Jos ajattelee, miten monella tunnetulla ja tuntemattomalla tavalla asiat voivat mennä pieleen, voi tuntua ihmeelliseltä, että moderni yhteiskunta toimii melko häiriöttömästi. Toisaalta, jos ottaa huomioon, kuinka paljon vaivaa järjestelmän toivotun toiminnan jatkuvuuden turvaamiseen nähdään, asia ei tunnu enää yhtä ihmeelliseltä. Kompleksisessa yhteiskunnassa tämä työ on pitkälti yksilön silmiltä piilossa, ja luottamus häiriöttömyyteen voi olla sinisilmäistä. Pyrkimys vakauteen ja hallittuun muutokseen voi itsessään olla häiriöiden lähde. Ihmiskunnan kyvyttömyys hallita omaa häiriökäyttäytymistään lienee viheliäisin ongelmiemme lähde

Olemme tottuneet luottamaan, että aineellisin ja aineettomin sitein yhteenkietoutunut yhteistoimintajärjestelmä tuottaa jatkuvasti sen, mitä tarvitsemme ja aina vain enemmän – enemmän hyvässä, huonossa ja yllätyksellisessä mielessä. Harva meistä yksilöinä ottaa enää esimerkiksi talven tulon huomioon maakellariaan kasvukauden antimilla täyttäen. Luotamme siihen, että ruokaa riittää ilman, että otamme siitä sen kummempaa henkilökohtaista vastuuta. Uhat, vaarat ja riskit ovat ulkoistuneet paljolti systeemisiksi epävarmuuksiksi. Erikoistuneen roolimme ulkopuolella meistä on yksilöinä tullut järjestelmän katkaisijoiden naksuttajia.

Kompleksisuus tulee latinan sanasta plexus, joka tarkoittaa yhteen kutoutunutta tai punoutunutta. Jos systeemin elementit ovat vuorovaikutuksessa sellaisella tavalla, jonka seurauksena yksilöllistä käyttäytymistä on vaikea erottaa, systeemillä on vähintäänkin kompleksisia taipumuksia. Syvenevän yhteenkietoutumisen eli kasvavan kompleksisuuden aikakauden esimerkiksi käyköön, että Time -lehti valitsi vuoden 2006 henkilöksi SINUT. Tämä viittasi tietysti internetinä tunnettuun kompleksiseen systeemiin. Toinen systeemielementti – tietokone – löytyy samalta listalta vuodelta 1982. Jos erehtyy pitämään vuoden henkilövalintaa kunnianosoituksena, mainittakoon, että listalta löytyvät myös Adolf Hitler ja Joseph Stalin, jälkimmäinen peräti kahdesti. 

Varman päälle pelaamisesta – Ehkäise, mutta varaudu

Sanonnan mukaan älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu. Viisas siis ennakoi. Luottaminen systeemin loppumattomaan kykyyn tuottaa häiriöttömyyttä ja kykyyn ennalta ehkäistä tyhjentävästi haitallisia säröjä ei liene viisasta ennakointia. (Nykyään puhutaan usein ”disruptioista”, mutta olen kääntänyt sen sanoilla murros, särö, häiriö tai häiriötekijä.) Silloinkin, kun muutoksella pyritään parempaan maailmaan, se tuottaa epäsuotuisan murroksen mahdollisuuden. Muutos vaikuttaa niihin säännönmukaisuuksiin, joita systeemin häiriötön toiminta kulloinkin edellyttää. 

Ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuuden hupeneminen ovat häiriötekijöitä, jotka haastavat olemassa olevia rakenteita sekä toiminta- ja ajattelutapoja (regiimejä) ja edellyttävät niiltä systeemisiä muutoksia (transitioita). Myös tieteellinen tieto ja teknologia on luonteeltaan häiritsevää. Emme voi tietää etukäteen, mitä tiedämme tulevaisuudessa ja mitä siitä seuraa – mahdollisuus tulostaa viruksia tai rikastaa ydinpommien rakennusaineita kotilaboratoriossa, tehdä ruokaa ilman elämää, muokata geneettisesti yli-ihmisiä tai saada aikaan kohtalokasta keinoälyä ja niin edelleen. 

