Ekologinen kriisi vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta, jossa korostuu niiden paikkojen merkitys, joissa yhdistyvät yhtäältä kriisin syyt ja toisaalta muutoksen esteet ja välineet. Palkkatyö on tällainen kohtauspiste. Siitä riippuvat useat hyvinvoinnin osa-alueet – esimerkiksi toimeentulo, ihmisten käsitys itsestään ja kuuluvuudestaan yhteiskuntaan sekä valtiota ylläpitävät verovarat. Nykyisenkaltainen työinstituutio on kuitenkin tiiviisti yhteydessä jatkuvasti kasvavaan talouteen ja ylikulutukseen. Samalla ekologisen kriisin eteneminen itsessään muuttaa työn tekemisen ja tästä saatavan hyvinvoinnin syntymisen olosuhteita.

Tarkastelin työn ja ekologisen kriisin jännitteisyyttä sosiologian pro gradu -tutkielmassani Työntäyteinen ilmastonmuutos: työmarkkinoiden keskusjärjestöjen näkökulmia työn ja ilmastonmuutoksen suhteeseen. Haastattelin tutkielmaa varten työmarkkinakeskusjärjestöjen ilmastonmuutokseen perehtyneitä johtavia asiantuntijoita. Lisäksi perehdyin järjestöjen ilmastolinjaus- ja selvitysdokumentteihin. Aineisto avasi laajan näkymän työmarkkinoiden keskusjärjestöjen tietoon työn ja ilmastonmuutoksen suhteesta sekä työmarkkinoiden eri sektoreiden intresseihin.

Kysyin haastateltavilta, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa työlle. Kysymykseni paljastui pian puutteelliseksi: tulisi myös kysyä, mitä työ tarkoittaa ilmastonmuutokselle. Lopulta analyyttisen tarkastelun kohteeksi nousivat kolme tarkempaa kysymystä: millainen työn ja ilmastonmuutoksen suhde on, miten tämä suhde määrittyy ja miten tätä suhdetta hallitaan?

Kolme työn ja ilmastonmuutoksen suhteen ydinpiirrettä

Aineistosta nousee kolme tärkeää näkökulmaa työn ja ilmastonmuutoksen suhteesta. Ensinnäkin asiantuntijoiden näkemysten ja työmarkkinakeskusjärjestöjen linjausdokumenttien mukaan ilmastotieteelliset tiedot pakottavat reagoimaan. Tämä pakko on laajasti hyväksytty. Etenkin vuonna 2018 ilmestyneen Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) niin kutsutun puolentoista asteen raportin jälkeen ilmastokeskustelun nähtiin valtavirtaistuneen niin, että se nykyisin lähestulkoon määrittää kaikkea muuta politiikkaa.

Toiseksi keskeistä on se, että työmarkkinakeskusjärjestöjen asiantuntijat irtisanoutuvat julkisuudessa aika ajoin nähdystä työn ja ympäristön vastakkainasettelusta. Heidän mukaansa työpaikkojen ja ympäristön välille ei synny nollasummapeliä. He toki huolehtivat yksittäisten työpaikkansa rakennemuutoksen seurauksena menettävien ihmisten pärjäämisestä. Tätä huomionarvoisempana pidetään kuitenkin sitä, että työmarkkinat uusiutuvat ekologisessa murroksessa: vanhojen tehtävien tilalle syntyy vihertyvässä taloudessa uusia ilmastoystävällisten alojen työpaikkoja. Samaan ajatukseen tiivistyy keskeinen käsitys siitä, että talouskasvusta saatavan työllisyyden ja tästä syntyvän hyvinvoinnin malli ei ole häviämässä.

Kolmanneksi, tätä näkemystä kyseenalaistaa kuitenkin se, että yhtenäistä käsitystä ilmastonmuutoksen työinstituutiolle tuoman muutoksen suuruudesta ei ole. Yhtäältä esitetään, että ilmastonmuutos ei vaikuta joihinkin työn tekemisen sektoreihin lainkaan. Toisaalta sen sanotaan vaikuttavan kaikkiin sektoreihin välillisesti tai jopa muuttavan ”kaiken”.

Osaltaan muutoksen suuruus riippuu alasta: juristia ilmastonmuutos ei juuri paina, mutta turveyrittäjältä katoaa työ. Samalla ilmastonmuutokseen ratkaisuja toteuttavat alat työllistävät yhä useampia. Osittaisiksi muutoksiksi asiantuntijat taas nimesivät esimerkiksi olemassa olevien työtehtävien sisältöjen muuttumisen ilmastoystävällisemmiksi sekä oman työpaikan tai liiketoiminnan hiilijalanjäljen pienentämiseen tähtäävät toimet.

