Ilmastokriisin eteneminen on johtamassa monenlaisiin yhteiselämän muutoksiin, joista yksi merkittävimmistä koskee energiataloutta. Julkisuuden päähuomio on toistaiseksi kiinnittynyt suuriin järjestelmiin, kun Suomessakin on herätty investoimaan uusiutuviin energialähteisiin. Järjestelmätaso ei kuitenkaan ole se kohta muutoksesta, joka on kansalaisille jokapäiväisessä elämässä eniten esillä, eikä se edes ole muutoksen ainoa olennainen kohta. Sen rinnalla sähkön tuotannon, siirtämisen, varastoinnin ja kuluttamisen uudenlaiset haasteet ovat nostaneet energiatalouden avaintekijäksi arkisen välittäjäteknologian: akut. 

Akkuja on kaikkialla kanssamme, monenlaisina ja -kokoisina. Pienten sähkölaitteiden patterien ohella tärkeiksi ovat tulleet puhelimien, ”pädien” ja tietokoneiden voimanlähteet. Urbaania liikkumista sujuvoitetaan sähköpolkupyörillä ja -potkulaudoilla. Samalla pitkien etäisyyksien ja hankalan talvisään maassa autojen polttomoottoreista pyritään pääsemään eroon entistä kevyempien ja käyttövarmempien akkujen avulla. Näiden lisäksi kiihtyvä digitalisaatio ja 5G-verkko lupaavat tehdä ”Asioiden Internetistä” (The Internet of Things) kaupunkien keskeisen tiedonsiirtoalustan – ja samalla lisätä julkilausumattomana sivutuotteenaan sähköntarvetta ja monenlaisten akkujen määrää arkiympäristössä. Tehokas kyky varastoida sähköä kotitalous- ja teollisuuskäyttöön voi puolestaan olla olennainen osa sitä joustavuutta, jonka ansiosta maalämpöä tai tuuli- ja vesivoimaa toivotaan voitavan hyödyntää täysimittaisesti.

Lähes huomaamatta on käynyt niin, että akut ovat nousseet viestivän ja liikkuvan nykyelämänmuodon tärkeäksi infrastruktuuriksi. Olemme niin riippuvaisia niistä, että ei ole väärin nimittää suomalaista arkea jo nyt akkuelämäntavaksi. Länsimaista on tullut akkuyhteiskuntia. 

X-yhteiskunta

Yhteiskuntatieteiden peruskysymys on, minkälaisten välitysten varaan yhdessäolomme rakentuu. Kun on haluttu kiinnittää huomio johonkin erityiseen välittäjään, on tullut tavaksi puhua X-yhteiskunnasta, siis liittää sanan ”yhteiskunta” eteen se määre, joka leimaa yhdessä olemisen rakenteita juuri nyt. Puhutaan esimerkiksi informaatio-, teollisuus-, riski-, jäte-, media- tai elämysyhteiskunnasta. Selvää on, että vaikka jokainen näistä määreistä sinänsä kiinnittää huomion johonkin olennaiseen, mikään niistä ei yksin kuvaa elämäntapaamme. Sen sijaan määreet ovat keskinäisriippuvaisia: käsitys riskeistä edellyttää informaatiota, eikä nykyisenmuotoista elämystuotantoa voisi olla ilman erityistä mediateknologiaa. 

Kun huomataan akkujen infrastruktuuriluonne, samalla nähdään, että ne osallistuvat myös kaikkien muiden yhteiselämän X-määreiden tuottamiseen. Ilman niitä kannettavat viestintälaitteemme eivät toimi, ja ne taas ovat informaatio-, media- ja elämysyhteiskunnan tärkeä osatekijä. Akkujen kehittäminen vaikuttaa myös teollisuuden suuntautumiseen, uusien riskien syntymiseen ja ylipäänsä siihen, minkälaisena tulevaisuus meille hahmottuu.  

Hiilineutraali elämäntapa akkujen kanssa

Nopeasti ajatellen ”akku” on vain yksinkertainen linkki sähkön tuotannon ja sen käytön välillä. Se on kuitenkin hiilijalanjälkeään pienentämään pyrkivän energiajärjestelmän keskeinen teknologia: akkujen tehoon ja luotettavuuteen olennaisesti perustuu toive siitä, että elämäntapamme voisi jatkua suurin piirtein nykyisen kaltaisena, vaikka öljy- ja hiilivoiman käyttöä vähennettäisiin jyrkästi. 

Siirtyminen hiilineutraaliuteen näyttää mahdottomalta ilman uudenlaista sähkön tuotannon joustavuutta ja varastoinnin moninaisuutta. Niinpä on odotettavissa akkujen teknisen kehittämisen ja käytön valtaisaa kasvua. Kun samalla Suomen taloutta laajemminkin kehitetään korkean insinööriosaamisen kautta, olennaisia ovat nimenomaan sellaiset sektorit, joissa akkujen käyttäminen, tuotanto ja tehostaminen on tärkeää, peliteollisuudesta konepajoihin. 

Koko tämä teollinen aktiviteetti puolestaan nojaa oletukseen, että tulevaisuudessakin on melko helposti saatavilla niitä raaka-aineita, joita vaaditaan tehokkaiden akkujen valmistamiseen. Arjen mittakaava mobiililaitteineen ja potkulautoineen kytkeytyy suoraan ihan toisenlaiseen mittakaavaan, globaaliin kaivosteollisuuteen ja maametallien maailmanmarkkinoihin. 

