Resilienssiä voidaan ajatella ”kimmoisuutena”, joka palauttaa toiminnan entisen kaltaisiin uomiin kriisin keskellä (bounce-back). Resilientti vastaus kriisiin voi myös muuttaa toimijaa, eikä aina palata entiseen, vaan muuntuneeseen tilanteeseen (bounce-forward). Edelleen, toimintaympäristön ja toimijoiden muuttuvasta vuorovaikutuksesta voi kehittyä hyvä tai huono noidankehä. Muutamassa vuodessa esimerkiksi elinkeinoelämän toimintaympäristö ja rakenne voivat muuttua huomattavasti. Elinkeinoelämän toimijoiden resilienssin toteutumista ilmastonmuutoksen oloissa voidaan tarkastella myös tästä näkökulmasta. Millaista kehää se on rakentamassa?
Ei enempää, eikä ensimmäisenä?
Vaalien lähestyessä useimmat puolueet ovat ilmaisseet sitoutuvansa IPCC:n viime syksyn raportin”Global Warming of 1.5°C” kuvaamaan tavoitteeseen pysäyttää ilmastonmuutos korkeintaan 1,5°C lämpenemiseen. Samaan aikaan on arvioitu, että puolueiden esittämät konkreettiset keinot kuitenkin merkitsisivät yli 1,5°C lämpenemistä ja että Suomi toimijana on pikemminkin yli 3°C globaalin lämpenemisen polulla.
Yksi mahdollinen syy kuilulle sitoumusten ja toiminnan, puheiden ja tekojen välillä on huoli taloudesta. Olivat päästövähennystavoitteet sitten miten kunnianhimoisia tahansa ja tulivat vaatimukset niiden toteuttamisesta sitten kansainvälisistä sopimuksista tai kansalaisilta, yksi mahdollinen reaktio on esittää, että Suomen ei kannata tehdä ainakaan enempää kuin muut, eikä ehkä edes ensimmäisenä. Pelkona on, että jos muut eivät teekään vastaavia päästövähennyksiä, Suomen taloudellinen kilpailuasema kärsii.
Taustalla vaikuttaa universalistinen moraaliperiaate, jonka mukaan kaikkien pitää tehdä reilu osansa, tasapuolisten pelisääntöjen puitteissa. Periaate on kunnioitettava. Se ei kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sovellu ilmastonmuutokseen, joka on laajamittainen eksistentiaalinen uhka, toisin sanoen vaarantaa olemassaolon edellytyksiä tavalla, joka ei yksiselitteisesti kohdistu vain tiettyihin ihmisyksilöihin tai -ryhmiin.
Peliteoreettisesti ratkaisu, jossa pelaaja odottaa muiden heikentävän toimintamahdollisuuksiaan ensin tai vaatii, että toimintamahdollisuuksia heikennetään yhtäaikaisesti, voi toimia, jos uhka on sellainen, että se kohtaa kutakin pelaajaa yksin ja jossakin järjestyksessä (”Minun ei tarvitse juosta lujempaa kuin susi, kunhan juoksen lujempaa kuin sinä.”) Sen sijaan jos uhka kohtaa joka tapauksessa jokaista pelaajaa ja jos uhkan ehkäiseminen onnistuu vain jos kaikki pelaajat tekevät jotakin, ei toisten pelaajien ensimmäisen siirron odottaminen toimi. Kuvitellaan, että pelaajat ovat luolassa ja kullakin on yksi kivi, ja uhkana on, että nousuvesi täyttää luolan, jollei jokainen luolassa olija aseta kiveään luolan suulle. Jokainen hukkuu, jos yksikin jättää kiven laittamatta. Tällöin ”ei ainakaan enempää, eikä ensimmäisenä”-taktiikka ei toimi. Pikemminkin se voi olla haitallinen, koska kivien asettaminen vähintäänkin viivästyy.
