Epävarma tietäminen ja varautumisen vahtipaikat

Kuluneen vuoden aikana on moneen kertaan todettu, että maailmanlaajuisen pandemian puhkeamisen ei pitänyt tulla viranomaisille yllätyksenä. Pandemia on tuonut esille, kuinka tärkeässä asemassa nykyisen poliittisen hallitsemisen kannalta on epävarma tieto: tulevat tapahtumat ja niiden syyt tiedetään mutta ei täsmällisesti vaan suunnilleen.

Suhdetta pandemiaan on määrittänyt ennakoiva mutta epävarma tietäminen. Valtioiden johtajilla on ollut jo vuosikymmeniä tiedossaan – ainakin periaatteessa – että lähitulevaisuudessa jokin viruksen levittämä tauti aiheuttaa laajaa yhteiskunnallista haittaa. Epävarmuus on kohdistunut vain siihen, mikä täsmällinen virus iskee minne ja milloin (ks. esim. Bergeron ym. 2020; Räisänen 2019). Covid-19:n hallinnasta käytävä keskustelu on kuitenkin tehnyt selväksi, että niin mediat, monet politiikan toimijat kuin suuri yleisökin lähinnä nojaavat odotukseen tiedosta muunlaisena kuin epävarmana: oletetaan, että jonkun pitäisi tietää täsmällisesti, miten virus vaikuttaa kehenkin ja miten siihen nähden pitää toimia. Jos tuollaisia asioita ei osata kertoa, ajatellaan, että ei tiedetä oikein mitään. Ollaan pettyneitä, kun esimerkiksi maskien käyttämisen tai käyttämättä jättämisen perusteet eivät ole yksiselitteisiä.

Yllättävää vaihtoehdottoman joko–tai-tiedon odottaminen on siksi, että todennäköisyyksiin nojaava järkeily on ohjannut valtionhallintoa, terveydenhoitoa ja finanssimaailmaa jo pari sataa vuotta, kuten esimerkiksi kanadalainen filosofi Ian Hacking on osoittanut klassikkoteoksessaan The Taming of Chance (1990). Selvää on, että tämä todennäköisyyksiin perustuva järkeilytyyli ei kuitenkaan ole kotiutunut osaksi sitä, miten suuri yleisö tai poliitikot mieltävät ”tietämisen”.

Lisävaikeutta tuo, että Hackingin tarkastelemat todennäköisyysjakaumat ovat nekin vain pieni osa epävarmaa tietämistä. Teknisten riskilaskelmien rinnalla on paljon sellaista epävarmuutta, joka ei ole tilastollisesti täsmällisesti määritettävissä menneiden tapahtumien mutta ei myöskään simulaatioiden pohjalta. Mallintamisen ammattilaiset ja skenaarioiden laatijat tapaavatkin muistuttaa, että heidän tuotoksensa eivät ole varsinaisesti ennusteita. Sen sijaan ne antavat suuntaviivoja tiedon kentälle, jota epävarmuus muokkaa sisältä ja kaoottisuus ulkopuolelta. Kompleksisiin yhtälöihin vaikuttavia muuttujia joudutaan aina jättämään ulkopuolelle, vaikka niillä ymmärretään voivan olla tuloksiin suuri merkitys.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta kysymys todella on tietämisestä, ei tiedon puutteesta tai sen virheellisyydestä. Tiedetään, että pandemia tulee – vielä uudestaan, tämän nykyisen jälkeenkin. Ja vaikka yhä paremmin osataan varautua, ei silti pystytä kertomaan, mikä täsmällinen pandemia tulee, milloin ja miten leviten.

Asioiden tietäminen mutta hieman epävarmasti vastaa asioiden itsensä luonnetta silloin, kun ei ole määritettävissä jotain yhtä determinoitua tilaa, jossa asiat tulisivat esiin ja pysyisivät näkyvissä, vakaata tilaa, jossa ne ”oikeasti” olisivat, sellaisinaan ja puhtaasti. Esimerkiksi virusten kehittyminen ja leviäminen on monitasoisten vuorovaikutusten tähden kompleksista ja dynaamista. Niinpä ne voidaan tietää vain epävarmasti.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen monilajista hallitsemisen tapaa, jossa keskeistä on nimenomaan epävarma varautuminen (preparedness) ja joka on ollut avainasemassa myös pandemian leviämisen estämisessä. Tekstin keskeinen viitepiste on antropologi Frédéric Keckin tutkimus lintuinfluenssan ennakoimisesta Hongkongissa, Taiwanissa ja Singaporessa (Keck 2020).