Se, että tieto ei kuole yksilöiden mukana, mahdollistaa ihmiskunnan kollektiivisen oppimisen, joka on ehkä merkittävin häiriöiden lähde. Ihmiskunnan suurin haaste ja ongelmien viheliäisyyden lähde on todennäköisesti sen vajavainen kyky hallita itseään ja omaa häiriökäyttäytymistään. Jos ilmastonmuutos esimerkiksi olisi ihmistoiminnasta riippumaton, emme tunnistaisi siinä vastaavaa viheliäisyyttä.

Kykymme hallita vuorovaikutusta muun maailman kanssa ovat rajalliset, minkä vuoksi jokainen suunniteltu yritys hallita seurauksia voi epäonnistua. Ennemmin tai myöhemmin asiat menevät – tunnetulla tai tuntemattomalla – tavalla tai toisella pieleen. Miten tähän mahdollisuuteen tulisi suhtautua?

Turvallisuus on tila, jossa uhat ja riskit ovat hallittavissa. Kokonaisturvallisuus on puolestaan tila, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu. Kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä kutsutaan varautumiseksi sellaista toimintaa, joka mahdollistaa mahdollisimman häiriötöntä hoitamista häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Varautumisella saavutettua tilaa ja kykyä vastata erilaisiin uhkiin kutsutaan valmiudeksi [1].

Uhan erottaa vaarasta sen kehityskulkuun liittyvä epävarmuus, eli uhka ei ole vaaran tavoin käytännöllinen ja riskienhallinnallisin toimenpitein käsiteltävä asia [1]. Epävarmuus liittyy uhkiin, ja todennäköisyys määritelmänsä mukaan riskeihin. Epävarmuuden ja todennäköisyyden voidaan pääpiirteissään ajatella eroavan siten, että todennäköisyys liittyy tietämisen epätarkkuuteen ja epävarmuus tietämisen epätäydellisyyteen. Todennäköisyys on tapa määritellä informaatiota ilmaisemalla tietyn vaihtoehdon olemassaolon tai toteutumisen mahdollisuus kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen suhteen. Epävarmuus liittyy siihen, että on mahdoton tietää, mikä on mahdollista. 

Toisin sanoen siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten ne voivat olla. Tämä on jopa perustavanlaatuisempi mahdottomuus kuin Humen giljotiinina tunnettu ajatus, jonka mukaan asioiden nykytilasta ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla.

Koska on mahdotonta tietää, mikä kaikki on mahdollista, emme koskaan tarkastele kaikkia mahdollisia tulevaisuuksia, vaan näkemyksiä esitetään jossain (järkevän) keskustelun puitteissa. Maailma ei kuitenkaan välttämättä pysy noissa järkevyytemme rajoissa. Todellisuus tempoo vasten tietoamme ja toimiamme, eivätkä loogiset testit riitä niiden koetteluun.

Italiassa vuonna 2012 kuusi tiedemiestä sai oikeudessa tuomion useista tapoista liittyen L’Aquilan maanjäristyksiin 2009. Syynä tuomioon olivat heidän antamansa riskien hallintaan liittyvät asiantuntijanäkemykset hieman ennen kohtalokasta maanjäristystä. Tiedemiehet on sittemmin vapautettu syytteistä, mutta tapaus on ainutlaatuisessa outoudessaan mielenkiintoinen. Se herättää kysymyksen siitä, millaiset näkemykset tulevaisuudesta ovat tieteellisesti perusteltuja ja mikä on esimerkiksi ennusteiden laatijan vastuu.