Suomen “kivi” eli riittävän kunnianhimoiset päästövähennykset Suomen alueella tuskin on biofysikaalisesti ehdottoman välttämätön. Voidaan tieteiskirjallisuuden hengessä kuvitella tilanne, jossa riittävän suuri osa maailman maista pääsee vaikkapa niin suuriin negatiivisiin päästöihin (nieluihin), että Suomi voi tuprutella vanhaan malliin. Sen sijaan Suomen vapaamatkustajuus vaikuttaisi heikentävästi muiden haluun toimia. Voi myös aavistella, millaisia seurauksia sillä olisi suomalaisten itsensä moraalin kannalta. Onko oikein tappaa, jos joku muu tappaa vielä enemmän? Ei. Ilmastonmuutos tappaa, sitä enemmän, mitä enemmän ilmasto lämpenee. Tähän tappamiseen osallistuminen, vaikka vain yhtenä pienimmistä tekijöistä, on ilman muuta moraalisesti rapauttavaa ja moraalinen rappio näkyy väistämättä kaikilla elämänalueilla. Tämän “ulkoisen” ja “sisäisen” moraalisen rappion riskin jokainen “ei enempää, eikä ensimmäisenä” -taktiikan kannattaja ottaa. Mukana tulee myös taloudellinen riski, joka seuraa vanhentuneeseen elinkeinorakenteeseen tukeutumisesta.
Ilmastonmuutoksen eksistentiaalinen uhka
Eksistentiaalinen eli olemassoloa koskeva uhka mille? Keskitetään huomio suomalaisen liiketoiminnan mahdollisuuksiin, koska kansainvälisen taloudellisen kilpailun ehdoilla toimivan elinkeinoelämän ja pääoman edustajilla voi olla hyvät syyt kannattaa ”ei enempää, eikä ensimmäisenä”-taktiikkaa. Pohditaan siis, millä edellytyksillä voi olla liiketoimintaa, jolla on seuraavat piirteet: se käyttää Suomessa sijaitsevia ja merkittävissä määrin suomalaisomisteisia (kiinteitä ja likvidejä) pääomia; sitä johdetaan liiketaloudellisella ja kutakin liiketoimintasektoria koskevalla asiantuntemuksella; sen osapuolet (työntekijät, omistajat, johto, tuotteiden kuluttajat) osallistuvat toimintaan pääosin markkinaehtoisesti ja rauhanomaisesti vailla avointen väkivaltakoneistojen välitöntä uhkaa tai väkivallan käyttöä; se työllistää suomalaisia työntekijöitä ja edistää suomalaisten aitoa hyvinvointia (esimerkiksi GPI-indikaattorilla mitattuna) ja osallistuu yhtenä osapuolena sääntöpohjaisen yhteiskunnan kehittämiseen ja tukemiseen.
Ei tarvitse uskoa auvoisimpiin kuviin markkinaliberalismista ajatellakseen, että viime vuosikymmeninä Suomessa on vallinnut yhteiskuntarauha, jossa työntekijä, yritysjohtaja ja yrityksen omistaja ovat mahtuneet samalle kadulle, joskus jopa samaan saunaan. Kansalaisten keskuudessa on vallinnut laajalti käsitys, että yritystoiminta tuottaa vaurautta useille (vaikka ei ehkä kaikille) ihmisryhmille, että yritysten johtaminen ja omistaminen perustuu merkittävissä määrin meritokraattisille ansioille, ja että ainakin demokraattisen hallinnan puitteissa yritysten johtaminen ja elinkeinoelämän kehittäminen ovat yleisesti ottaen kannatettavia ja kunnioitettavia tavoitteita. Yritysten toiminta ja yksityisomaisuuden suoja ovat suurelta osin perustuneet vapaaehtoisesti noudatettaville sopimuksille ja pakkokeinoja liiketoiminnan harjoittamisen turvaamiseen on tarvittu vain hyvin harvoissa poikkeustilanteissa. Esimerkiksi thaimaalaisten marjanpoimijoiden pakkotyötä muistuttavat olosuhteet tai Pekka Perän vastentahtoinen muuttaminen ulkomaille Talvivaaran epäonnistumisen jälkeen ovat herättäneet huomiota tätä yleistä elinkeinoelämän yleishyödyllisyyteen luottavaa taustaa vasten.
