On kulunut sata vuotta siitä, kun espanjantaudiksi kutsuttuun influenssapandemiaan kuoli ainakin 50 miljoonaa ihmistä maailmassa. Sadassa vuodessa paljon on kuitenkin muuttunut lääketieteen saralla: uudet taudinaiheuttajat havaitaan nopeammin ja on olemassa antibiootteja jälkitautien hoitoon, influenssan oireita lieventäviä antiviraalilääkkeitä ja täsmärokote noin viiden kuukauden kuluttua influenssapandemian alkamisesta. Influenssapandemia on kuitenkin yhä huolenaiheena. ”Järkyttävän moni saattaa kuolla tautiin myös hyvin toimivassa vauraassa länsimaassa” (Hovi 2006), mikäli esimerkiksi lintujen ja ihmisten influenssavirusten sekoittuessa kehittyy ihmisestä toiseen tarttuva, suuren taudinaiheuttamiskyvyn omaava influenssavirus, joka lähtee leviämään maailmalla. Haastattelemieni asiantuntijoiden mukaan se on vain ajan kysymys.

Influenssapandemialla tarkoitetaan maailmanlaajuista epidemiaa, jonka aiheuttaa uudentyyppinen influenssavirus, jolle ihmisillä ei ole vastustuskykyä. Lääketieteellisessä kielenkäytössä mahdollinen influenssapandemia on yksi ”uusista ja uudelleen ilmaantuvista tartuntataudeista” (emerging and re-emerging infectious diseases), joita ovat myös esimerkiksi SARS, ebola ja antibioottiresistenssiä kehittävät tutut taudinaiheuttajat kuten tuberkuloosi. 

Uusien tartuntatautien lisääntyvän ilmaantumisen syynä ovat parantuneen diagnostiikan lisäksi muun muassa muutokset ihmisen ja luonnon suhteessa. Ihminen asettuu uusille alueille väestönkasvun ja elintapojen muutoksien myötä sekä vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen ja sitä kautta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille. Influenssan tapauksessa esimerkiksi ihmisten ja lintujen läheisyyden arvellaan lisäävän riskiä pandeemisten virusten synnylle (uudenlaiset yhdistelmävirukset ovat mahdollisia), ja lisääntyneen globaalin liikkuvuuden kuvaillaan mahdollistavan tartuntatautien aikaisempaa nopeampi leviäminen. 

Seuraavan influenssapandemian tapahtuminen on asiatuntijoiden mukaan näissä olosuhteissa vain ajan kysymys. Influenssavirukset ovat nopeasti muuntuvia, ja influenssa tarttuu herkästi ihmisestä toiseen. Yksi haastattelemistani asiantuntijoista kuvasi influenssapandemiauhkaa seuraavasti: ”Ja se on fakta, et se tulee. Sitä ei kukaan kiistä. Joidenkin muiden asioiden kohdalla voi hyvin kysyä, että tuleeko ne. Että tämä on sillä tavalla eriluonteinen.”

Yllättävien terveysuhkien hallinta

”Olin itse silloin tosiaan tutkijana kuuntelemassa sellaista tiedotustilaisuutta silloisessa Kansanterveyslaitoksessa, jossa käsiteltiin tätä aihetta, ja muistan ihan suoraan silloisen osastojohtajan sanat, että ’moni meistä sairastuu, ja osa meistä kuolee.” 

 -asiantuntija THL:ltä muistelee vuoden 2009 influenssapandemiaa.

Vaikka influenssapandemiaa pidetään asiantuntijoiden keskuudessa varmana, on tulevalle pandemialle ominaista se, ettei sen tarkkaa aiheuttajaa, vakavuutta, ajankohtaa tai lopullisia seurauksia voida tietää ennalta (KVIV 2012). Esimerkiksi tarkka käsitys taudin vakavuudesta syntyy vasta, kun uusi taudinaiheuttaja on jo aiheuttanut laajoja epidemioita. Tästä syystä Maailman terveysjärjestöä (WHO) syytettiinkin ylireagoimisesta vuoden 2009 “sikainfluenssaan”, joka osoittautui ajan myötä arvioitua lievemmäksi. 

