Ihmiset eivät käytä sähköä yleensä järkevästi. Sähkölaitteiden käyttöä ja sähkönkulutusta ei seurata kodeissa riittävästi, vaikka aktiivisella sähkönkäytöllä säästäisi paitsi ympäristöä myös selvää rahaa. Sähköä ei ymmärretä eikä siitä kiinnostuta riittävästi. Se ei tule pistorasiasta vaan monimutkaisen energiantuotanto- ja jakelujärjestelmän kautta, joka voi vikaantua. Näin ollen myöskään sähkökatkoihin ei osata järkevästi varautua. Pohdin tässä tekstissä näitä järjettömyyksiä sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta.

Sosiologian tärkein kiistakumppani kautta tieteenalan historian on ollut taloustiede, erityisesti sen rationaalista valintaa painottavassa muodossa. Taloustiede pyrkii tarkastelemaan inhimillistä käyttäytymistä, perinteisesti kulutuskäyttäytymistä, ensisijaisesti laajoihin otantoihin pohjautuvilla malleilla. Malleilla kesytetään inhimillisen elämän monimuotoisuutta laskennallisesti tieteellisiin ja taloudellisiin tarkoituksiin, kuten (osto)käyttäytymisen trendien tarkasteluihin. 

Mallinnustyötä tehdään keskimääräisen järkevyysoletuksen pohjalta, ja se tuottaa keskimääräistä järkevyyttä. Suurissa otannoissa ihmiset ovat keskimääräisesti järkeviä valitsijoita. Valitsijoiden valintoihin voidaan vaikuttaa erilaisilla kannustimilla, sekä positiivisilla että negatiivisilla. Keskeisin kannustin on raha. Se, että voi tienata tai joutua maksamaan, vaikuttaa keskeisesti ihmisten, ryhmien ja organisaatioiden toimintaan.

Taloustieteellinen järkeilytyyli pursuaa yli synnyinsijansa. Yhtäältä taloudellistuminen ja markkinallistuminen vaikuttavat läpi yhteiskunnan koulutuksesta hoivaan. Palveluita tuotetaan asiakkaille, ja kuluttajat valitsevat tarvitsemansa palvelut hintojen ja maksukykynsä mukaisesti. Toisaalta järkevän kuluttajavalitsijan lähtökohta ja valintakäyttäytymiseen vaikuttavat kannustimet ovat lyöneet läpi yhteiskunnallisessa tiedontuotannossa ja siihen kytkeytyvässä poliittisessa keskustelussa. Taloustieteellisille lähtökohdille pohjautuvat vaikuttavuusarvioinnit ovat nousseet tärkeiksi esimerkiksi työllisyyspolitiikassa ja terveydenhuollon järjestämisessä.

Pilkottu ja markkinoitu järjestelmä

Oma kiinnostukseni kohdistuu energiajärjestelmään. Suomalaisen energiajärjestelmän muutoksissa mielenkiintoista on markkinallisuuden laajentumisen ja taloudellis-laskennalliseen järkevyyteen kytkeytyvän hallinnoinnin yhteenkäyminen. Nostan esiin kaksi keskeistä ilmiötä.

Ensinnäkin järjestelmää on pilkottu, keskeisiä toimijoita myyty ja yhtiöitetty ja kilpailua lisätty. Lisäksi energiamarkkinoita on laajennettu ja tehostettu: sähköenergialla käydään päivittäistä ja tuntipohjaista kauppaa pohjoismaisessa sähköpörssissä, ja sähköyritykset hakevat aktiivisesti tuottoja uudenlaisilla kuluttajille suunnatuilla sähkötuotteilla. Kansallisten talkoiden narratiivista, koko Suomen sähköistämisen modernisaatiokertomuksesta, on siirrytty universaaliin markkinatehokkuuden narratiiviin: kuluttajat ostavat sähköenergiaa hyödykkeinä, ja toimijoiden käyttäytyminen ohjautuu markkinapohjaisesti muodostuvien euromääräisten kannustimien pohjalta. Maailma on muuttunut ja me sen mukana.