Miten ilmastonmuutos on eksistentiaalinen uhka edellä kuvaillun kaltaiselle elinkeinoelämälle ja pääoman hallinnalle Suomessa?
Tällä hetkellä toteutuneet ja toteutumassa olevat päästövähennykset ovat johtamassa yli 3°C lämpenemiseen, mikä Suomessa tarkoittaisi noin 6-8°C lämpötilan nousua. IPCC:n raportti kertoo, millaisia ongelmia jo 2 astetta lämpimämpi maailma sisältää. Paino raportissa on ekologisilla seikoilla, ei yhteiskuntia koskevilla muutoksilla. Muuten ei voi ollakaan, koska biofysikaalista järjestelmää, kuten ilmastoa ja elonkehää, koskevat muutokset eivät vaikuta suoraan ja yksikäsitteisesti yhteiskuntiin, vaan yhteiskuntien historialla, rakenteella ja vastauksella muutospaineisiin on suuri merkitys ekologisten tekijöiden vaikutukselle. Silti raportin havainnot 1,5 ja 2 asteen lämpenemisen eroista antavat pohjan tarkastella eksistentiaalista uhkaa. Jo 1,5 asteen lämpeneminen aiheuttaa kuivuuksien ja tulvien vuorottelua, mikä tekee ruoantuotannosta ailahtelevaa ja kalliimpaa. Raportin mukaan kaksi astetta lämpimämmässä maailmassa ruokapulasta ja ilmaston aiheuttamasta köyhyydestä kärsii satoja miljoonia ihmisiä enemmän kuin 1,5°C lämmenneessä maailmassa.
Carbon Brief tarjoaa maanosittain ja maittain eroteltuja havainnollistuksia puolentoista ja kahden asteen lämpenemisen seurauksista. Kaksi astetta lämmenneellä maapallolla vuosittaisten hengenvaarallisten lämpöaaltojen ja metsä- ja maastopalojen riski kasvaa yli 50%, ja lämpöaalloissa kuolee tuhansia ihmisiä myös pohjoisella puoliskolla. Välimeren alueella keskimääräisenä kesänä maastopaloja on 60% nykyistä enemmän (3 asteen nousun jälkeen 100% enemmän). Puolassa jokien tulvimisen kustannukset nousevat 1600%, Saksassa 790%, Venäjällä 300%. Jos lämpötila nousee yli 3°C, osa päiväntasaajan taajaan asutuistakin alueista muuttuu lämpötilaltaan ja kosteudeltaan ihmiskeholle kuolettavaksi.
IPCC toteaa, että verrattuna puoleentoista asteeseen, kahdessa asteessa ”Nukkuvien jättiläisten” (Antarktiksen ja Grönlannin maanpäällisten jäämassojen sulaminen, merenpohjan ja tundra-alueiden metaanipäästöt, Golf-virran pysähtyminen, monsuunien häiriintyminen) heräämisen riski kasvaa. Vaikka yksikään mahdollisista jättiläisistä tai muista yllättävistä takaisinkytkennöistä ei kriisiyttäisi tilannetta entisestään, merkitsee 2°C globaali lämpeneminen monilla maapallon alueilla kansanmurha-tason ilmastotuhoa. Lämpötilan noustessa yli kaksi astetta ruokaturvan heikkeneminen, vesipula, köyhyys ja äärimmäiset sääilmiöt yhdessä johtavat ilmastopakolaisuuteen, jonka kokoa yksi raportin kirjoittajista, Aromar Revi, luonnehtii kuvaamalla, että paikoittain valtiorajat muuttuvat merkityksettömiksi. Kymmenien tuhansien ja ehkä jopa satojen tuhansien ihmisten liikkumista voi vielä estää muureilla ja muilla pakkokeinoilla, mutta ei kymmenien miljoonien.
