Ihminen käyttäytyy pääosin tottumuksesta, ja ympäristön tarjoamat käyttäytymismahdollisuudet vaikuttavat siihen enemmän kuin tiedostamme. Jotta voisimme saavuttaa kestävän kehityksen tavoitteet ajallaan, vaaditaan valtavia käyttäytymismuutoksia. Etenkin kaupunkien ärsykeympäristö kuitenkin ohjaa meitä jatkuvasti kohti kestämättömämpiä valintoja ja käyttäytymismalleja. Suuren mittakaavan käyttäytymismuutokset ovat tällaisessa ympäristössä liki toivottomia. Vaikealta tuntuvaa tietä ympäristöystävällisten käyttäytymismallien omaksumiseen voidaan tasoittaa taitavalla suunnittelulla. Nykyinen suunnittelukulttuuri toimii tätä päämäärää vastaan.
Kestävyyskriisin kognitiivista perustaa pohjustaessani aloitan usein oviin liittyvällä analogialla. Hassulta kuulostava ajatus ei suinkaan ole minun vaan kognitiotieteissä ja suunnittelussa vuosikymmeniä vaikuttaneen Donald Normanin, jonka ovitutkimukset ovat saavuttaneet suunnittelun puolella jo klassikon maineen. Normanin ajatuksiin pohjaava analogia syntyi, kun muutama vuosi sitten istuin konferenssin vastaanottovuorossa Helsingin yliopiston Metsätalon kolmannen kerroksen aulassa.
Kerroksen portaikkoa ja seminaaritiloja erottaa yksi ovi ja pitkähkö käytävä. Vastaanottopöytäni oli asetettu kätevästi aulaan johtavan oven taakse. Panin merkille kummallisen ilmiön. Kerta toisensa jälkeen konferenssiin osallistuvat vieraat – tuskin nyt kuitenkaan yhteiskunnan hölmöimmästä päästä – epäonnistuivat oven avaamisessa. Aluksi ovea vedettiin, ilman tulosta. Tämän jälkeen ovea riuhdottiin lujempaa, eikä se auennut vieläkään. Sitten seurasi hetken hiljaisuus. Vieraiden häpeä paistoi ikkunan taa. Lopulta he pysähtyivät pohtimaan ja viimein aukaisivat oven.
Helsingin yliopiston Metsätalo edustaa arkkitehtuuriltaan funktionalismin tyylisuuntaa, mutta ironista kyllä sen ovet ovat kaikkea muuta kuin funktionaalisia. Ovissa on pitkä pystysuuntainen kahva, joka suorastaan kutsuu käyttäjää vetämään sitä – olemmehan oman kulttuurisen kehityshistoriamme myötä tottuneet käsittelemään tuon muotoisia työkaluja ja esineitä. Helposti huomaamatta jää pienempi poikittaissuuntainen kahva. Sen vieressä on suurehko tarra: ”KÄÄNNÄ KAHVASTA!”. Ja sama ruotsiksi ja englanniksi, jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät. Vaan eivät ymmärrä.
Normanin oppitunti suunnittelijoille on tämä: jos ovi vaatii käyttöohjeen, ovi on yksinkertaisesti huono- (Normanin mukaan nimetyt huonosti suunnitellut Norman-ovet herättävät erityistä hilpeyttä suunnittelijoiden ja käyttäytymistieteilijöiden keskuudessa.) Jos ympäristön tarjoamat käyttäytymismahdollisuudet – jatkossa tarjoumat(affordance) – eivät intuitiivisesti ja ilman korkean tason kognitiivista prosessointia ohjaa käyttäjää käyttäytymään halutulla tavalla, tuote on epäkelpo. Vika ei ole niinkään käyttäjässä kuin suunnittelussa. Tämä johtuu siitä, että ihminen käyttäytyy pääosin tottumuksesta, ja tukeudumme käyttäytymisessämme erityisesti ympäristössämme esiintyviin toistuvuuksiin. Kuten Metsätalon ovien äärellä, pysähdymme harvoin lukemaan ohjeita, jos ympäristö tarjoaa meille tuttuja käyttäytymismalleja. Sama pätee mielestäni kaikkeen käyttäytymiseen ja myös ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen.
Jotta voisimme saavuttaa hiilineutraaliuden ja kestävän kehityksen tavoitteet ajallaan, vaaditaan valtavia käyttäytymismuutoksia. Samalla on kuitenkin selvää, että erityisesti kaupunkien ärsykeympäristö ohjaa meitä jatkuvasti kohti kestämättömämpiä valintoja ja käyttäytymismalleja, ja että kestävä käyttäytyminen vaatii valtavasti ohjeiden lukemista ja perehtyneisyyttä. Mannerheimintie tuuttaa valotauluja halvoista nautaburgereista kymmenen metrin välein, ja helpoin reitti ulkomaille on vasta uusitun junayhteyden päässä lentokentällä. Kasvisruokailu sen sijaan vaatii edelleen valitettavan usein tuoteselosteen syynäilyä, ja pitkän matkan junamatkat ulkomaille edellyttävät turhauttavaa selailua lukuisten eri palveluntarjoajien välillä. Suuren mittakaavan käyttäytymismuutokset ovat tällaisessa ympäristössä liki toivottomia.