Liike näkyvän ja näkymättömän välissä

Kun pyritään hallitsemaan epävarmaa elämää virusten kanssa, korostuu liike näkyvän ja näkymättömän välillä, kahdella eri tavalla.

Ensinnäkin poliittinen hallinta ylipäänsä vaatii, että yritetään tehdä tulevaisuus jo nyt näkyväksi, vaikka se ei vielä ole olemassa kuin aihioina. Tässä ja nyt on esillä vain epävarmoja ja tulkintaan pakottavia merkkejä tulevasta. Niinpä erilaisten skenaario- ja simulaatiotekniikoiden ympärille on syntynyt kokonainen konsulttiteollisuuden ala, joka tuo tulevaisuuden nykyisyyteen mahdollisuuksien hahmotuksina (Andersson 2018; Samimian-Darash 2021).

Toiseksi ja pandemian kohdalla olennaisesti liike näkyvän ja näkymättömän välillä juontuu virusten luonteesta. Niiden havaitseminen vaatii tieteellistä tutkimusta, kehittyneitä laboratorioita ja analyysivälineitä. Poliittisen hallinnan käytännöille mikrobit kuitenkin jäävät aina piiloon. Koska virukset itsessään eivät ole esillä paljaalle silmälle, aletaan tarkata epävarmoja oireita ja merkkejä niiden läsnäolosta, liikkeistä ja muuntumisista (Latour 1984; Lehtonen 1995). Näkymättömiin viruksiin periaatteessa kohdistuvat täsmätoimet joudutaan toteuttamaan toisella skaalalla ja suhteessa helpommin hallittaviin ilmiöihin.

Suora taudin torjunta edellyttää, että tauti on näkyvä asia ja että sen leviäminen tunnetaan melko hyvin. Tieto on silti epävarmaa siinä mielessä, että käytännöllisesti ei ole mahdollista seurata jokaista tartuntatapahtumaa, kuten laboratoriossa voitaisiin tehdä. Näkymättömästi toimiva vastustaja pakottaa torjunnan suuntautumaan suurpiirteisesti mahdollisiin tartunnan pisteisiin. Kun Covid-19-virus iski maailmanlaajuisesti kevättalvella 2020, erilaiset torjunnan keinot olivat kiistanalaisia massamittaisuudessaan juuri siksi, että ne kohdistuivat vaaran oireisiin. Suomessakin tiedettiin, että virus on täällä, mutta tiedettiin epävarmasti. Ketkä kaikki pitäisi eristää, mitä taloudellisen toiminnan aloja sulkea?

Poliittinen hallinta joutuu väistämättä tekemään massiivisia siirtymiä skaaloissa viruksista valtiokoneistoon ja takaisin. Tulkinnalliset hypyt sävyttävät myös suurten väkijoukkojen elämää. Pandemian pelkääminen muuntuu nopeasti niiden ihmisten välttämiseksi tai paheksumiseksi, jotka ovat käyneet turisteina ulkomailla alppikylässä tai jalkapalloa katsomassa. Tuntuu viisaimmalta eristää uusimaalaiset, koko joukko. Covid-19:n aikana kaupunkitilan täyttävät maskit ovat ilmaisseet yhtäältä, että hengittävät ihmiset ovat uhkia toisilleen, mutta toisaalta myös, että tästä uhasta ollaan tietoisia ja sen suhteen toimitaan vastuullisesti.

Epävarmaa tietämistä määrittää samanaikaisesti sekä tulkittavien merkkien yltiömäinen runsaus että niiden ankara niukkuus. Tarjolla on yltäkylläisesti ja oikeastaan liikaa niin ”heikkoja” kuin ”vahvojakin” signaaleita, joiden pohjalta tulevaisuus voidaan tietää epävarmasti. Niukkuutta on kuitenkin välineistä, joilla voisi luotettavasti rajata, mihin kannattaa kiinnittää huomio.

Vastaavasti mikrobeista on valtavasti informaatiota, ja niiden liikkumisen väyliä on ehtymättömästi. Esimerkiksi halaaminen, kätteleminen, huonetilan jakaminen, ruokakaupassa tai jääkiekko-ottelussa käyminen ja konsertteihin osallistuminen tiedetään mahdollisiksi tarttumisen väyliksi. Uskaltaakohan kirjastossa käsitellä toisten lainaamia kirjoja, mitenkähän ne on desinfioitu? Ihmispaljous sinänsä tuntuu vaaralta. Itse virusta ei kuitenkaan nähdä kuin merkkeinä sen mahdollisesta läsnäolosta.

