Historiallisesti tieteet ovat menestyneet pitkälti työnjaolla, eriytymällä omaleimaisten kysymystensä tarkasteluun. Tutkimuskohteiden tiukka rajaus on mahdollistanut tarkempia kysymyksenasetteluita ja tutkimusta kulloistakin tarvetta varten. Erikoistuminen toimii kuitenkin sitä huonommin mitä monimutkaisempia ja toisiinsa kytkeytyneitä systeemeitä tarkastellaan – etenkin kun niiden muutokset vaikuttavat moninaisesti elämään. Ympäristökysymyksissä systeemiteoreettisen lähestymistavan tarve on osoittautunut erityisen suureksi.

Julkinen keskustelu luonnon monimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta tai luonnonvarojen kulutuksesta keskittyy helposti yksittäiseen sektoriin tai jättää ilmiöiden keskinäiset suhteet huomiotta. Tieteellisessä keskustelussa kokonaisvaltainen tarkastelutapa, jota kutsutaan usein systeemiteoreettiseksi, on kuitenkin yhä yleisempää. Tämä juontuu yhtäältä siitä, että ekosysteemit sekä aineen ja energian kierrot ovat monin eri tavoin kytkeytyneitä. Toisaalta ihmistoiminnan vaikutus ja sen globalisoituneet järjestelmät ulottuvat kaikkialle maailmaan.

Maailmassa ei ole yhtään paikkaa, jossa ihmisyhteiskuntien vaikutusta ei jollain tavalla nähtäisi. Ilmastonmuutos koskee koko planeettaa, luonnonvarojen oton ja kulutuksen virrat ovat globaaleja, ja biodiversiteetin heikkeneminen on osoittautunut yhä monisyisemmäksi, visaisemmaksi ja vakavammaksi ongelmaksi. Tämän vuoksi on ehdotettu, että nykyistä maailmanaikaa kutsuttaisiin antroposeeniksi, ihmisen ajaksi, jossa ihmiskunta muokkaa ympäristöä planeetan mittakaavassa. Ihmisyhteiskunnat ovat tietysti muokanneet maailmaa jo paljon kauemmin vaikuttaen esimerkiksi eliöiden levinneisyyteen ja maankäyttöön. Vaikutuksia voidaan jäljittää ainakin tuhansien vuosien taakse. Ihminen ja luonto ovat olleet kiinteässä vuorovaikutussuhteessa aina, ja ihmiset ovat muokanneet ympäristöään pitkään.

Globaalin mittakaavan ja systeemisen monimutkaisuuden takia suuret kansainväliset synteesiraportit kuten kestävän kehityksen raportti The Future is Now: Science for Achieving Sustainable Development tai kansainvälisen resurssien käytön paneelin raportit kuvaavat maailman tilaa ja toimintaa nykyään systeemiteoreettinen kehyksen kautta. Systeemiteoria ei ole mikään uusi asia, vaan systeemitason tarkastelua on kehitetty monilla alueilla lääketieteestä meteorologiaan, taloustieteestä tietojenkäsittelyyn. 

Ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä lähestymistapa nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1972 julkaistun Kasvun rajat -raportin myötä. Sen taustalla olleessa tutkimuksessa käytettiin globaalin tason systeemimallia, jonka avulla pyrittiin ymmärtämään, miten kokonaisuuden eri osien yhteenkytkeytyneisyys vaikuttaa yllättävästikin kehityskulkuihin. Positiivisten ja negatiivisten takaisinkytkentöjen ansiosta yksinkertaisestakin mallista tulee erittäin monimutkaisia tuloksia. Vaikka Kasvu rajat sai aikanaan paljon kritiikkiä osakseen, sen ennustamat kehityspolut ovat pääsääntöisesti pitäneet paikkansa. Systeemiteoreettisen lähestymistavan tärkeys on vain vahvistunut viime vuosikymmeninä, kun ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet yhä ilmeisemmiksi.

