Kestävä kehitys on moniulotteinen ja kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen tavoite. Oikeammin se pitää sisällään useita rinnakkaisia tavoitteita, joiden väliset systeemiset riippuvuussuhteet ovat kestävyyden ydin. Käsitteen huolellinen tapauskohtainen määritteleminen ja rakentava keskustelu sen viheliäisen luonteen vaatimista arvovalinnoista voisi olla osa kestävyysongelmien ratkaisua. Uusia arvovalintoja on kuitenkin edessä, kun tavoitteet tarkentuvat ja päästään miettimään, miten niiden toteutumista mitataan. Edes korkeatasoinen tieteellinen ymmärrys, numeerinen data tai laskentamallit eivät vapauta meitä tavoitteiden asetteluun ja mittaamiseen liittyvistä arvovalinnoista.

Ympäristön hoitoa ja luonnonvarojen käyttöä koskevassa keskustelussa niin eri toimialojen ja intressiryhmien edustajat kuin poliitikotkin viljelevät yhteistä tavoitetilaa kuvaavia termejä kuten (ympäristön, ekosysteemin, kalakannan jne.) kestävä käyttö, kehitys tai tila. Toisinaan täysin vastakkaisia toimia ja linjauksia ajavat tahot esittävät juuri omat ratkaisunsa tutkitusti kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisena vaihtoehtona. Esimerkiksi käsiteltäessä vaihtoehtoisia metsienkäyttöstrategioita voidaan kestävyyttä argumentoida vaikkapa hiilinielujen, luonnon monimuotoisuuden, kansantalouden tai turismin ja virkistyskäytön näkökulmista. 

Kestävyyden käsite on niin moniulotteinen, että se tosiaan kestää monenlaista tulkitsemista. Kuten edellisessä blogitekstissäni totesin, käsitteen merkitys on tiedeyhteisössäkin sisäisen väittelyn kohteena [1,2], ja näin ollen sitä on helppoa venyttää myös poliittisessa puheessa. Asiaan perehtymättömästä saattaa tuntua hämmentävältä seurata kiivaana vellovia ympäristöpoliittisia vääntöjä, joissa osapuolilla kuitenkin vaikuttaa olevan yhteinen päämäärä: kestävä kehitys tai käyttö. Mistä tässä oikeastaan edes taistellaan?

Pohjimmiltaan väitellään siitä, mikä on kestävää tai minkä asioiden halutaan kestävän. Käytännössä epämääräisen tavoitetermin taakse siis kätkeytyvät ne kriteerit, joiden perusteella kukin taho päätöksiä ja tiettyä politiikkaa arvioi ja ajaa. Kun yksi ajattelee aitaa, toinen aidanseivästä ja kolmas kenties niihin tarvittavia materiaaleja, ei yhteismitallinen suora vertailu ole mahdollista – joskin asioiden kesken on kyllä tunnistettavissa merkittäviä systeemisiä riippuvuuksia yli toimialarajojen ja ajan, jota kuitenkin usein pidetään liian pitkänä odoteltavaksi. Kestävyyskysymykset haiskahtavat siis tyypilliseltä viheliäiseltä ongelmalta [2, 3].

Helsingin yliopiston ympäristötieteiden maisteriopiskelija Heini Mäkelä tarttui kandityössään hänelle heittämääni haasteeseen tutkia sitä, millaisia erilaisia merkityksiä kestävyyden ja kestävän kehityksen käsitteille on tieteessä ja yhteiskunnassa annettu, sekä pohtia, miten määritelmien ja keskustelun kokonaisuutta voisi paremmin hahmottaa. Mäkelän työ Kestävä kehitys haastavana yhteiskunnallisena tavoitteena: kestävyyden moninaiset määritelmät tieteessä ja yhteiskunnassa onnistuu mielestäni hyvin ongelmakentän esittämisessä ja jäsentelyssä, ja se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille, joille nämä kysymykset ovat tärkeitä. Johtopäätöksissään Mäkelä toteaa, että yksittäistä ideaalia kestävyyden määritelmää ei ole, mutta jotkut määritelmät ovat parempia kuin toiset. Kestävyyden määrittelemisen ja siitä käytävän keskustelun hän näkee osana kestävyysongelmien ratkaisua, sillä annettaessa käsitteelle uusia merkityksiä otetaan myös kantaa ongelmien syihin ja ratkaisuihin.