Jos tuomio tulevaisuudessa vääräksi osoittautuvasta näkemyksestä olisi yleinen käytäntö, vankilat olisivat täynnä asiantuntijoita. Loput todennäköisesti ennakoisivat kohtaloaan olemalla hiljaa. Tämä ei olisi hyvä uutinen, koska joskus ennusteen tai skenaarion tehtävä on tehdä itsensä vääräksi muuttamalla huonolta näyttävää tulevaisuutta.

Epävarmuuden varassa toimiminen – Mukaudu, älä hyydy

Sanakirjamääritelmän mukaan resilienssi on yksilöiden ja yhteisöjen kyky ylläpitää toimintakykyä muuttuvissa olosuhteissa sekä valmius kohdata häiriöitä ja kriisejä ja palautua niistä. Resilienssin lähtökohtana on ajatus siitä, että turvallisuutta vaarantavat tilanteet syntyvät toimintojen odottamattomista yhdistelmistä, eivät niinkään toimintavirheistä tai häiriöistä, joita voidaan hallita suunnittelulla [1]. 

Turvallisuuden hallinta onnistuu, jos toimintatavat joustavat tilanteiden ja olosuhteiden mukaisesti. Resilienssiin liitettyjä määreitä ovat joustavuus, kimmoisuus ja palautumiskyky [1]. Juuri systeemin toimintakykyä ylläpitävän ohjeen ja sitä noudattavan mekanismin kyky sopeutua uuteen tilanteeseen on WISE-hankkeessa tehtyjen haastattelujen mukaan yksi keskeisimmistä resilienssiä eli mukautumiskykyä tuottavista tekijöistä. Oleellista ei ole niinkään se, mitä systeemillä on, vaan mitä se tekee ja erityisesti se, mitä se voidaan saada tekemään. Kyse on pitkälti “hyytymättömyydestä epävarmuuden vallitessa” kuten eräs haastatelluista asian ilmaisi.

Resilienssi ei ole pyrkimystä häiriöttömyyteen, eli sen suhde mahdollisiin uhkiin ei ole ennalta ehkäisevä tai vain tunnistettuihin “turvallisiin uhkiin” varautuva. Tästä näkökulmasta ennakoiva politiikka ja riskeihin varautuminen rajautuvat resilienssikäsitteen ulkopuolelle [2]. Käsitteellinen karsinointi ei tietenkään tarkoita, että resilienssi, varautuminen ja ennalta ehkäisevä politiikka olisivat toisilleen täysin vieraita tai toisistaan riippumattomia. Varautuminen ja ennaltaehkäiseminen todennäköisesti lisäävät esimerkiksi yhteiskunnassa vallitsevaa luottamusta ja luottamus on puolestaan yksi resilienssin peruselementeistä.  Resilienssissä korostuu kuitenkin ennakoimalla välttämisen tai varautumalla estämisen lisäksi häiriötilanteen epävarmuuden hallinta ja häiriöistä toipuminen – siis eräänlainen ennakoimattomaan vastaamaan kykenevä sekä lujatekoisuuden ja toisteisuuden ylittävä häiriöosaaminen (plan B). 

Ehkä resilienssin ydin voidaan löytää seuraavasta Stephen Hawkingin älyllisyyden luonnehdinnasta: “Intelligence is the ability to adapt to change.” Muutokseen sopeutumisen tärkeys kiteytyi itselleni vuonna 1994 Turun ylioppilaskylän asuntolan eräällä parvekkeella olevassa ohjeessa seuraavasti: ”Parvekkeilla ei saa pöllyttää mattoja eikä grillata. Jos nyt kuitenkin pöllytät mattoja, varmistu ensin siitä että alapuolella ei grillata.” Muutosta ei voi välttää. Tuskin tulemme myöskään niin viisaiksi, että voisimme välttää muutoksen tuomia ongelmia. Ongelmat on vain osattava tehtävä ratkaistaviksi.