Muutos ei kuitenkaan ole ollut täydellinen: suomalainen energiajärjestelmä ei toimi vieläkään puhtaan markkinapohjaisesti. Paikalliset sähköverkot toimivat edelleen verkkoluvan haltijoiden omistamina monopoleina. Näin ollen voisi ajatella, että energiajärjestelmän lisääntynyt tilkkutäkkimäisyys – sekä paikalliset monopolit että hajaantunut kokoonpano ja markkinoihin tukeutuva toimintalogiikka – asettaisivat haasteen kansalliselle ja EU-tasoiselle hallinnoinnille. Järjestelmän hallinnointi ja sen markkinasuuntaiset muutokset kulkevat kuitenkin samaan suuntaan.

Yhtäältä erityisesti EU:n kilpailulainsäädännölliset säädökset ovat tuottaneet ja juurruttaneet markkinapohjaisia käytäntöjä energiajärjestelmiin. Toisaalta sähköturvallisuuslakien päivityksillä pyritään yhtenäistämään käytäntöjä ja vaikuttamaan esimerkiksi jakelujärjestelmän vikaantumisriskeihin. Lakien ja säädösten noudattamisesta huolehtivat puolestaan erilaiset hallinnointi-instituutiot, kuten Työ- ja elinkeinoministeriön alainen Energiavirasto. Esimerkiksi yritysten (liiallista) voitontavoittelua hallinnoidaan hintakatoilla ja laatustandardeilla, joiden rikkomisesta yritys joutuu maksamaan. Yritykset pyrkivät puolestaan huomioimaan nämä hallinnointimenettelyt voitontavoittelussaan säätämällä hintojaan ja räätälöimään uudenlaisia palvelutuotteita loppukäyttäjille.

Tilkkutäkistä kokonaisuudeksi

Toinen olennainen ilmiö onkin että, kilpailusäädökset ja hallinnointitoimet muokkaavat energiajärjestelmää virtaviivaiseksi kokonaisuudeksi, joka ulottuu sähköyrityksistä loppukäyttäjiin. Järjestelmästä tuotetaan euromääräisten hyödykkeiden kiertoon ja markkinapohjaiseen tehokkuuteen pohjautuvaa kokonaisuutta, jonka laskennallinen viranomaishallinnointi on verrattain vaivatonta. Energiajärjestelmän hajautuneisuuden sijaan haasteen tehokkaalle hallinnoinnille ja markkinakäytäntöjen leviämiselle muodostaa pikemminkin ihmisten sähkönkäyttö. Se on edelleen hämmentävän mielivaltaista, hallinnointi- ja markkinamallien näkökulmasta suorastaan järjetöntä. Lisäksi sähkönkäytön järkevöittäminen on osoittautunut työlääksi.

Nykyinen elämänmuotomme on täysin riippuvainen energiasta ja energiajärjestelmästä. Arki ei suju eivätkä yhteiskunnan keskeiset toiminnot pyöri ilman sähköä. Kyse ei ole ainoastaan sähköpostien lukemisesta. Kokonaisyhteiskunnallisen turvallisuuden ja varautumisen näkökulmasta energiajärjestelmä on nimetty kuvaavasti elintärkeäksi infrastruktuuriksi. Järjestelmän vikaantuessa pelissä ovat dramaattisimmillaan elämät ja niiden jatkuvuus.

Energiajärjestelmän elintärkeys asettaa vaatimuksia paitsi kansalliselle varautumiselle ja hallinnoille myös sähkön loppukäyttäjille. Yhtäältä hajautetun järjestelmän resilienssi on teknisen hallinnoinnin näkökulmasta keskitettyä systeemiä korkeampi. Resilienssi on sitkeyttä, kykyä sietää ja vastustaa häiriöitä sekä palautua niistä kimmoisasti. Teknisesti tarkasteltuna energiajärjestelmän hajautuneisuus siis vähentää tämän elintärkeän infrastruktuurin haavoittuvuutta.

Toisaalta hajautetussa järjestelmässä loppukäyttäjien toiminta ja vastuut korostuvat. Vastuuta erilaisiin energiajärjestelmän häiriöihin varautumisessa pudotetaan loppukäyttäjille ja heitä myös opastetaan selviämään tästä vastuusta. Keskeistä on saada ihmiset järkevöittämään toimintaansa. Erityisesti sähkönjakeluhäiriöihin pitäisi varautua entistä järkevämmin: alkutuotantotiloilla kannattaisi harkita varavoimalähteen hankintaa, ja kaupungeissakin pitäisi varastoida vara-akkuja, pattereita ja taskulamppuja sekä pullovettä ja kestoruokatarvikkeita.