Tavoitteiden toteutumisen arvioimisen ja mittaamisen ongelmatiikkaa 

Ensimmäinen haaste on päästä yhteisymmärrykseen tarkemmista kriteereistä, joita kestävyyden kaltaisten laajojen tavoitetermien taakse kätkeytyy – esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden suojelemisen tarve. Seuraavaksi  törmätään kysymykseen siitä, miten tavoitteen toteutumista arvioidaan. Kun siis edellä kysyimme, miten kestävyys pitäisi ymmärtää ja millaisia alatavoitteita siihen liittyy, nyt pohdimme, millä niitä mitataan. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen suhteen joudumme esimerkiksi miettimään, minkälaista monimuotoisuutta halutaan vaalia ja miksi. Jotta näihin kysymyksiin voidaan vastata, joudutaan edelleen pohtimaan myös sitä, mikä on luonnon monimuotoisuuden sosiokulttuurinen ja taloudellinen arvo sekä onko meillä moraalinen velvollisuus sellaistenkin monimuotoisuuden aspektien vaalimiseksi, joille suoraa ihmissidonnaista arvoa ei pystytä osoittamaan [4]. Vastaavien arvokysymysten suhteen saattaa eri intressiryhmien välillä esiintyä suurtakin näkemyshajontaa, jota ei pitäisi sivuuttaa vaan analysoida ja näin pyrkiä edistämään ryhmien välistä dialogia ja yhteistä ymmärrystä [5]. 

Kun lopulta toivottavasti on sovittu tavoitteiden toteutumisen arviointiin käytettävistä mittareista, on edessä vielä näiden indikaattorisuureiden riittävän hyvän tilan tapauskohtainen määrittäminen. Monien ekosysteemien tilaa kuvaavien indikaattoreiden tavoitetaso eli hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän tilan kynnysarvo määritellään – jos mahdollista – historiallisista vertailuhavaintoaikasarjoista. Olipa aineisto kuinka kattava tahansa, liittyy kynnysarvoon kuitenkin väistämättä tiedollista epävarmuutta – arvioitavan indikaattorisuureen ekosysteemissä vallinnut todellinen tila kun jää havaitsemiskykymme ulkopuolelle mittausdatan tarjotessa siitä vain otteita [6]. Havaintojen avulla voimme estimoida todellista suuretta sekä arvioida meillä siitä olevan tiedon laatua ja vastaavasti epävarmuuden määrää. 

Tiedollista epävarmuutta on näin ollen niin kynnysarvon määrittävästä vertailutilasta kuin indikaattorisuureen nykyisin vallitsevasta tilasta. Siispä edessämme on jälleen uusi arvosidonnainen kysymys siitä, minkä suuruusluokan epävarmuus tila-arvioluokituksen taustalla on hyväksyttävää. Kysymys on läheisesti sidoksissa riskiasenteeseemme: kuinka ison riskin olemme valmiita ottamaan sen suhteen, että arviomme ekosysteemin tilasta on pielessä ja päädymme nyt tekemään valintoja, jotka osoittautuvat tulevaisuudessa virheellisiksi? Edessämme on siten taas yksi uusi arvovalinta, josta edes alueellisesti ja ajallisesti kattavat havaintoaineistot, tilastotiede tai matemaattinen mallinnus eivät meitä vapauta.

Tähän ongelmakokonaisuuteen liittyviä analyyttisia ja osallistavia työkaluja väitöskirjatyössään kehittänyt tohtorikoulutettava Mirka Laurila-Pant väittelee Helsingin yliopistolla 4.9.2020 klo 12:00. Väitöskirja When do we attain our objectives? On the role of indicators, values and uncertainty in environmental management koostuu kolmesta tutkimusartikkelista [4-6] sekä yhteenvedosta, joka on ladattavissa täältä. Laurila-Pantin vastaväittäjänä toimii videoyhteyden välityksellä tohtori David Barton, Norwegian Institute of Nature Research ja kustoksena professori Sirkku Juhola Helsingin yliopistosta.

Väitöstilaisuus on englanninkielinen, ja kiinnostuneet voivat seurata sitä suorana tämän linkin kautta tai käyttäen seuraavia kirjautumistietoja Zoom-sovelluksessa:

Meeting ID: 61 561 004 472

Password: 929929