Sosio-ekologisten systeemien ymmärrys on tärkeää

On vaikea hahmottaa, miten tiiviisti yhteiskuntamme ja yhteisömme ovat sekä vuorovaikutuksessa keskenään että nivoutuneet luonnonjärjestelmiin. Kun näitä asioita yritetään tarkastella tarkemmin, törmätään usein käsitteeseen sosio-ekologinen systeemi. Sillä viitataan pyrkimykseen ymmärtää maailmaa systeemiteoreettisesti niin, että inhimillisten ja ei-inhimillisten tekijöiden keskinäinen vuorovaikutus kyetään hahmottamaan kunnolla. Ihmisen yhteisöjä ja yhteiskuntia sekä ekosysteemeitä tarkastellaan yhdessä – ei toisistaan erottaen, kuten perinteinen tieteidenvälinen työnjako sanelisi.

Kaikki ihmisen toiminnot pohjaavat ekosysteemien toimintaan ja toisaalta aina vaikuttavat ekosysteemeihin. Tässä mielessä ei ole olemassa ”koskematonta” luontoa, koska kaikki ihmisen toimet vaikuttavat jotenkin luonnon eri osiin, ja ei ole ”itsenäistä” yhteiskuntaa, joka olisi täysin riippumaton ympäröivästä luonnosta. Kuten kaikissa monimutkaisissa systeemeissä, positiiviset ja negatiiviset takaisinkytkennät ovat keskeinen ominaisuus. Erilaiset takaisinkytkennät sekä pitävät yllä systeemejä ”dynaamisissa tasapainotiloissa” että saavat aikaan nopeita laadullisia muutoksia. Tämän vuoksi sosio-ekologisten systeemien tarkastelussa systeemiteoreettiset näkemykset ovat keskeisiä.

Sosio-ekologiseen systeemiajatteluun sisältyy myös hyvin keskeisesti resilienssin käsite. Sille ei ole sujuvaa suomennosta: lähimmäksi tulevat sietokyky tai sitkeys eivät nekään onnistuneesti kuvaa asiaa. Resilienssi tarkoittaa systeemin kykyä yhtäältä sietää muutoksia ja toisaalta toipua niistä – kuitenkin niin, että (järjestelmän/systeemintuottamat ja ylläpitämät) keskeiset toiminnot säilyvät. Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ”löysää”. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi. Mutta mitä nämä ajatukset tarkoittavat käytännössä, ja miksi niistä kannattaa oppia nykyisessä tilanteessa?

Globaalin tuotannon ekosysteemikoneisto

Ihmistoiminnan ympäristövaikutusten laajuus on ehkä helpointa ymmärtää tarkastelemalla maankäytön muutoksia. Ihmisen yhteiskunnat ovat ottaneet planeetan jäättömästä maapinta-alasta suoraan käyttöönsä yli 40%, ja jäättömästä maapinta-alasta vain vajaata neljännestä toi kutsua jossain määrin ”villiksi luonnoksi” (joskin nekään alueet eivät globaalien ympäristöongelmien vuoksi ole tietenkään ihmisvaikutuksen ulkopuolella). Nykymaailmassa ihmisen yhteiskunnat siis käyttävät valtavan osuuden maailman luonnon tuottavuudesta. Parhaiden arvioiden mukaan 35–40% koko maapallon primäärituotannosta (NPP, net primary productivity) kulkeutuu ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien käyttöön.

Tämän vuoksi osa tutkijoista puhuu globaalista tuotannon ekosysteemikoneistosta (GPE, global production ecosystem) kuvatessaan ihmisen luonnonresurssien käyttöä. Sitä määrittävät jatkuva ja voimakas ympäristön muokkaus, jossa ekosysteemejä pelkistetään muutaman hyödykkeen tuotannon maksimointiin, jatkuva tehostaminen sekä lisääntyvä verkottuneisuus maapallon mittakaavassa. Nämä kehityskulut taas vähentävät alueiden erillisyyttä ja lisäävät samankaltaisuutta (ennen kaikkea lajiston osalta, mutta sama pätee pitkälti myös kulttuuriin) sekä edistävät elinympäristöjen pelkistymistä ja luontaisten takaisinkytkentöjen häiriintymistä. GPE myös mahdollistaa resurssien ylikulutuksen alueellisesti kestämättömällä tavalla, koska tiiviisti verkottuneessa tuotantokoneistossa voi siirtyä helposti alueelta alueelle ja ylläpitää korkeaa tuottavuutta keinotekoisesti yllä pitkään. 

