STN/WISE-hanke etsii vastausta kysymykseen, joka ei välttämättä kiinnosta kaikkea kansaa. Se pyrkii parantamaan viheliäisiä ekososiaalisia murroksia koskevaa päätöksentekoa ja päätöksenteon tieteellistä arviointia. Kokemukseni monesta julkisesta keskustelusta kuitenkin on, että päättäjien tekemiset tai tekemättä jättämiset kiinnostavat kansalaisia vähemmän kuin se, miltä heidän oma arkensa näyttää tulevissa murroksissa.
Vaikka ennustaminen on vaikeaa, ei se ihan mahdotonta ole. Ainakin voimme hahmotella tulevaisuutta tämänhetkisen tiedon pohjalta.
Tiedämme ensiksikin, että arvovaltaiset kansainväliset tutkijapaneelit ovat vuosikausia varoittaneet päättämättömyyden vaaroista ilmastolle ja luonnon monimuotoisuudelle. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli teki niin ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa (1) ja globaali ekosysteemiarvio 2000-luvun alussa (2). Tutkijoiden viesti oli, että tarvitaan nopeita, laajavaikutteisia ja kauaskantoisia päätöksiä. Maapallonlaajuisten ympäristömuutosten hitausvoimista johtuen on päätösten siirtäminen tulevaisuuteen huonoin vaihtoehto, koska se tekee tulevaisuuden päätöksistä kalliita sopeutumisreaktioita kriiseihin.
Ympäristökriisit ovat paradoksi. Kun kriisi on päällä, muutokset ovat äkillisiä. Kriisi kuitenkin kypsyy hitaasti, vuosikymmenien saatossa. Maaperä suolaantuu keinokastelun seurauksena pikku hiljaa, kunnes sato jonain vuonna vain loppuu. Hiilidioksidi kertyy ilmakehään vähitellen, kunnes yhtäkkiä sadan vuoden tulva tai kuivuus onkin uusi normaali. Vakaa trendi hautoo aina tulevaa kriisiä.
Jos kriisejä synnyttävät ympäristömuutokset ovat kuin hitaasti kääntyvä rahtilaiva, ovat sitä myös yhteiskunnan ja politiikan muutokset. Olemme tilanteessa, jossa mikään valtio – Suomi mukaan lukien – ei ole ryhtynyt merkittäviin muutoksiin ilmaston tai luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Päinvastoin, esimerkiksi Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportin mukaan Suomen kasvihuonekaasupäästöt kasvavat 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta, vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön (3). Ajamme vakaasti kohti kriisejä.
Toiseksi tiedämme, että harva valtio on jättänyt varautumatta murroksiin ja kriiseihin. Suomessa varautumisen säännöt on kirjattu valmiuslakiin (4). Laki antaa viranomaisille riittävät toimivaltuudet poikkeusoloissa, jollaisiksi luetaan Suomeen kohdistuva hyökkäys, uhka, onnettomuus tai tartuntatauti, jonka seurauksena yhteiskunnan välttämättömät toiminnot vaarantuisivat.
Suomi on yhteisrintamassa muiden maiden kanssa ajautumassa ympäristömuutosten seurauksena yhä useammin tilanteisiin, joiden valtiojohto saattaa tulkita täyttävän poikkeusolojen tunnusmerkit. Tulevaisuuden arkea on siis syytä hahmotella kääntämällä valmiuslain periaatteet kansankielelle.
Valmiuslaki antaa valtioneuvostolle kulloisenkin tarpeen mukaan valtuudet kontrolloida yhteiskunnan taloudellista toimintaa. Avainsanoja ovat säännöstely ja valvonta. Arkielämässä säännöstely voisi näkyä vaikkapa määräyksinä siitä, missä, milloin ja miten saa liikkua. Tai mitä viestintävälineitä saa käyttää ja mihin tarkoitukseen. Tai kenelle, missä ja kuinka paljon joutuu tekemään töitä, ja mitä nuo työtehtävät ovat. Tai paljonko saa kuluttaa sähköä tai polttoainetta tiettynä ajanjaksona. Tai paljonko saa lotrata vettä tai tuottaa jätettä. Tai minkälaisia summia saa kuluttaa tilillään olevaa rahaa. Tai kuinka paljon mitäkin tuotetta saa ostaa kaupasta.
Joku saattaa tuomita tällaiset tulevaisuuskuvat epärealistiseksi ahdistuksen lietsonnaksi – etenkin Suomessa, joka on sentään vauras ja yksilön vapautta korostava demokratia. Epärealistista se ei ole, koska tiedämme hyvin ympäristömuutokset ja niiden todennäköiset seuraukset, ympäristöpolitiikan vaatimattomat askeleet ja demokraattisesti sovitut toimenpiteet poikkeusoloissa. Entä aiheuttaako hahmoteltu arki ahdistusta?
Ken ahdistuu voi helpottua silmäilemällä lähihistoriaamme ja nykyistä arkeamme. Isäni muisteli aikoinaan viinakortin käyttöä, joka jatkui vielä 1960-luvulla. Korttiin merkittiin ostot Alkosta. Jos ostoja kertyi liian usein, Alkon henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan”tai asiakas joutui puhutteluun (5). Viinakortti oli väline tuotteen ostamisen säännöstelyyn ja valvontaan. Eikö öljyn tai veden kulutusta voi säännöstellä, jos niiden liiallinen kulutus katsotaan yhteiskunnalliseksi haitaksi?
Ja vaikka ympäristöpolitiikan ohjauskeinot ovat kehittyneet ”kovista” käskyistä ja valvonnasta kohti ”pehmeää” taloudellista ja informaatio-ohjausta, on säännöstelystä jäljellä muinaisjäännöksiä. Jos joku keksisi liikennevalot nyt, ne luultavasti hylättäisiin yksilönvapauden liiallisena rajoittamisena. Niiden sijaan kehitettäisiin mobiilisovellus, jonka avulla eniten maksavat saisivat etuajo-oikeuden ohituskaistalla. Historian saatossa on liikennevaloilla toteutettu säännöstely hyväksytty mukisematta osaksi jokapäiväistä arkea.
Ei tulevaisuuden arki tietenkään olisi pelkkää kurinalaista elämää poikkeusoloissa. Kyse on pikemminkin siitä, millaisiksi miellämme tosiasiat. Tiedämme, että tulevaisuus tuo tullessaan nopeita ja monimutkaisia ekososiaalisia murroksia, joihin reagointi edellyttää sääntöjä, joskus jopa säännöstelyä. Sopeudumme niihin helposti, jos herkistämme mielemme kaikelle sille sääntelylle, jonka jo nyt hyväksymme arjessamme ilman olan kohautusta.
Lähihistorian valossa säännöstelyn uusi tuleminen näyttääkin paluulta hulvattoman tuhlailun aikakaudelta takaisin normaaliin arkeen, jossa siedettävä elämä turvataan sovittamalla se rajallisen maapallon ekologisiin kiertoihin. Nopeasti.
Janne I. Hukkinen, Helsingin yliopisto
Lähteet