Viranomaisten näkökulmasta tuleva influenssapandemia eroaa hallinnan kohteena merkittävällä tavalla säännöllisesti väestössä esiintyvistä tartuntataudeista (kuten vaikka vuosittain toistuvasta kausi-influenssasta), joita voidaan hallita esimerkiksi rokotteiden avulla. Juuri tästä syystä innostuin tutkimaan influenssapandemiaan varautumista. Halusin selvittää, mitä kansanterveydellisiä toimia sovelletaan sellaisten uhkien kohdalla, jotka poikkeavat merkittävästi menneistä epidemioista ja joita on siksi vaikea määritellä (terveys)riskienhallinnalle tyypillisin tilastollisin menetelmin. Influenssapandemiaan varautuminen on kiinnostava esimerkkinä siitä, miten turvallisuus ja moninaiset varautumistoimet koskevat yhä monipuolisemmin erilaisia kollektiivisen elämän alueita kuten terveyttä ja sen hallintaa. Suomessa vakava pandemia lisättiin vuonna 2011 valmiuslakiin muiden poikkeusolojen rinnalle, joita voivat olla esimerkiksi Suomeen kohdistuva aseellinen hyökkäys tai maan talouselämän perusteisiin kohdistuva erityisen vakava uhka (ks. valmiuslaki 2011/1552).

Tämä kirjoitus pohjautuu sosiaali- ja kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielmaani, jota varten tein osallistuvaa havainnointia Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Terveysturvallisuusosastolla ja asiantuntijahaastatteluita THL:n sekä sosiaali- ja terveysministeriön virkamiesten keskuudessa. Lisäksi tarkastelin viranomaisten tuottamaa kirjallista aineistoa, kuten Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa (2017), Suomen kansallista riskiarviota 2015 ja Kansallista varautumissuunnitelmaa influenssapandemiaa varten (2012).

Avoimempi uhkakuvasto

Keskeinen havainto influenssapandemiaan varautumista tarkastellessa on, että sitä pidetään osittain mallina tai eräänlaisena prototyyppinä muihin yllättäviin tartuntatautiuhkiin varautumiselle. Viranomaisten toiminnassa voidaan laajemminkin havaita yksittäisten riskien hallinnan lisäksi nyt uudenlaista painotusta yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden ja elintärkeiden toimintojen jatkuvuuden varmistamiseen. 

Kansainvälisistä tahoista esimerkiksi WHO:n materiaalit antavat ymmärtää, että myös terveysuhkiin varautumista tulisi kehittää eri toimijoiden yhteistyötä painottavaan ja vähemmän uhkakuvasidonnaiseen suuntaan. Uudentyyppisten mikrobien aiheuttamiin pandemioihin varautumisessa on havaittavissa, että toimintaa ja ajattelua eivät ohjaa vain riskit, joihin voidaan liittää tilastollinen todennäköisyys, vaan myös määrittelemättömämpi epävarmuus. Käytännössä siis influenssaspesifien keinojen (esim. rokotteiden ostovaraussopimuksen sekä viruslääkkeiden ja hengityksensuojainten varmuusvarastoinnin) lisäksi influenssapandemiaan varautumisessa sovelletaan merkittävästi sellaisia käytäntöjä, joissa painotetaan uhkasta riippumatonta valmiutta toimia missä tahansa kansanterveydellisessä häiriötilanteessa. Seuraavaksi esittelen tarkemmin muutamia biologisen elämän potentiaalien eli yllättävien tartuntatautiuhkien hallinnan keinoja.

Verkostot ja jatkuva valppaus

”On muutaman tunnin asia – että meillä on siis ihminen, joka on sairastunut – niin se on ihan sama asia, onko se Aasiassa vai onko se Euroopassa.”

Näin luonnehtii eräs asiantuntijoista influenssapandemiauhkaa globalisoituneessa maailmassa. Uusien ja uudelleen ilmaantuvien tartuntatautien hallinnassa jatkuvalla valppaudella on tärkeä rooli: nopeasti muuntuvia influenssaviruksia seurataan maailmanlaajuisten tietoa ja biologista materiaalia vaihtavien seuranta- ja laboratorioverkostojen kuten GIRS ja EISN avulla. Lisäksi ylläpidetään 24/7-valmiutta tiedottaa relevantteja yhteistyötahoja mistä tahansa uusista kansanterveydellisistä uhkista esimerkiksi varhaisvaroitusjärjestelmien kautta. 