Akkuyhteiskunta on kaivosyhteiskunta

Tehokkaiden akkujen valmistaminen nojaa harvinaisten raaka-aineiden saatavuuteen. Avainasemassa ovat nikkeli (Ni), koboltti (Co), litium (Li) ja grafiitti (C). Määre ”harvinainen” ei ole näiden raaka-aineiden nimityksessä sattuma, sillä niiden jakautuminen maapallolla ei ole tasaista. Kansainväliset markkinat ovat tulleet geopoliittisesti riippuvaisiksi Kiinassa sijaitsevista kaivoksista sekä monista sellaisista tuotantopaikoista kehitysmaissa, joiden sosiaalisesta ja ympäristöllisestä kestävyydestä ei ole takeita. On esimerkiksi helppo löytää Internetistä tarinoita kongolaisten koboltinkaivajien riistämisestä ja surkeista oloista. Akkujen valmistajat nojaavat raaka-ainehankinnan ketjuihin, joissa liikkuu valtavia pääomia mutta joissa alkutuotannon yhteiskunnalliset ja ympäristölliset vaikutukset jäävät helposti selvittämättömiksi. 

Suomessa akkujen valmistamiselle tärkeitä harvinaisia raaka-aineita on kuitenkin saatavilla paljon, ainakin muihin Euroopan maihin verrattuna. Tämä avaa teollisia mahdollisuuksia: Suomeen voidaan perustaa kaivoksia, joiden tuotanto lupaa olla tukena siirtymässä hiilineutraaliuteen. Syntyy työpaikkoja ja ulkomaankauppaa. Ja kun maailmanmarkkinoilla muu harvinaisten raaka-aineiden tuotanto ja jälleenmyynti on salamyhkäistä, Suomessa tuotanto voi olla tiukasti säädeltyä ja avoimesti kontrolloitua. ”Vihreään”, ”kestävään” tai ”ympäristöystävälliseen” kaivostuotantoon liittyy suuri lupaus, jossa kaupalliset mahdollisuudet yhdistyvät Suomen valtiolliseen brändimielikuvaan. 

Akkuyhteiskunnan epävarmuudet

Valtiollisesta näkökulmasta siirtymä akkuyhteiskuntaan on ilmeisen tärkeä. Se herättää mielikuvia valistuneista kansalaisista, jotka näppärästi omaksuvat digitaaliteknologian osaksi arkensa muutosta. Pyrkimys olla eturintamassa hiilineutraaliuden nopeassa tavoittelemisessa ja sähköisten liikenneratkaisujen kehittämisessä luo positiivista Suomi-kuvaa. Akkuyhteiskunta lupaa teollista edelläkävijyyttä ja työpaikkoja ei vain kaivosten vaan myös konepajojen clean tech –ajattelun avulla: tarjotaan sellaista teknologian kehittämistä, jossa energia- ja materiaalivirtojen vastuullinen hallinta tuottaa arvonnousua. 

Akkuyhteiskunta tuottaa kuitenkin myös uudenlaisia epävarmuuksia ja tarvetta yrittää hallita niitä. Ensinnäkin ollaan riippuvaisia sähköntuotannon riittävyydestä. Tätä on tuotu esiin autokannan uudistamisesta käydyssä keskustelussa: minkälaisin edellytyksin energiaa riittää niin, että ilman polttomoottoreita suomalaiset voivat ajella ja matkustaa kuten nykyäänkin, vai pitääkö liikkumista vähentää? Toiseksi akkuteknologia johtaa riippuvuuteen kansainvälisestä raaka-aineiden saatavuudesta ja kytkeytyy kansainvälisen kaupan geopoliittisiin ennakoimattomuuksiin. 

Kolmanneksi jos raaka-aineiden saatavuuden kansainvälisiä riskejä kuitenkin halutaan laimentaa ja panostetaan kotimaiseen tuotantoon, kohdataan muunlaisia epävarmuuksia. Yksittäisen kaivoksen avaaminen on paikallisesti ympäristöriski, vaikka periaatteessa luvattaisiin tiukkaa valvontaa. Talvivaara-katastrofin jälkeisessä Suomessa tästä ei ole tarpeen muistuttaa ketään. Ja vaikka kaivostoiminta onnistuisi olemaan tuottamatta ennakoimattomia haittavaikutuksia, sen suunniteltuihin haittavaikutuksiin kuuluu aina ympäristön mullistaminen. Kaivosteollisuuden on vaikea sopia paikallisesti yhteen luonnon monimuotoisuuden tavoittelemisen kanssa. Ristiriitoja syntyy myös matkailuelinkeinon ja esimerkiksi poronhoidon kanssa. 

Tilannetta on helppo pitää viheliäisenä: vaikka ihmiset saattavat omaksua kaiken sen käytännöllisen arjen muutoksen, jota akut tuovat mukanaan, ja mieltävät toimintansa osaksi hiilineutraaliuteen siirtymistä, he eivät ole kovin halukkaita saamaan kaivostoimintaa mökkimaisemiinsa tai kansakunnan takapihoille. Pitäisikö siis akkuyhteiskunnan ikävät kääntöpuolet ulkoistaa kehitysmaihin ja jättää käyttämättä suomalaisen kaivosteollisuuden mahdollisuudet? Vai olisiko nimenomaan vastuullista kantaa elämäntapamme haitallisten sivuvaikutusten taakkaa jossain määrin hallitusti kansallisvaltiomme rajojen sisällä?