Vartioasemat virusrintamilla

Frédéric Keckin hiljan julkaistu kirja Avian reservoirs. Virus hunters & birdwatchers in Chinese sentinel posts (2020, ks. myös Keck 2010) on hyvä kumppani influenssaviruksien tietämisen tarkastelemiseen ja varautumiseen nojaavan poliittisen järkeilyn ymmärtämiseen. Keckin tutkimus perustuu vuosina 2007–2013 tehtyyn kenttätyöhön Manner-Kiinan rajamailla. Hän on viettänyt aikaa Hongkongissa, Singaporessa ja Taiwanissa siipikarjan kasvattamoissa, mikrobiologian ja epidemiologian tutkimuslaitoksissa sekä lintutarkkailun harrastajien keskuudessa. Keck on eityisesti keskittynyt tapoihin, joilla virusmuunnoksia ja tautien tulemista ennakoidaan. Miten tapahtuu varhainen tunnistaminen? Minkälaisia merkkejä ympäristössä, linnuissa, muissa eläimissä tai mikrobeissa tarkataan? Minkälaisia ihmisten ja eläinten suhteita kontrolloidaan ja miten?

Keckin analyysin keskeinen käsite on englannin sentinel (ks. myös Keck ja Lakoff 2013), joka ei ole ihan helppo kääntää suomeksi. Se viittaa valmiina olemiseen, vartioasemaan tai -sotilaaseen, jonka kautta saadaan tietoa vihollisen liikkeestä ja tätä tietoa siirretään eteenpäin. Kanarialintu hiilikaivoksessa on perinteinen esimerkki sentinel-eläimestä. Se on eräänlainen elävä hälytin, vartiolaji, jonka reaktio saa ihmiset huomaamaan uhkaavan vaaran. Uudempi esimerkki ovat ne koirat, joista Hufvudstadsbladet raportoi 5.7.2021 ja jotka elävät Itä- ja Länsi-Ukrainan välisissä juoksuhaudoissa: ne kuulevat lähestyvien kranaattien vihellyksen ennen ihmisiä, ja kun ne kiirehtivät suojaan, ihmiset ymmärtävät seurata perässä.

Hongkongissa keskeisiin sentinel-eläimiin kuuluvat sekä siipikarja että muuttolinnut. Kumpiakin tarkkaillaan sen selvittämiseksi, onko ihmisille vaarallista virusmuunnosta liikkeellä. Keck kertoo esimerkiksi Hongkongissa toimivasta isosta siipikarjan kasvatuslaitoksesta, jossa osa eläimistä jätettiin rokottamatta influenssan varalta. Näitä pidettiin ”varoittavina kananpoikina”, sentinel chickens, kiinaksi shaobingji. Kun rokottamattomia lintuja oli sairastunut joukoittain 2008, voitiin nopeasti todentaa, että farmiin oli iskenyt lintuinfluenssaa H5N1. Tämä puolestaan kertoi siitä, että tätä virusta oli liikkeellä muissa läheisissä eläin- ja lintupopulaatioissa ja että se oli uhka ihmisille. ”Täällä kananpojat ilmenevät ihmisten liittolaisina sodassa flunssaviruksia vastaan, sillä ne ensimmäisinä kuolevat eturintamalla” (Keck 2020, 70).

Hongkongissa, Taiwanissa ja Singaporessa suhde influenssaan tarkoittaa samalla suhdetta yhtäältä lintuihin, toisaalta Kiinan kansantasavaltaan. Virus yhteiskunnallisena tekijänä pakottaa ajattelemaan niin massojen ruokahuoltoa kuin poliittisia järjestelmiäkin. Viime vuosina pandemiauhkaan on ratkaisevasti vaikuttanut sen teollisuuden globaali laajeneminen ja yksipuolistuminen, jossa tuotetaan siipikarjan ja sian elämää ihmisten ravintotarpeisiin ja jossa influenssavirukset ovat samalla saaneet uudenlaisia varasto- ja kehityspaikkoja. Kiinan kansantasavallan suurta siipikarjataloutta pidetään erityisen alttiina virusmuunnosten alustana. Tämä teollisuus itse on kuitenkin läpinäkymätöntä ulkovalloille ja jopa naapurimaille, jotka kuitenkin ovat ruokahuollossaan siitä riippuvaisia. Niinpä virusten liikkeen tuntemiseen ei ajatella riittävän Manner-Kiinan omien viranomaisten tai kauppiaiden antamat tiedot. Pitää tarkata merkkejä reuna-alueen siipikarjassa mutta myös esimerkiksi muuttolintujen sairastavuutta.