Influenssavirusten seurannan päätavoitteena on varmistaa, että kausi-influenssarokote vastaisi maailmalla kiertäviä viruksia, mutta sen avulla voidaan myös tunnistaa ”epätavallisia, uusia influenssaviruksia ja niiden aiheuttamia epidemioita” (Seurantakäsikirja 2017, 6) ja pitää silmällä viruksia, joilla on ”pandeemista potentiaalia” (WHO 2019). Tavallisemmin poikkeuksellisista havainnoista ilmoitetaan kuitenkin erilaisten varhaisvaroitusjärjestelmien kautta. Esimerkiksi Euroopassa varhaisvaroitus- ja reagointijärjestelmä EWRS:n ja epidemiatietojen vaihtoon tarkoitetun EPIS-järjestelmän kautta liikkuu haastatteluiden perusteella tietoa muun muassa epäillyistä tai vahvistetuista epidemioista, mahdollisista altistumisista, ohjeita, riskinarvioita ja kyselyitä maiden välillä erilaisten taudinaiheuttajien esiintymisestä. 

Tilannekuvaa jaetaan “normaalioloissa” päivittäin, eli esimerkiksi Euroopan tautivirasto (ECDC) raportoi joka päivä EU-maita tartuntatautitilanteesta. THL:llä havainnoidessani osallistuin joka viikko pidettävään “epidemiapalaveriin”, jossa käytiin läpi muun muassa Suomen ja muun maailman tartuntatautitilannetta sekä eri tiimien ajankohtaista työtä yksittäisiin tautitapauksiin liittyen. Asiantuntijoiden mukaan THL:llä on kansainvälisiin sopimuksiin perustuenympärivuorokautinen infektiopäivystys, ja myös sosiaali- ja terveysministeriö sekä valtioneuvoston kanslia ovat saatavilla ympärivuorokautisesti. THL:llä kuvaillaan olevan tiedottaja- tai ”valveillaolorooli”, eli sen tehtävä on reagoida ”Suomessa ensimmäisenä, jos maailmalla jotain tapahtuu” ja välittää tietoa eteenpäin muille suomalaisille toimijoille. Tieto kulkee tietysti myös paikallistasolta THL:n suuntaan, mikä edellyttää toimivaa yhteistyötä kliinikoiden kanssa (eli ”kliinistä seurantaa”). Heidän toivotaan raportoivan THL:lle poikkeavuuksista: ”Se semmoinen valveutuneisuus kaikkialla – ei pelkästään tietysti meillä”, selventää eräs haastateltavista. 

Tehokkaat normaalitoiminnot ja resilientit asiantuntijat

Kun kysyin eräältä asiantuntijalta, mikä on hänelle tärkein aihe liittyen terveysturvallisuuteen, hän korjasi kysymystäni oivaltavalla tavalla: “Mä oikeestaan ajattelisin sen koko asian kuitenkin toistepäin… Me ei tiedetä, mikä se [häiriö] tulee olemaan, niin mun mielestä… kun tää normaali arkitoiminta, prosessit, on kunnossa, niin pystytään reagoimaan mihin tahansa. Niin mä en ajattele, että mikä on tärkein.”

Yksi niistä asioista, joita suomalaiset asiantuntijat korostavat tartuntatautiuhkiin varautumisessa on normaalitoimintojen tai rutiinitoimintojen sujumisen tärkeys. Vaikuttaa siltä, että tartuntatautien torjunnan lähes kaikessa laajuudessaan käsitetään tukevan tai muodostavan perustavanlaatuisen pohjan influenssapandemiaan ja muihin häiriötilanteisiin varautumiselle: mitä paremmin esimerkiksi perusterveydenhuolto, laboratoriodiagnostiikka, tartuntatautien seuranta, epidemiaselvitykset ja epidemiologinen koulutus toimivat, sitä valmiimpia ollaan myös häiriötilanteisiin. Normaalitoimintojen sujuminen ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan toimintaa varaudutaan tehostamaan tai laajentamaan tarvittaessa häiriötilanteissa: ”Me parhaiten varaudutaan poikkeaviin oloihin sillä, että meidän normaaliolot toimii ja me tiedetään työnjako ja miten me pystytään sitten tehostamaan sitä normaaliolojen toimintaa… Ja se on ennakkoon ajateltu, että miten se tehostaminen tapahtuu.”