Järkevä varautuja on helppo liittää kokonaisvarautumissuunnitelmiin. Järkevästi esimerkiksi sähkökatkoihin varautuneet selviävät useammankin vuorokauden katkotilanteesta omatoimisesti eivätkä kuormita viranomaisia, joilla on erityisolosuhteissa muutoinkin kädet täynnä työtä. Väitän, että energiajärjestelmän hajauttaminen, tehostaminen ja virtaviivaistaminen pikemminkin muokkaa ja vastuuttaa – tai ”varauttaa” – loppukäyttäjiä kuin pohjautuu realistiseen kuvaan heidän sähkönkäytöstään ja suhtautumisestaan sähkökatkoihin ja toimintaan niiden aikana. Varautumissuunnitelmilla on toisin sanoen järkevöittämisvaikutuksia.

Sähköjärjestelmän ja sen hallinnoinnin kytkeytyminen yksilölliseen ja yksilöllistävään järkevyysperiaatteeseen muokkaa jokapäiväistä elämäämme. Se pohjautuu ajatukseen laskennallisesti järkevästä sähkönkuluttajasta ja samalla tuottaa yksilöistä tällaisia kuluttajia. Järjestelmän järkevyys ja yksilöjärkevyys käyvät lisäksi yhteen. Järkevimmissä järjestelyissä loppukäyttäjien ja tuotannon väliset puskurit on kutistettu minimiin. Järkevät sähkönkuluttajat huolehtivat aktiivisesti energian kysyntäjoustoista. He seuraavat kulutustaan reaaliaikaisesti: sähköä ostetaan järkevillä hetkillä, kysynnän ja tarjonnan mukaan järkevästi muuttuvilla markkinahinnoilla. Tämä tasaa kysyntähuippuja ja sulavoittaa samalla koko energiajärjestelmän toimintaan. Järkevät sähkönkuluttajat ottavat samalla vastuuta koko järjestelmän toiminnasta. Sen lisäksi, että he seuraavat aktiivisesti sähkönkäyttöään, he myös varautuvat omatoimisesti jakeluhäiriöihin.

Yhden järjen taktiikasta instituutioihin

Sosiologina minua kiinnostavat arkinen elämä, sen moninaisuus ja jaettuus sekä erilaiset yhteiskunnalliset prosessit, jotka vaikuttavat tähän elämään ja sen muotoutumiseen. Sähkö on tästä näkökulmasta kiinnostava tutkimuskohde. Yhtäältä se on jatkuvasti läsnä ihmisten arjessa erilaisten sähkölaitteiden käytön kautta. Toisaalta sähköä pohditaan vain harvoin ja vielä harvemmin perinpohjaisesti. 

Edes sähkökatkotilanteet eivät saa ihmisiä ihmettelemään sähkön monimutkaisuutta, pistokkeesta tulevan sähkövirran taustalla olevaa energiajärjestelmää ja sen haavoittuvuutta. Aktiivisen pohdinnan sijaan sähkö on pikemminkin uppoutunut arkiseen elämään, sen monenlaisiin totunnaistuneisiin käytäntöihin teeveden keittämisestä pyykinpesuun ja kännykän käyttöön.

Totunnaistuneet käytännöt eivät myöskään ole irrallisia saarekkeita vaan toisiinsa monin tavoin kytkeytyneitä. Sähkö on uppoutunut pyykinpesuun ja pyykinpesu kytkeytyy muihin arkirutiineihin, kuten aamuiseen päiväkotiin lähtöön. Käytännöt eivät myöskään ole yksilöllisiä vaan jaettuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että sähkölaitteilla, kuten kännyköillä, voidaan olla yhteydessä toisiin. Myös esimerkiksi pyykinpesu on jaettua. Se yhdistää ensinnäkin arjen käytäntöjä konkreettisesti. Toiseksi pyykinpesu läpäisee myös koko yhteiskunnan – pesemme kaikki pyykkiä.