Keckin tutkimat lintukarjan kasvattajat tekevät suoran vertauksen poliittisiin oloihin: Hongkong itsessään on eräänlainen sentinel suhteessa Manner-Kiinaan. Tämä pätee myös Singaporeen ja Taiwaniin. Kaikki kolme asemoituvat globaalin terveyden ja Kiinan kansantasavallan väliin. Raja-alueina ne ovat paikkoja, joissa leviämään lähdössä olevan viruksen liikkeet saattavat ensimmäisenä tulla näkyviksi – ellei siipikarjaa kasvattavalla tilalla, ehkä villejä lintupopulaatioita tarkkaileville taiwanilaisille bongareille.

Hongkong, Singapore ja Taiwan ovat tietoisia olemisestaan vartioasemia muiden valtioiden näkökulmasta. Tämä on voitu kääntää myös voimavaraksi: nykyään maailman johtaviin mikrobiologian laboratorioihin ja epidemiologian tutkimuslaitoksiin kuuluu nimenomaan hongkongilaisia ja singaporelaisia yksiköitä osittain sen kokemuksen tähden, mikä niillä on syntynyt pandemiavaaran tunnistamisessa ja ehkäisemisessä. Keckin kenttätyön aikana valtiollinen suhde on tuottanut kuitenkin myös eroja. Siinä missä Hongkong on tuonut Manner-Kiinasta suuren osan ruuastaan mutta myös lintujen ja ihmisten rokotteista, Taiwan puolestaan on ylläpitänyt ”viraalia suvereniteettia” (Keck 2020, 146): se on pyrkinyt omavaraisuuteen kyvyssään reagoida pandemiaan esimerkiksi tuottamalla itse rokotteita.

Ennakoiva hallinta ja poliittinen järki

Keck tarkastelee hallinnan logiikoita, joilla taudin tulemisen epävarmuuteen suuntaudutaan. Keskeinen ero on käsitteiden torjunta (prevention) ja varautuminen (preparedness) välillä.

Kun epidemia on jo valloillaan eläinten ja ehkä ihmistenkin keskuudessa, sitä aktiivisesti torjutaan (prevention). Usein tämä johtaa laajaan tuhoamiseen: koska virukset ovat näkymättömiä muuten kuin kalliiden laboratoriokokeiden kautta, yksittäisen eläinten tutkimisen ja eristämisen sijaan on edullisempaa ja nopeampaa tappaa niitä massoittain, varmuuden vuoksi, vaikka suuri osa olisi terveitäkin. Ne uhrataan tulevaisuuden ja toisen lajin terveyden hyväksi ilman, että niitä käytetään edes ravinnoksi. Katastrofin vaikutuksia minimoidaan: lintuja teurastetaan, rajoja suljetaan, kansainvälinen kauppa saa jäädä toisarvoiseksi asiaksi, ihmiset suostuvat tekemään töitä kotonaan sekä liikkumaan kaduilla maskit päällään.

Varautumisen (preparedness) logiikan eroa torjuntaan voi selventää seuraavilla tavoilla. Kun torjunta tarkoittaa kovia toimenpiteitä tässä ja nyt, varautuminen on liikkeiden ennakointia, joka tuo tulevaisuuden nykyhetkeen. Vastaavasti kun torjuntaan nojaava ajattelu näkee virukset ja sairautta kuljettavat eläimet vihollisina, toiseuden edustajina, varautumisessa sen sijaan keskeistä on jonkinasteinen solidaarisuus eri eläinlajien välillä. Jälkimmäinen on myös rokottamisen logiikka: niin eläimiä kuin ihmisiä altistetaan taudin aiheuttajalle pienessä määrin, jotta tauti ei  voi levitä isosti. Suoran vastarinnan sijaan seurataan tapahtumia myötäkarvaan mutta yritetään hillitä niitä ja ohjata oman edun mukaisiksi. Nimenomaan varautumiseen kytkeytyy jatkuva epävarmojen merkkien lukeminen ja tulkitseminen. Olennaista on ”infrastruktuurien haavoittuvuuksien kuvitteleminen” (Keck 2020, 58).