Uhan muodot
On mahdoton ennustaa, millaisilla tavoilla olosuhteet Suomessa täsmällisesti ottaen kehittyvät maailmassa, joka on 2 astetta lämpimämpi.
On kuitenkin selvää, että nykymuotoisen, yllä kuvaillun kaltaisen yhteiskuntarauhan eduista nauttivan ja suomalaista yhteiskuntaa vakaasti ja ensisijaisesti vapaaehtoisesti noudatettavien sopimusten ja sääntöjen puitteissa kehittävän elinkeinoelämän aika on siinä Suomessa ohi. Monta erilaista tekijää vaikuttaa samaan suuntaan: suuri pääoma ja merkittävä liiketoiminta siirtyy erilaisten avoimesti väkivaltaisten tahojen haltuun ja samalla pääoman omistuksen ja siitä hyötymisen rakenne muuttuu.
Yksi ilmeinen mahdollisuus on kriisiolojen poikkeustilahallinto, jossa yhteiskunnan perustoimintoja kansallistetaan. Energia-, ruoantuotanto- ja osittain liikenne- ja logistiikkasektorit ovat ensisijaisia poikkeustilahallinnon kohteita.
Todennäköisempää ja paljon ennen kansallistamista tapahtuvaa on kuitenkin, että erilaiset epädemokraattiset, mahdollisesti ylikansalliset voimakeskittymät, ottavat merkittävimmät pääomat ja tuotantomuodot tavalla tai toisella haltuunsa.
Alueilla, joilla yhteiskuntarauha on lähiaikoina tai tällä hetkellä ratkaisevalla tavalla murtunut (Venäjä, Meksiko, Turkki, Irak ja Syyria naapureineen, Afganistan naapureineen, osa pohjois- ja keski-Afrikan maista, osa itä-Euroopan ja Balkanin alueesta) pääoman ja liiketoiminnan hallinta liukuu oligarkeille, kartelleille, mafioille, sotaherroille ja yritysten ja yksityisarmeijoiden yhdistelmille. Samantapainen, mutta hieman eri ratoja kulkeva kehitys, keskittää pääomia sääntopohjaisen ja meritokraattisen hallinnan ulkopuolelle totalitarisoituvissa ja ihmisoikeuksia kaventavissa maissa kuten Yhdysvalloissa, Unkarissa ja Brasiliassa. Riippuen yksityiskohdista, nämä pääomia väkivalloin hallitsevat ja käyttävät tahot voivat olla ”kotoperäisiä” (esimerkiksi energia- ja muut luonnonvarajätit Venäjällä), ”ulkoa tulleita” (esimerkiksi energia- ja turva-alan amalgaamit Lähi-Idässä ja Afrikassa) ja varsinkin näiden yhdistelmiä.
Suomen tilanteen tekee omalaatuisekseen pitkä raja Venäjän kanssa, joka on samalla EU:n ulkoraja. EU:n ulkorajasta puolestaan on tullut osa maailmanlaajuista rikkaan ja köyhän maailmaan rajaa tai ”muuria”.
