Julkisessa keskustelussa kestävyysmurroksella tarkoitetaan yleensä yhteiskunnan eri toimijoiden tavoitteellista harppausta kohti kestävyyttä. Globaalien ympäristöraporttien silmäily pakottaa meidät kuitenkin rikastamaan kestävyysmurroksen määritelmää. Samalla, kun pyritään kestävyyteen, käynnissä on murros, joka murentaa kestävyyden edellytyksiä. Sopeutuminen on välttämätöntä, eikä sitä voida enää leimata luovuttamiseksi.

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tänä vuonna julkaistun synteesiraportin mukaan valtioiden nykyiset päästörajoitustavoitteet vievät toteutuessaan globaalin keskilämpötilan nousun lähelle 3 astetta, eli kauas Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen tavoitteesta. Puolentoista asteen rajassa pysyminen puolestaan edellyttäisi seuraavien vuosikymmenien kuluessa suuren mittakaavan itsepintaisia yhteiskunnallisia, taloudellisia, teknologisia ja kulttuurisia murroksia, jollaisia maailmanhistoria ei tunne. Se, että on olemassa lukuisia teknis-taloudellisesti toteutuskelpoisia ratkaisuja ilmaston kuumenemisen rajoittamiseksi, ei vielä takaa niiden toteutusta. Isojen ja nopeiden ratkaisujen poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset esteet ovat viime vuosina osoittautuneet ylitsepääsemättömiksi.

Vaatimattoman ja hitaan kestävyystyön seurauksena ihmiskunta on siirtynyt kroonisten ympäristökriisien todellisuuteen. Jo nyt, kun olemme vasta lähestymässä puolentoista asteen rajaa, saamme jatkuvasti uutisia eri puolilta maapalloa helleaalloista, kuivuuskausista ja rankkasateista. IPCC:n mukaan nyt näköpiirissä oleva 3 asteen keskilämpötilan nousu moninkertaistaa näiden sääilmiöiden intensiteetin ja toistuvuuden.

Luontoäiti on paljastamassa meille kestävyysmurroksen toiset kasvot. Murros ei ole vain muutos, jonka ihmiskunta tahtoessaan saa aikaan. Se on myös muutos, joka sille sen tahtomatta tapahtuu.

Vielä muutamia vuosia sitten ilmastopoliittista keskustelua hallitsi ajatus, että ilmastonmuutokseen sopeutumisesta puhuminen on vaarallista, koska se vie puhdin ilmastonmuutoksen hillinnältä. Sopeutuminen tulkittiin rukkasten panemiseksi naulaan. Kroonisten ympäristökriisien aikakaudella ympäristömuutoksiin varautuminen ja sopeutuminen olisi nähtävä välttämättömiksi perustoiminnoiksi kaikkialla yhteiskunnassa. Jos emme varaudu ja sopeudu kriiseihin, ei ympäristömuutosten hillinnällä ole edes mahdollisuutta onnistua.

Siirtyminen uuteen aikakauteen näkyy omassa tutkimuksessani. Suhtaudun sympaattisesti jo pari vuosikymmentä jatkuneeseen tavoitteellisten kestävyysmurrosten tutkimukseen. Nähdäkseni se kaipaa kuitenkin rinnalleen tutkimusta, joka auttaa varautumaan yhteiskunnan vakautta horjuttaviin kroonisiin ympäristökriiseihin. Jos tutkijat eivät ota vakavasti kroonisten ympäristökriisien todellisuutta, saattaa kestävyysmurrosten tutkimus näyttäytyä suuren yleisön silmissä vain visionäärisenä sumuverhona. Samaan hengenvetoon on todettava, että pelkästään kriiseihin keskittyvän tutkimuksen tulkitaan herkästi ruokkivan autoritaarista hätätilapolitiikkaa. Tarvitaan kestävyysmurrosten eri painotukset huomioivaa tutkimusta, joka kehittää kriisinkestäviä demokraattisen päätöksenteon muotoja ja menettelyjä.

Demokraattinen kriisipäätöksenteko oli johtotähtemme, kun lähdimme kollegoideni kanssa rakentamaan WISE-konsortiota vuonna 2016. Viheliäisiin murroksiin keskittyvä hankkeemme todisti ajankohtaisuutensa koronaviruspandemian syövereissä, kun strateginen kriisipäätöksenteko nousi arvoon arvaamattomaan. Suomen Akatemian kriisivalmiuden ja huoltovarmuuden tutkimusohjelmasta vuonna 2020 rahoituksen saanut LONGRISK-hanke jatkoi WISE:n tematiikkaa järjestämällä kuusi politiikkapäämajaharjoitusta yhteistyössä Helsingin, Tampereen ja Kotkan kaupunkien ylimpien poliitikkojen ja toimihenkilöiden kanssa.

Kroonisten kriisien aika näkyy myös opetuksessani. Vielä 1990-luvulla luennoin kestävästä kehityksestä pitkän tähtäyksen suunnitteluprojektina. Kantava ajatus oli, että kunhan toteutamme parissa, kolmessa vuosikymmenessä määrätietoisesti teknis-taloudellisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia – eikä edes radikaaleja sellaisia – kuljemme kohti ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää tulevaisuutta. Ajatuksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Uudistusten toteutusaikataulu vain venähti.

Nyt puhun opiskelijoille avoimesti kroonisista ympäristökriiseistä ja kauaskantoisesta varautumisesta. Kauaskantoisuus on avainsana. On tärkeää tehdä ero akuuteista kriiseistä selviämisen ja kauaskantoisen kriisivarautumisen välille. Suomalainen yhteiskunta on toisen maailmansodan päättymisestä alkaen määrätietoisesti kehittänyt kriisivalmiuttaan, joka on nyt suorastaan maailmanluokkaa. Sen sijaan kauaskantoinen varautuminen ympäristökriiseihin on vielä lapsenkengissä. Nyt koulutettavan sukupolven haasteena on kroonisten ympäristökriisien aikana selviytyä päällä olevista kriiseistä ja samaan aikaan varautua suunnitelmallisesti vuosikymmenien päässä häämöttäviin kriiseihin. Kestävyysmurrokset edellyttävät laaja-alaista koulutusta ja sivistystä, koska murroksesta ei koskaan voi tietää, missä ja miten se tarkalleen tapahtuu.

Vaikka joskus kuulee toisin väitettävän, nuoriso ei kriisipuheesta masennu. Päinvastoin, olen havainnut opiskelijoissa samaa ärtynyttä kärsimättömyyttä, joka Greta Thunbergiäkin hänen omien sanojensa mukaan voimaannuttaa toimintaan. Suuret haasteet on tehty voitettaviksi.