Äkkiseltään saattaisi ajatella, että varautuminen ennen kuin tilanne on päällä on aina parempi kuin massiiviset toimet vasta sitten, kun jokin pandemian kaltainen onnettomuus on jo kohdannut. Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen.

Ensinnäkin vaikka nämä hallinnan logiikat ovat analyyttisesti eriteltävissä, ne käytännössä kuitenkin kietoutuvat toisiinsa globaalin terveydenhoidon käytännöissä. Hyvä varautuminen tarkoittaa, että tiedetään joissain tilanteissa jouduttavan ankariinkin torjuntatoimiin.

Toiseksi kustannustenkaan suhteen asia ei ole selvä. Vaikka hyvä varautuminen toki säästää resursseja kriisitilanteessa, se perustuu niin olennaisesti epävarmuuteen ja kohdistuu potentiaalisten huolten kohteiden yltiömäiseen runsauteen, että sillä ei ole mitään ylärajaa – ei myöskään sen kustannuksilla.”Turvallisuus” kuuluu asioihin, joita määritelmällisesti ei ajatella voivan olla liikaa (Collier ym. 2004, 7).

Covid-19-pandemiaan liittyvää päätäntää tarkastellut hallintososiologien tutkimus tuo hyvin esiin, kuinka torjunnan ja varautumisen välisen jännitteen kanssa on eletty jojomaisesti: välillä varautumisen instituutioihin on satsattu, sitten kun mitään ei ole tapahtunut, on tuntunut viisaalta pienentää niitä, ja nyt kun ollaan kriisin keskellä, on helppo syyttää niukkuutta tuottaneita poliitikkoja. Suomessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) resursseja varautumiseen on vähennetty pandemiaa edeltäneinä vuosina, mikä nyt kriisiaikana on tuntunut ilmeisen väärältä päätökseltä. Historian päälinja on samanlainen niin Ranskassa hullun lehmän taudin jälkeen kuin Yhdysvaltain valtiollisessa varautumishallinnassakin, joka paisui 9/11-tapahtumien jälkeen ja sittemmin taas pieneni (Bergeron ym. 2021).

Kolmas huomiota vaativa asia on ehkä kuitenkin olennaisin, ja se suuntautuu poliittisen järkeilyn ytimeen. Varautumiseen perustuvan hallinnon poliittiset kustannukset saattavat olla valtavia ja laadultaan sellaisia, että niitä ei voi mitenkään mitata rahassa. Niin ennakoivassa varautumisessa kuin haitan estämisessäkin on kysymys ei vain esimerkiksi mikrobien vaan aina aivan erityisesti ihmisten hallitsemisesta ja tämän hallinnan logiikasta. Tähän liittyvät jännitteet tulevat hyvin esiin Kiinan kansantasavallan toimissa viime vuosina. Olennaista on se, mihin tarkkailu suuntautuu ja missä kohtaa väkivaltakoneiston ajatellaan tärkeäksi puuttua suoraan sen havaitseman haitan estämiseen. Millä tapaa koko väestön hallinta noudattaa preparedness-logiikkaa, milloin ja miten aktivoidaan prevention-käytännöt?

Keckin kirjan taustatyöt on tehty kymmenisen vuotta sitten. Vaikka jo tuolloin Manner-Kiinan hallintakäytäntöjen läpinäkymättömyys on määrittänyt sen raja-alueiden toimintamahdollisuuksia, nyt tilanne on tietysti radikaalisti toinen. Kiinan kansantasavalta noudattaa sekä prevention- että preparedness-logiikkaa näkemiensä poliittisten vaarojen hallitsemisessa. Hongkongin itsenäisyys on supistettu käytännöllisesti katsoen olemattomaksi, jotta estetään vaarallinen demokraattinen liikehdintä. Samaten uiguurien kovakourainen kohteleminen noudattaa puhtaasti prevention-logiikkaa: epävarmasti tiedetty uiguurien halu vapauteen tyrehdytetään rajuilla sortotoimilla.

