapandemian oleellisimpia oppeja on vakavissaan ja jatkuvasti tehtävän suunnittelun tärkeys. Vaikka suunnitelmat eivät toteudu sellaisenaan, ilman pitkäjänteistä suunnittelua olemme kriiseissä pitkälti tyhjän päällä ja päätöksiä on äärimmäisen vaikeaa suhteuttaa pitkän aikavälin tavoitteisiin. Eikä monikriisin aikakaudella ole odotettavissa merkittäviä päätöksentekotilanteita, joita eivät kriisit painaisi.