Sähkönkäytön uppoutuneisuus sekä uppoutuneisuuden ketjuuntuminen ja jaettuus sulkevat energiajärjestelmän mustaan laatikkoon, joka avautuu vain harvoin pohdittavaksi. Tämä tekee laskennallisesti järkevästä suhtautumisesta sähköön ja sen käyttöön haasteellista. Arjessa on järkevää laittaa kurainen haalari heti pesukoneeseen, jos sitä tarvitaan seuraavana päivänä päiväkodissa. Sähkö on uppoutunut pyykinpesuun ja pyykinpesu muihin arkirutiineihin eikä ole järkevää pohtia sitä niistä irrallisena.

Yksilöllinen tiedostettu ja jatkuva järkeily on tavallaan uppoutumisen vastakohta. Se on kuormittavaa ja (siten) harvinaista. Järkevyyden paradoksi on se, että tuntuu järkevältä pitää energiajärjestelmän musta laatikko suljettuna, jotta voi keskittää tarmonsa muihin, itselle ehkä järkevämmiltä tuntuviin asioihin. Järkeilykuormaa kertyy työelämässä ja sen liepeillä valtavasti – sähkönkäytön järkeileminen vapaa-ajalla ei jaksa useinkaan innostaa.

Käytäntöjen toistuvuudesta, jaettuudesta ja sähkön tapaisten asioiden uppoutuneisuudesta puhutaan sosiologiassa institutionalisoitumisena. Yhtäältä instituutiot kuten kassajono, suojatie ja EU:n kilpailuvirasto ovat sosiaalisia järjestelyjä, jotka vapauttavat yksilöitä jatkuvan järkeilyn vaatimuksesta. Toisaalta ne juurruttavat jatkuvasti tietynlaisia toimintatapoja yksilöiden arkeen. Institutionalisoitunut toiminta ylittää mielivaltaisuuden ja yksilöllisyyden. Se on toistuvaa ja siihen kohdistuu pysyvyyttä tuottavaa sosiaalista odotuksellisuutta: jonossa ei voi olla miten tahansa, ja kilpailuvirasto tekee harvoin yllättäviä päätöksiä.

Valtavirtataloustiede on noussut vaikutusvaltaiseksi erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkasteluissa. Se ei kuitenkaan ole erityisen taitava huomioimaan institutionalisoitumista, vaikka se on yksi inhimillisen elämän keskeisimmistä piirteistä. Taloustiede tarkastelee instituutioita ensisijaisesti regulatiivisina eli erilaisten toimijoiden kuten yritysten ja kuluttajien (itselleen järkeviä) pyrkimyksiä suitsevina tekijöinä. Totunnaistuneet instituutiot asettuvat usein kehityksen tielle. Ne häiritsevät markkinoita ja markkinapohjaista tehokkuutta – ja samalla yhteiskunnan järkevöittämistä.

Taloudellisesti virittyvässä diskurssissa yksilöitä puhutellaan näin ollen suoraan, ilman häiritseviä instituutioita. Rahamääräiset kannustimet ovat tässä keskeisiä: toimi järkevästi niin säästät rahaa. Kannustinpuhe tuottaa samalla järkevien yksilöiden yhteiskuntaa, jossa ei ole sijaa instituutioille. Se puhdistaa arjen taustalle uppoutunutta sähkönkäyttöä instituutioista ja nostaa sen ylös uppoutuneisuudestaan, yksilötasolla järkevästi pohdittavaksi. Jokaisen tulisi tykönään pohtia kaavoihin kangistunut sähkönkäyttönsä uusiksi – järkevästi ja järkeväksi.

Ihmiset eivät kuitenkaan järkeistä päätään vaan käytäntöjään. Yksilöllistävä kannustinpuhe ei tavoita käytäntöjen tosiasiallista uppoutuneisuutta, ketjuuntuneisuutta ja jaettuutta. Sähkö säilyy osana arkisten käytäntöjen kudelmaa, vaikka sähkönkäytön aktiivinen seuraaminen säästäisi rahaa. Jos – ja ympäristönmuutoksen kontekstissa kun – ihmisten sähkönkäyttöön halutaan muutoksia, tulee sähkönkäyttö huomioida kontekstissaan, osana ihmisten moninaista arkea. Muutokset eivät tapahdu tehokkaimmin yksilöivä järkeilyn vaan joko vähittäisen käytäntöjen uudelleenurautumisen tai yleisemmän tason poliittisesti oikeutettujen säädösten kautta.