Kaikki tämä on omiaan haurastuttamaan luonnon systeemejä, häiritsemään sosio-ekologisten systeemien toimintaa ja erkaannuttamaan kulutuksen ja tuotannon yhteyksiä. Tuloksena on resilienssin heikentyminen.

Tehokkuuden ja resilienssin ristiveto

Kehityksen taustalla on pyrkimys mahdollisimman vakaaseen ja tehokkaaseen resurssien käyttöön laajassa mittakaavassa. Tehokkuuden ensisijainen arviointiperusta on usein taloudellinen. Mitä tehokkaammin toimitaan, sen paremmin järjestettyä ja kannattavampaa toiminta on. Yhteiskuntien osalta tehokkuusajattelu on levinnyt useille eri sektoreille eikä ole enää rajoittunut taloudellisen toiminnan piiriin. 

Turhan löysän tai hukkamateriaalin leikkaaminen pois kuulostaa hyvältä ajatukselta – ja monesti se onkin. Mutta tehokkuusajattelun liian määräävä asema tai pelkkään taloudelliseen tehokkuuteen tähtääminen voivat johtaa käänteisiin, joita ei ole etukäteen ennakoitu. Esimerkiksi tuotantoketjujen hiominen mahdollisimman tehokkaiksi tekee niistä hyvin haavoittuvaisia. Erikoistuminen tiettyyn sektoriin tai tuotteeseen lisää tehokkuutta, mutta liiallinen erikoistuminen voi johtaa haavoittuvuuteen muutosten edessä.  Roger L. Martin käy ansiokkaasti kaksiulotteisen tehokkuusajattelun vaaroja ansiokkaasti läpi Harvard Business Review -lehdessä viime vuonna julkaistussa artikkelissaan.

Esimerkiksi keskittäminen tuottaa eittämättömiä hyötyjä, mutta tietyn pisteen jälkeen se alkaa tuottaa liikaa epävarmuutta ja epävakautta. Hyvä esimerkki äärimmilleen viritetyn tehokkuuden vaaroista löytyy vuodelta 2011 Japanista. Maanjäristys lamautti Toyotan tuotantoketjun pahasti – ei siksi, että tehtaat olisivat lakanneet toimimasta, vaan siksi, että alihankintaketju oli tehostettu niin pitkälle että se tuli haavoittuvaiseksi häiriöille. Toinen uhka on hyvin inhimillinen – mitä tehokkaammaksi systeemi tehdään, sen todennäköisempää on, että sitä pyritään jotenkin manipuloimaan omiin tarkoitusperiin. 

Tehokkuus on siis usein systeemiä lopulta haurastuttava piirre, mikäli se lyö yli. Tämän vuoksi taloudessa, luonnossa ja yhteiskunnissa on hyvä pyrkiä luomaan olosuhteita, jotka lisäävät tai ylläpitävät resilienssiä. Nämä piirteet usein vähentävät tehokkuutta. Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.

Yhteiskunnallisessa toiminnassa ja taloudessa vaaditaan uudelleenajattelua puhtaan tehokkuusmantran tilalle. Miten tämä onnistuu? Monia yleistason oppeja voidaan ottaa ekologiasta ja ekosysteemien toiminnasta. Kestävämmät yhteisöt ja sosio-ekologiset systeemit, joihin ne ovat muotoutuneet, ovat toinen oppien lähde.

Yksi tärkeimpiä seikkoja on vähentää keskittämistä ja (liian) suuria yksiköitä. Pienet yksiköt ja paikalliset erot toimivat puskurina mutta mahdollistavat silti melko hyvän tehokkuuden – joskus paikallisesti jopa paljon korkeamman tehokkuuden kuin globaali toimija. On myös hyvä lisätä eri toimijoiden monimuotoisuutta ja kannustaa pois liian tiukasti erikoistumisesta vain tiettyyn sektoriin tai tuotteeseen. Muutosten edessä hieman erilaisten toimintavaihtoehtojen olemassaolo lisää systeemin kykyä mukautua.