Kenttätyöni aikana THL:llä kuulin puhetta henkilökohtaisesta resilienssistä oleellisena osana asiantuntijatyötä, joka koskee valmiutta ja tartuntatauteja. Tällainen työ valmiuden ja päivystyksen parissa ”vaatii tekijältään joustavuutta, soveltamista ja ennakointia eli resilienssiä”, todettiin erään kokouksen diaesityksessä, minkä lisäksi esitelmässä kannustettiin kapea-alaisen asiantuntijuuden sijaan yleisasiantuntijuuteen sekä muutoksen rakastamiseen pysyvyyden sijaan. 

Haastatteluissa pyysin asiantuntijoita kertomaan minulle, miten resilienssi liittyy juuri influenssapandemiaan varautumiseen. He kuvailivat, että tiettyihin asioihin voidaan varautua, mutta aina voi tulla ”kaikkea yllättävää”. Tällöin tilanteen vaatimalla tavalla toimiminen edellyttää joustavuutta ja improvisaatiokykyä. Resilienssiä kuvailtiin kestokyvyksi tai joustokyvyksi sekä tilannetajuksi, joustoksi ja venymiseksi ”ad hoc -tilanteessa”. Resilienssiä ja laaja-alaista asiantuntijuutta omaava henkilö on valmis ottamaan haltuun uudentyyppisiäkin tehtäviä. Resilienssi liittyy myös jokapäiväiseen tekemiseen: eräs asiantuntijoista kertoi, että työpäivästä tulee harvoin suunnitelmien mukainen. Tämä korostuu jo kenttäepidemiologian koulutuksessa (EPIET), jonka monet asiantuntijoista olivat käyneet. 

Varautumisen välttämättömyys

Pahimmassa tapauksessa vakava influenssapandemia uhkaa ”lähes kaikkia yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja” ja ”suuri joukko ihmisiä sairastuu ja monia kuolee” (SKR 2015, 25). Niinpä siihen varautumisen on katsottu olevan välttämätöntä. Juuri influenssavirukset ovat onneksi lääketieteellisesti hyvin tunnettuja, ja eräs asiantuntijoista sosiaali- ja terveysministeriöstä kuvaakin, että ”influenssapandemiavarautuminen on tosi systemaattista ja hyvällä mallilla”. 

Menneiden influenssapandemioiden perusteella on mahdollista laatia muun muassa vakavuusskenaarioita, jotka kuvaavat arvioita sairaalahoitojaksojen ja kuolemantapausten määristä vakavuuksiltaan erilaisissa pandemioissa. Samalla kuitenkin muistutetaan, että “influenssapandemia tai muu biouhka… ilmenee hyvin epätodennäköisesti suunnitelmassa esitetyllä tavalla”. (KVIV 2012.) Tulevan influenssapandemian kohdalla yllätyksellisyydellä on merkittävä rooli, kuten muidenkin uusien tartuntatautiuhkien kohdalla: ”Ne [pernaruttokirjetapaukset ja SARS] tuli ihan puskasta… Ja sitten sikainfluenssaoli pandemia, mut ei ollenkaan sellanen influenssapandemia kuin odotettiin tai oltiin ikään kuin virittäen aika korkeelle H5N1:n takia viety se asia… Niin kuin valmiudessa helposti käy, niin se pandemia, joka tuli, niin se oli ihan eri alatyypin aiheuttaja ja erityyppinen kuin ehkä odotettiin.” 

Vaikuttaa siltä, että terveysturvallisuuden saralla yllätyksellisyys pyritään huomioimaan geneerisellä, uhkista riippumattomalla varautumisella, joka täydentää uhkaspesifejä, tarkkoihinkin riskinarvioihin perustuvia ennakkotoimia. Influenssapandemiavarautumisen “prototyyppimäisyys”, normaalitoimintojen kehittäminen, jatkuvan valppauden verkostot sekä resilientit asiantuntijat vastaavat kaikki joustavasti erilaisiin terveysuhkiin, joiden joitain olennaisia piirteitä, kuten vakavuutta tai peräti aiheuttajaa, on vaikea hahmottaa etukäteen.