Erityisesti kannattaa kuitenkin havahtua Kiinassa vuonna 2020 voimaan tulleeseen sosiaaliseen luottoluokitusjärjestelmään. Ihmisiä ja heidän toimintojaan seurataan kattavasti kehittyneen tekoälyn keinoin (esim. Liang ym. 2018; Liu 2019). Kiinnostavaa järjestelmässä on sen keskeinen pyrkimys tuottaa nimenomaan luottoa: ei niinkään puututa menneiden tapahtumien seurauksiin vaan rakennetaan positiivisesti tulevaisuutta. Se on tyylipuhdas keino hallita ihmisten välisiä suhteita preparedness-logiikalla. Varsinainen estäminen muuttuu turhaksi.

Huomataan, että valtiollisten toimijoiden tapa reagoida epävarmaan tietämiseen ja hallita sen perusteella kohtaavat eri tasoilla: Kiinan kansantasavallan näkökulmasta raju puuttuminen Hongkongin hallintoon ja väestön vapauksiin on häiriöiden estämistä ja torjuntaa (prevention).Muun maailman näkökulmasta sen sijaan Hongkong itse on ollut sentinel, vartiosotilas, jonka kaatuminen on havahduttanut totalitaristisen hallinnan leviämiseen.

Lopuksi: virusten hallinta ja ennakoinnin itsensä hallinta

Yllä olevasta erittelystä voi vetää ainakin kolme eritasoista johtopäätöstä, jotka toimivat samalla rikastavina kontekstualisointeina.

Ensinnäkin virusten hallitseminen ei ole koskaan vain niiden itsensä hallitsemista. Sen sijaan kuten Keckin kirja tuo hyvin esille, se tarkoittaa monilajisiin suhteisiin puuttumista. Paljaalle silmälle näkymättömien mikrobien liikkeiden ennakointi vaatii laajaa tiedon tuottamista, mutta epävarmuutta ei voi välttää. Tietoa on samanaikaisesti liian paljon ja liian vähän. Asiat tiedetään positiivisesti mutta epävarmasti. Näin on riippumatta siitä, reagoidaanko tuleviin uhkiin estämisen (prevention) vai varautumisen (preparedness) logiikan mukaisesti. Taudinaiheuttajien havaitseminen, poliittinen hallinta ja yhteiskuntamoraali kietoutuvat toisiinsa.

Toiseksi vaikka Kiinan kansantasavallan käyttöön ottama sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä tuntuu länsimaisen oikeusvaltion näkökulmasta äärimmäiseltä, on nähtävissä, että sen pohjana on ennakoivan varautumisen teknologisaatio, joka muokkaa myös suomalaista nykytodellisuutta. [1]

Kolmanneksi on vielä huomattava, että tässä tekstissä tehty hallinnan tasojen erittely johtaa uuteen refleksiivisyyteen: kun uhkia vahtivat teknologiat kehittyvät ja muuttuvat, muuttuu myös se, miten vahtijoita on vahdittava. On toki luontevaa odottaa ei vain viranomaisilta vaan myös markkinatoimijoilta kehittynyttä kykyä ennakoida tulevaa. Heillä on käytössään valtavasti (epävarmaa) tietoa tulevaisuudesta, ja kansalaisten täytyy voida luottaa heidän olevan varautuneita pandemian tai ympäristökriisin kaltaisiin uhkiin.

Samalla on kuitenkin selvää, että ongelmien estämisen ja niiden ennakoinnin käytännöt ja teknologiat eivät ole viattomia vaan tuottavat itsessään uuden uhkien ja epävarmuuksien kerroksen. Miten hallitaan hallintaa itsessään? Uudet tietokäytännöt ovat synnyttäneet tahoja, joiden on mahdollista entistä paremmin sekä varautua tuleviin uhkiin että samalla rakentaa epävarman tietonsa perustalla sujuvaa arkea kansalaisille ja kuluttajille. Tällaisia tahoja ovat terveys-, suojelu- ja tiedusteluviranomaiset, sotavoimat tai Amazonin ja Applen kaltaiset ylikansalliset megakorporaatiot. Halusimme tai emme, meidän on oltava varuillamme suhteessa viranomaisiin ja kaupallisiin toimijoihin, jotka tietävät uusien tekniikoiden avulla entistä intensiivisemmin mutta silti epävarmasti meidän tulevaisuutemme. On vahdittava niitä, jotka varautuvat huolehtimaan meidän huolistamme ja kertovat meille, mitä nämä huolet ovat.

