Ekokylien työn, ihanteiden ja yhteisöllisen elämän tutkimus auttaa ymmärtämään, miten systeemisillä ratkaisuilla voidaan mahdollistaa kestäviä elämäntyylejä – yhteiskuntatieteellistä tutkimusta pitäisi käyttää apuna ympäristökriiseihin varautumisessa.
Öljy, jonka varassa yhteiskuntamme on liukastettu nykyiseen toimintalogiikkaansa (ks. Salminen & Vaden 2013), on loppumassa (myös Partanen, Paloheimo & Waris 2013). Muutkin jäljellä olevat fossiiliset polttoaineet pitää jättää käyttämättä, jos halutaan välttyä katastrofaalisilta seurauksilta. Materiaalisten resurssien reunaehtojen tullessa näkyviksi kaiken – talouden, teollisuuden, työn, asumisen, toimeentulon, ravinnon ja liikkumisen – on muututtava.
Samalla moni asia on jo muuttunut, vaikka poliittiset rakenteemme eivät olekaan tunnistaneet potentiaalisuuden signaaleja vielä tarpeeksi hyvin. Historiallisesti lyhyt ja poikkeuksellinen fossiilikapitalismin yksityisomistajuuden, nykymuotoisen kuluttajuuden ja lihansyönnin elämänmuoto on saanut rinnalleen kasvissyönnin ja vaihtoehtotalouksien kaltaisia lupaavia ilmiöitä.
Ekokylät muutoslaboratorioina
Alkuvuodesta valmistuvassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelen ekokylää aikamme kriiseihin ja kaiken muuttumiseen ruohonjuuritasolla reagoivana elämäntyylinä. Maaseutumaisessa ympäristössä yhteisessä naapurustossa elävät perheet jakavat talkootyötä, yhteisiä juhlia ja päätöksentekoa pyrkien samalla kasvavaan omavaraisuuden asteeseen ainakin ruoantuotannon, ravinteiden kierrättämisen ja hoivan alueilla.
Olen tutkielmassani kiinnostunut erityisesti ekokylässä tehtävästä työstä. Kyläyhteisön toiminnan edellyttämä asukkaiden palkaton ja palkallinen työ pitää sisällään muun muassa fyysisen infrastruktuurin rakentamista, viljelyä, lasten hoitoa, tapahtumien järjestämistä, vapaaehtoisjohtamista, EU-hankkeiden pyörittämistä, kokoustamista ja työtä yhteisön arkipäiväisen sosiaalisen toimivuuden eteen. Tutkimuskohteeni ekokylää ei myöskään olisi olemassa ilman, että suurin osa asukkaista saisi toimeentulonsa kylän ulkopuolella palkkatyössä.
Tutkimuskohteena ekokylässä tapahtuva työ on kiinnostavaa, jos tavoitteena on reilu siirtymä (”just transitionista” suhteessa työhön mm. Rosemberg 2010) kaiken viheliäisesti muuttuessa. Ekokylää voi pitää monien muiden yhteiskunnallisten kokeilujen tavoin pioneerimaisena laboratoriona, jossa eletään todeksi laajamittaisemmin mahdollisia uudenlaisia yhteiskunnallisen elämisen muotoja. Esimerkiksi tutkijoiden ennustama fyysisen työn määrän lisääntyminen siirtymävaiheessa fossiilisista polttoaineista uusiutuviin energianmuotoihin voisi pakottaa yhteiskuntia toimimaan ekokylämäisesti laajemmassa mitassa. (Fyysisen työn lisääntymisestä ovat kirjoittaneet muun muassa WISE:n Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen, ks. esim tämä Kansan Uutisten juttu) On myös epätodennäköistä, että ruoan ja muiden tuotteiden tuotannon globaalit verkostot säilyvät nykyisessä tilassaan vaatimatta lähituotannon tuntuvaa lisäämistä.
Työ ja demokratia ekokylässä
Aineistoni kylässä monissa töissä ja toimintatavoissa on otettu oppia aiempien sukupolvien ammattitaidosta ja käytänteistä. Samalla niissä käytetään uusimpia teknologioita, ollaan verkottuneita maailmanlaajuisesti ja toimitaan yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa vaurautta on vielä jäljellä mutta kriisi puskee päälle. Voikin siis sanoa, että ekokylässä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Tässä ainutkertaisessa tilanteessa on tärkeää tarkastella, minkälaisia sosiologisia ilmiöitä elinympäristömme materiaalisten reunaehtojen ja toisaalta yhteiskuntapoliittisten raamien asettamien vaateiden kehystämänä toimiva ekokyläyhteisö pitää sisällään.