Jo tällä hetkellä EU maksaa Turkille ja Pohjois-Afrikan valtioille siitä, että ne leirittävät suuria pakolaismääriä omilla alueillaan ja estävät niiden pääsyyn Eurooppaan. Tämä paine on osaltaan aiheuttamassa Turkissa parhaillaan käynnissä olevaa pääomien ja useiden elinkeinoelämän sektorien siirtymistä demokraattis-rauhanomaisesta muodosta oligarkkis-väkivaltaiseen muotoon. Ei ole todennäköistä, että nämä järjestelyt pitävät, jos ilmastopakolaisia on kymmeniä saati satoja miljoonia. Tällaisessa tilanteessa myös Suomen ja Venäjän välinen EU-raja tulee kokonaan uudella tavalla paineistettua ja politisoitua. Vuoden 2015 aiempaa suuremmassa (mutta yli 2°C ilmaston lämpenemisen myötä ennustettavissa olevaan pakolaisuuten verrattuna mikroskooppisen pienessä) Suomeen kohdistuneessa pakolaispaineessa oli joidenkin mielestä havaittavissa Venäjän ohjailua.
Venäläisen pääoman rakenne ja siten myös sen toimintakulttuuri ja tavoitteet ovat hyvin toisenlaiset kuin esimerkiksi suomalaisen. Fennovoiman voimalan rakentamiseen liittyvät käänteet kertovat, että jo nykyisin venäläisellä pääomalla on huomattavia vaikutusmahdollisuuksia Suomessa. Myös poliittisten vaikuttajien lausunnot siitä, että NordStream-kaasuputket eivät Suomen näkökulmasta ole ulkopoliittinen vaan pelkästään kaupallinen kysymys, voidaan lukea pikemminkin merkeiksi venäläisen pääoman vaikutusmahdollisuuksista kuin aidoiksi näkemyksiksi asioiden todellisesta laidasta.
Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja Kristi Raik kuvaa hyvin suomalaisen Venäjä-puheen ja ajattelun monikerroksisuutta. Ulkokultaisella ”teeskennellyllä naiviudella” – ikään kuin Venäjä ei olisi vaikuttamishaluinen ja -kykyinen – on merkittävä tehtävä: pitää auki keskusteluyhteyttä Venäjälle. Tämä nimenomaan siksi, että Venäjän vaikutushalut ja -mahdollisuudet tunnistetaan hyvin konkreettisesti.
Tilanteessa, jossa esimerkiksi venäläisellä pääomalla on kaikki tämänhetkiset vaikutusmahdollisuudet, lisättyinä suomalaisen pääoman lisääntyneillä vaikeuksilla ja kovan – kenties parhaalla tahdollakin hallitsemattomissa olevan – paineen alla olevalla EU:n itärajalla, ei suomalaisella ”rauhanomaisella” pääomalla käytännössä ole realistisia selviämisen mahdollisuuksia. Uhka voi toteutua kansallistamisina, mafioiden haltuun päätymisinä – tulivat mafiat sitten idästä, lännestä tai etelästä –, omaehtoisina militarisoitumisina tai näiden yhdistelminä. Reittejä on monenlaisia. Esimerkiksi askel sinisilmäisestä tai tietoisesta rahanpesusta osaksi markkinaehtojen ja demokraattisen valvonnan ulkopuolella toimivaa valta- ja pääomakeskittymää voi olla sangen lyhyt. Joka tapauksessa yhteiskuntarauhan murtuessa elinkeinoelämän on itse muututtava avoimen väkivaltaiseksi tai ajauduttava muualta ohjatun väkivaltaisen pääoman osaksi.
Yksi mahdollinen pseudo-rationaalinen reitti tällaiseen uuteen “energia-suomettumiseen” on ajatus, että Venäjä ja venäläinen pääoma suhtautuu meihin todennäköisesti suopeammin, jos emme ole olleet ilmastotuhon torjunnan etujoukoissa vaan olemme omissa energia- ja ilmastoratkaisuissamme ”ymmärtäneet” Venäjän tilannetta, esimerkiksi pysymällä vakaina fossiilisten polttoaineiden ja biopolttoaineiden raaka-aineiden ostajina. Tällä reitillä alistuminen sopimusperustaisen elinkeinoelämän murtumiseen tehdään itse.