Markkinoijat ovat osanneet hyödyntää suunnittelua ja tiedostamattomia käyttäytymismallejamme jo pitkään. Sigmund Freudin sisarenpoika, mainonnan ja propagandan edelläkävijä Edward Bernays, totesi jo vuonna 1928, että ihmiset ovat kovin ”harvoin tietoisia todellisista syistä, jotka motivoivat heidän toimintaamme.” Nykymetropolit ovat pitkälti suunniteltu Bernaysin ideologisten jälkeläisten ehdoilla. Kampin mainosilmoitukset kuuluvat jo pitkälle Lasipalatsin yli, ja julkinen liikenne ohjataan mainos- ja kulutuskeskusten läpi, jossa meitä altistetaan jatkuvalla syötöllä kulutusimpulsseille. Uusia kauppakeskuksia syntyy kaupungin risteyskohtiin kuin sieniä sateella. Tottuessamme tähän kohinaan omaksumme sen osaksi identiteettiämme ja oletamme tekevämme päätökset omasta tahdostamme. Harvoin pysähdymme pohtimaan, miksi tarkalleen toimimme kuten toimimme, ja miltä vaihtoehtoinen tottumus tuntuisi. Emme pysähdy lukemaan ohjeita vaan käyttäydymme tottumusten ja tarjoumien ehdoilla.
Ottaen huomioon, miten systemaattisesti rakennettu ympäristömme on suunniteltu ohjaamaan meitä kohti kulutushysteriaa ja bensanhuuruista tavaranpalvontaa, on kovin kummallista, miten suuren vastareaktion ympäristöystävällistä käyttäytymistä edistävät suunnittelumuutokset saavat aikaan. Poliittisestihan siinä ei ole mitään uutta, että rakennettua ympäristöä muokataan edistämään haluttua käyttäytymistä. Silti jokaisen uuden pyörätien, kävelykadun ja kasvisruokalan yhteydessä käydään sama debatti pakottavista punaviherideologioista ja valinnanvapauksien rajoittamisesta, ikään kuin edelliset rakenteet olisivat olleet ideologiasta vapaita tai eivät olisi rajoittaneet toisia vapauksia.
Meillä on vielä pitkä ja töyssyinen tie ympäristöystävällisten käyttäytymismallien omaksumiseen, mutta tietä voidaan tasoittaa taitavalla suunnittelulla. Nyrkkisääntönä voisi pitää Normanin ohjetta: jos käyttäytyminen ei synny helposti tai intuitiivisesti, vika ei ole niinkään käyttäytyjässä kuin muotoilussa. Olen viimeaikaisissa tutkimuksissani tutkinut etenkin suunnitellun ympäristön vaikutusta ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen. Kansainvälisessä sovelletun systeemianalyysin instituutissa (IIASA) toteutetussa tutkimuksissamme huomasimme, että rakenteellisen ympäristön ja sen välittämien tarjoumien vaikutus kollektiivisiin käyttäytymiskulttuureihimme saattaa olla paljon kuviteltua suurempi. Yksinkertaistaen tämä johtuu siitä, että ympäristön tarjoamat ensisijaiset käyttäytymismuodot vahvistavat jo olemassa olevia tottumuksiamme, jotka leviävät sosiaalisissa verkostoissamme epidemioiden tavoin ja altistavat meitä edelleen muovaamaan ympäristöstämme sellaisen, joka vahvistaa tottumuksiamme.
Tälle noidankehälle on saatava loppu, mutta tilanne ei suinkaan ole toivoton. Tutkimuksessamme mallinsimme myös sen, miten pienikin muutos käyttäytymisympäristössä voi aiheuttaa yhteiskunnallisen keikahduspisteen. Jopa lineaarinen käyttäytymismahdollisuuksien lisääminen voi johtaa kiihtyvään ja epälineaariseen yhteiskunnalliseen käyttäytymismuutokseen. Näin on käynyt esimerkiksi Kööpenhaminassa, jossa lineaarisesti kehittyneet pyörätieverkostot ovat johtaneet odotettua paljon nopeampaan pyöräilyn kasvuun.
Nyt jos koskaan, osana ekologista jälleenrakennusta, tarvitsemme radikaalia ekologista jälleensuunnittelua. Käyttäytymismuutos on aina sekä henkilön että käyttäytymisympäristön funktio, ja päättäjillä on etenkin jälkimmäiseen vipuvaraa. Kollektiivinen käyttäytymismuutos vaatii ympäristön, jossa aita on matalin ympäristöystävällisen käyttäytymisen tiellä. Tämänhetkinen suunnittelukulttuuri massakulutuskeskusten ympärille on puolestaan kaikkea muuta.