Ekokyläyhteisö toimii samassa kulttuuristaloudellisessa järjestyksessä, jossa muutakin työtä tehdään. Kyläyhteisön työ on rajatonta, ajatonta ja monin osin paikatonta, ja vain osasta arvoa tuottavasta toiminnasta on mahdollista saada palkkaa. Jotkut saavat korvausta saman kaltaisista töistä, joita toiset tekevät palkatta. Samalla keskeinen tuotannon taustatekijä on yhteinen kulttuuri, joka sitoo merkitysten ja mielekkyyden kokemusten kautta ihmisiä yhteisen päämäärän eteen tehtävään työhön. Tämä kulttuurinen pohja rakentuu tutkielmani aineistossa muun muassa ekologisuudelle, moninaisuuden arvostukselle, itse tekemiselle ja lähidemokratialle. Kulttuurisen pohjan ideaalinen arvopuhe vapaaehtoisuuden voimasta ja ruohonjuuritason demokratiasta voi kuitenkin peittää alleen kylässä toimivia näkymättömämpiä vallan mekanismeja.
Kiinnostava yksityiskohta kylän asioita koskevan määrittely- ja päätäntävallan tarkastelussa on fyysisen työn merkittävyys. Ekokyläyhteisön rakennusvaihe pitää sisällään paljon teknistä rakentamisen työtä. Rakentamista tilalla eivät kuitenkaan tee kaikki, vaan siihen osallistuvat ennen kaikkea asukkaat, joilla on käytössään työn vaatimaa aikaa ja ammattitaitoa. Työnjako taas liittyy olennaisesti ekokylän päätöksenteon mekanismeihin. Kylässä harjoitetaan ”tekemisen demokratiaa”, jossa töitä vähemmän tekevät antavat mandaatin töitä enemmän tekeville tehdä kylää koskevia päätöksiä työn teon ohessa valtuuttamatta kaikkea yhteisissä kokouksissa. ”Kuka vain” voi osallistua asioihin vaikuttamiseen antamalla työpanoksensa yhteisiin projekteihin.
Tästä johtuen kylän toiminta muokkautuu materiaalisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti niiden asukkaiden näköiseksi, joilla on parhaat edellytykset osallistua työhön ja toimintaan kylässä. Erittelen tutkielmassani erilaisia risteäviä tekijöitä, jotka määrittävät asukkaan mahdollisuutta osallistua, integroitua ja vaikuttaa kylän toimintaan. Näitä ovat muun muassa ikä, terveydentila, sukupuoli, hoidettavien lasten tai vanhempien määrä, työtilanne ja koulutustausta. Pahimmillaan eriarvoiset mahdollisuudet olla mukana kyläyhteisön toiminnassa vaikeuttavat lähidemokratian toteutumista, aiheuttavat skismoja kylän sisälle, arvottavat asukkaita erilaisiin tarpeettomiin hierarkioihin ja vaikeuttavat ihanteena pidetyn kylään integroitumisen saavuttamista.
Vaikka tämä on vain yksi piirre monin tavoin ihanteellisestikin toimivan tutkimani ekokylän moninaisuudesta, voi se toimia esimerkkinä siitä, kuinka yksilöllisyyteen perustuvan liberaalin demokratian mukaiset tasa-arvon ja moninaisuuden vaalimisen ihanteet voivat kohdata haasteita, kun joudumme siirtymään fossiilitaloudesta riippumattomiin elämisen muotoihin. On olennaista suunnata katse niin menneeseen kuin tulevaankin, kun rakennamme reilua siirtymää uudenlaisten haasteiden maailmassa. Samalla on tärkeää pitää mukana tarkkanäköinen yhteiskunta- ja ihmistieteellinen tutkimus, jotta välttäisimme pahimmillaan tukahduttavat entisaikojen kyläyhteisöjen haitallisen hierarkkiset kontrollimekanismit. Yksinkertaistavat romanttiset mielikuvat paluusta luontoon ja pieniin kyläyhteisöihin voivat piilottaa taakseen ongelmallisuuksia, joihin olisi mahdollista reagoida myös rakentavasti. Ainakin tutkielmani ekokyläläisten keskuudessa romanttisia ideaalikuvia yhteisöelämän ihanuudesta kritisoidaan tietoisesti – tällaista tarkkanäköistä ja moninaista näkökulmaa soisi sisällytettävän laajemminkin hahmotelmiin jälkifossiilisesta tulevaisuudesta.
Viheliäiset ongelmat – rakenteelliset ratkaisut
Yksi ympäristökriisiemme viheliäisyyden piirre on se, ettemme voi tietää, millaisia sosiaalisia paineita se ihmisyhteisöjen järjestymiselle tuottaa. Ongelmasta viheliäisen tekee muun muassa sen määrittelyn ja rajaamisen vaikeus, selkeiden ratkaisujen puute ja ainutkertaisuus (Rittel & Webbel 1973). Pro gradu -tutkielmani johtopäätöksenä ehdotan kuitenkin, että monet ekokylämäisen elämän ongelmat ovat vältettävissä, tai ainakin niitä voi hillitä samankaltaisilla systeemisillä ratkaisuilla kuin muitakin viheliäisten ympäristökriisien ulottuvuuksia.