Trade-off
Tiivistäen sanottuna: tulevaisuutta, jossa Suomi ei tee osaansa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä 1,5°C lämpenemiseen ja jossa samaan aikaan rauhanomaisen ja laajoja kansankerroksia hyödyttävän sopimus- ja sääntöperustaisen suomalaisen elinkeinoelämän ja pääoman toimintaedellytykset säilyvät, ei ole olemassa. Tästä näkökulmasta käsitys, että demokraattis-rauhanomaisen elinkeinoelämän ja pääoman kannattaa Suomessa noudattaa linjaa, jonka mukaan Suomi ei tee muita enemmän eikä ainakaan ensimmäisenä, näyttäytyy itsetuhoisena.
Jos ilmastonmuutos etenee yli 2°C lämpenemiseen, toimintaedellytykset menetetään. Jos ilmastonmuutos torjutaan esimerkiksi geopoliittisten suurvaltojen toimin tai sopimuksin, joihin Suomin on suhtautunut nihkeästi tai joihin se pakotetaan, toimintaedellytykset menetetään. Ainut polku suotuisten toimintaedellytysten säilymiselle tai jopa parantumiselle on, jos ilmastonmuutos vältetään keinoin, joiden eturintamassa Suomi on. Myös malli, jossa suomalainen elinkeinoelämä suhtautuu myötämielisesti Venäjän fossiiliperustaisen energiastrategian tavotteisiin, johtaa ennen pitkää monentasoiseen korruptoitumiseen – ja jos Venäjän nykyinen energiastrategia onnistuu, ilmastotuhon torjunta ei onnistu.
Ilmastonmuutoksen nykyisiä ja tulevia seurauksia tarkasteltaessa on huomioitu, että kielteiset vaikutukset osuvat pahimmin alimpiin tuloluokkiin, erityisesti kaikkein köyhimpiin ja haavoittuvimpiin ihmisryhmiin niin maailmalla kuin Suomessakin. Varakkaimmalla prosentilla ja ylemmillä tulodesiileillä – jotka samaan aikaan ovat suurimmat hiilidioksipäästöjen aiheuttajat – on paremmat mahdollisuudet suojautua pahimmilta vaikutuksilta. Jopa yli 2°C lämmennyttä tulevaisuutta tarkastellessaan suomalaisten pääomien nykyiset haltijat ovat todennäköisesti oikeassa myös siinä, että tuolloinkin pääomista suuri osa on olemassa ja tuottavassa käytössä. Näistä kahdesta havainnosta voi seurata kuvitelma, että yli 2°C lämmenneen maapallon Suomessa pääomat olisivat edelleen rakenteellisesti samankaltaisissa (tai jopa persoona- ja sukukohtaisesti samoissa) käsissä ja käytössä kuin tällä hetkellä. Näin ei suurelta osin tule käymään. Kun suomalainen yhteiskuntarauha ja sopimusperustainen yhteistoiminta murtuvat, murtuu myös pääomien omistajuuden ja käytön rakenne.
Tilanteeseen sisältyy elinkeinoelämän ja pääomien kokonaisuuden kannalta eräänlainen trade-off. Välittömästi eksistentiaalinen uhka koskee fossiilisten polttoaineiden käyttöön sitoutunutta elinkeinoelämää, johon Suomessa kuuluvat myös turpeentuotanto ja merkittävä öljyjalosteiden vientiteollisuus. Sen sijaan muutaman kymmenen vuoden tähtäimellä uhka koskee edellä kuvatun kaltaista elinkeinoelämää ja suomalaisia laajasti hyödyttävää pääomaa kokonaisuudessaan. Voittamalla välittömän fossiilipääomia suojelevan viivytystaistelun elinkeinoelämä voi hävitä paljon isomman sodan. Yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta varmasti ja elinkeinoelämänkin kannalta erittäin todennäköisesti parempi lopputulos saataisiin ajamalla fossiilisista polttoaineista riippuvainen toiminta alas hallitusti ja demokraattisesti, elinkeinoelämän aktiivisen johtajuuden avulla.