Viitteet

[1] Monien kriittisten arvioiden joukossa ehkä eniten huomiota viime aikoina on saanut Shoshana Zuboffin kirja The age of surveillance capitalism (2019). Se erittelee seikkaperäisesti, miten yhteiskunta muuttuu, kun datajätit keräävät ja käyttävät hyväksi massiivisesti tietoa yksilöistä ja suurista väkijoukoista. Kuten Zuboff laajasti dokumentoi, Applen, Microsoftin ja Amazonin kaltaiset toimijat eivät vain pyri yhä hienovaraisemmin ennakoimaan ihmisten käyttäytymistä vaan pystyvät myös ohjaamaan sitä. Tässä suhteessa niiden päämäärät ja toimintatavat eivät eroa siitä, mihin Kiinan valtion sosiaalinen luottojärjestelmä pyrkii. Kumpikin pohjaa epävarmaan tietämiseen aina mikrotasolle asti: yksittäisen ihmisen tulevassa toiminnassa ollaan mukana tavalla, jossa ennakoiminen kietoutuu toiminnan mahdollisuuksien muokkaamiseen. Niin Kiinan kansantasavallan kuin Googlen tai Facebookinkin tapauksessa ennakointi on olennaisesti ja määritelmällisesti ”onnellisuuden” ja samalla vaurauden tuottamista. Zuboffin analyysiä heikentää kuitenkin tärkeä ja korjaamisen arvoinen väärinymmärrys. Toisin kuin hän väittää, datajätit eivät voi nojata ”varmuuteen” (Zuboff 2019, 213–216, 398–415) eivätkä saavuttaa sitä, vaikka ne syvällisesti kykenevät manipuloimaan inhimillisen toiminnan verkostoja. Sen sijaan perustavimmillaan kysymys on intensiivisestä epävarman tietämisen muodosta, jossa haitallisia asioita pyritään estämään (prevention) mutta jossa vielä olennaisempaa on kehityskulkuihin varautuminen (preparedness) niitä muokkaamalla. Tämä koskee niin vaurastumisen tai viihtymisen mahdollisuuksien positiivista kehittämistä kuin uhkien aikaista havainnoimista.

Andersson, Jenny (2018) The Future of the World. Futurology, Futurists, and the Struggle for the Post Cold War Imagination. Oxford: Oxford University Press.

Bergeron, Henri, Borraz, Olivier, Castel, Patrick, Dedieu, François (2020) Covid-19: Une crise organisationelle. Pariisi: Sciences Po Les Presses.

Collier, Stephen J., Lakoff, Andrew ja Rabinow, Paul (2004) ‘Biosecurity. Towards an Anthropology of the Contemporary’, Anthropology Today 20: 3–7.

Hacking, Ian (1990) The taming of chance. Cambridge: University of Cambridge Press.
Keck, Frédéric (2010) Un monde grippé. Pariisi: Flammarion.

Keck, Frédéric (2020) Avian reservoirs. Virus hunters & birdwatchers in Chinese sentinel posts. Durham: Duke University Press.

Keck, Frédéric ja Lakoff, Andrew (toim.) (2013) Sentinel Devices. Limn, Issue 3, https://limn.it/issues/sentinel-devices/.

Lakoff, Andrew ja Collier, Stephen J. (toim.) (2008) Biosecurity Interventions. Global Health and Security in Question. New York: Columbia University Press.

Latour, Bruno (1984) Les microbes: Guerre et paix suivi de Irréductions. Pariisi: Métailié.

Lehtonen, Turo-Kimmo (1995) Bakteerit ja henkisten ruttotautien siemenet. Teoksessa Jout¬sivuo, Timo ja Mikkeli, Heikki (toim.) Terveyden lähteillä. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 205–252.

Liang, Fan, Das, Vishnupriya, Kostyuk, Nadiya ja Hussain, Muzammil M. (2018) Constructing a Data-Driven Society: China’s Social Credit System as a State Surveillance Infrastructure. Policy & Internet 10 (4): 415–453.

Liu, Chuncheng (2019) Multiple Social Credit Systems in China. Economic Sociology: The European Electronic Newsletter 21 (1): 22–32.

Räisänen, Helmi (2019) Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa.

Samimian-Darash, Limor (2021) Governing the future through scenaristic and simulative modalities of imagination. Anthropological Theory, https://doi.org/10.1177/14634996211014116.

Zuboff, S. (2019). The age of surveillance capitalism: The fight for a human future at the new frontier of power. New York: Public Affairs.