Tarpeettomasti ihmisiä ja elinympäristöä kurjistavat taloudelliset rakenteet tulisi korvata ympäristöverotuksen ja automatisaation avulla rahoitettavan riittävän perustulon kaltaisilla mekanismeilla, jotka myös tukisivat ekokylämäisiä kestäviä elämänmuotoja hellittämällä epävarmuuden ja rahatta talkoina tehtävien töiden yhteisöä rapauttavaa vaikutusta. Ekokylät voisivat hyötyä myös syvällisestä tutkimusyhteistyöstä tiedemaailman kanssa tarjoten samalla osaamista ja kokemusasiantuntijuutta muun muassa kestävästä ja monipuolisesta viljelystä ja erilaisista sosiaalisista innovaatioista. Kestävä elämäntapa edellyttää myös esimerkiksi EU-tukien kohdentamista aidon ekologisesti viljelyä harjoittaville yksiköille ja laajamittaisempaa rahallista panostusta tiloilla tapahtuviin hankkeisiin.
Jo vähintään parin vuosikymmenen ajan länsimaissa ihmisiä on haluttu aktivoida ottamaan henkilökohtainen vastuu toimeentulon ja hoivan kaltaisista aiemmin suuremmalta osin valtiollisten instituutioiden järjestämistä tukiverkostoista samalla, kun fossiilitalouteen perustuneita julkisia palveluja on ajettu alas. Ruohonjuuritason osallistamista ja ”tekemisen demokratiaa” on myös ehdotettu lääkkeeksi syrjäytymisen ja alhaisen äänestysaktiivisuuden kaltaisiin päätöksentekojärjestelmämme ongelmiin. Reilun siirtymän sijaan tällaiset monitoimijamaiseksi hallinnaksikin (osallistamisesta ja monitoimijamaisesta hallinnasta mm. Matthies 2017; Tuurnas & Haveri 2017, 59-64) nimitetyt toimet ovat kuitenkin jääneet vaillinaisiksi ja monin paikoin erittäin epäreiluiksi korjailuiksi vanhentuneeseen järjestelmään.
Laajamittaisella poliittisella, taloudellisella ja kulttuurisella rakennemuutoksella voisimme kuitenkin ottaa ekokylistäkin tutut toimintamallit (mm. lähituotanto, ruohonjuuritason autonomia ja demokratia, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä työ, ravinteiden kierrätys, vaihto-, lahja- ja pienoistaloudet) vakavasti. Niitä olisi mahdollista integroida eri tasoisina myös kaupunkeihin ja skaalata kokeiluja tarvittaessa suurempaan mittaluokkaan. Samalla tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että jo nyt toimivien ekokylien ja muiden vastaavien elämisen muotojen ongelmat ja haasteet pystyttäisiin minimoimaan.
Kaikki muuttuu joka tapauksessa, ja kiireestä ja kriisitilanteesta huolimatta meillä on kaikki keinot käytettävissä reilun siirtymän järjestämiseen. Tarvittava reiluus on tässä yhtäältä oikeudenmukaisuutta, toisaalta tuntuvaa ja tarpeeksi laajamittaista: viheliäisessä tilanteessa tarvitaan laajamittaisia panostuksia yhteiskuntien toimintakykyjen kannalta kriittisiin toimintoihin. Koska viheliäiset ekososiaaliset murrokset ovat mahdottomia ennakoida, on investoitava systemaattisesti yhteiskunnan perustoimintoihin aina koulutuksesta sosiaaliturvan parantamisen kautta kriisisopeutumiseen. Näiden ratkaisujen tueksi tieto ekososiaalisista murroksista ekokylistä kaupunkien teknisten keskusten arkeen on äärimmäisen tärkeää siinä missä IPCC-raportin ilmastotieteilijöidenkin. Laadukkaasti tuotetun tiedon pohjalta Suomella on mahdollisuus toimia vauraana pohjoismaana rakentavan ja radikaalin kunnianhimoisen ilmastopolitiikan etujoukoissa.
Huhtikuun 2019 eduskuntavaaleissa määritellään suomalaisen politiikan suuntaviivat seuraavaksi neljäksi ratkaisevaksi vuodeksi eteenpäin, ja jälkeenpäin seuraava hallitus tullaan muistamaan ratkaisuistaan ympäristökysymyksiin liittyen. Neljä vuotta on tarpeeksi paljon tarvittavien systeemisten muutosten alulle panemiseen. Samalla se on riittävästi pahimmillaan tuhoisien polkuriippuvuuksien rakentamiseen aikana, jolloin seuraavia vuosikymmeniä ja jopa -satoja koskevat päätökset tehdään – tässä tilanteessa toimimattomuus ja totuttuun tapaan jatkaminen on siirroista huonoin.