Eri sektorien heterogeenisyyden ohella yhtenäisen käsityksen puute juontaa olennaisesti tiedon puutteellisuudesta. Ilmastonmuutoksen ja työn suhdetta koskevaa tietoa sävyttää epävarmuus. Aiempaa tarkempia arvioita ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan vaikutuksesta talouteen ja työn tekemisen eri sektoreille tarvittaisiin. Lisäksi työhön kohdistuu myös muita muutostrendejä, esimerkiksi tarvittavan taitotason nousu ja automatisaatio. Näiden ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutusta työinstituutiolle on vaikea ennakoida.

Politiikka ja talous ilmastonmuutoksen ja työn suhteen kehyksinä

Ilmastopolitiikka konkretisoi ilmastonmuutoksen työmarkkinakeskusjärjestöille. Se, mitä tehdään tai mihin sitoudutaan, kumpuaa kansallisista ja kansainvälisistä poliittisesti sitovista tavoitteista. Epävarmassa ympäristössä poliittiset sitoumukset tarjoavat tärkeän tarttumapinnan. Esimerkiksi Suomen hiilineutraalisuustavoite tai kansainvälinen Pariisin sopimus ohjaavat sitä, mitä ilmastonmuutos työssä ja työmarkkinoilla tarkoittaa ja miten siihen pitäisi reagoida. Toki tieto ilmastonmuutoksen fyysisistä vaikutuksista määrittää suhdetta myös, mutta sitä voidaan usein arvioida vain ilmastopolitiikasta riippuvien skenaarioiden kautta.

Työmarkkinajärjestöjen asiantuntijat kuitenkin toivovat ylätason sitoumuksille nykyistä täsmällisempää sisältöä. Esimerkiksi Suomen hiilineutraalisuustavoite asettaa maalin, johon on mahdollista päätyä useilla eri tavoilla. Taakanjaon kysymykset kaipaavat vastauksia, jotka selkeyttäisivät ilmastonmuutoksen vaikutusten arviointia työmarkkinakentällä. Keskustelu näistä kysymyksistä ei ollut haastatteluhetkellä vielä ehtinyt ilmastopolitiikan valtavirtaan.

Politiikan tarjotessa tarttumapinnan asettaa talous keinot ja ehdot sille, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa, ja puhe työstä on suorastaan alisteista tälle. Työmarkkinatoimijoiden huomiot talouden asettamista pakoista ja mahdollisuuksista sekä taloudesta kulloiseenkin tarpeeseen muovattavissa olevana välineenä paljastavat myös monitahoisuuden siinä, miten erilaisia lähestymistapoja talouspuhe sisältää.

Yhtäältä nähdään talouden olevan rakennettavissa sellaiseksi, että se edesauttaa ilmastonmuutokseen reagoimista. Taloutta voidaan muovata, ja vahvojakin talouden ohjauskeinoja ehdotetaan, joskin näiden toivotaan useimmiten olevan markkinaehtoisuuteen perustuvia. Toisaalta talous pakottaa: resursseja muuhun toimintaan ja hyvinvointiin on saatava, ja merkittävintä vaikutusvaltaa nähdään olevan suurilla yksityisillä sijoittajilla. Puute innovaatioihin ja investointeihin suunnattavasta rahasta olisi niin ikään ympäristölle katastrofaalista. Tässä lähestymistavassa ympäristökriisiin reagoiminen edellyttää taloudellista menestystä.

Erityisen varjeltavaksi talouden pakoksi ja sen ohjaamisen haasteeksi asettuu kilpailukyky, vaikka sen tarkkaa reseptiä ei oikeastaan tunneta. Yhtäältä se muodostuu halvan hinnan perusteella, mutta toisaalta lähituotanto ja ekologiset tuotteet ovat mahdollisuus uusien kilpailukykyisten avausten tekemiselle. Globaalien markkinoiden hallinnan puute yhdistettynä kilpailukyvyn varjelemiseen luo tilanteen, jossa markkinoita Suomessa tai Euroopan unionissa on (poliittisesti) hankala muovata niin kauan kuin muualla maailmassa ei tehdä samoja toimenpiteitä. Niin kutsuttua hiilivuotoa pelätään, vaikka tähän mennessä sitä ei ilmoiteta juurikaan tapahtuneen.

Tämän rinnalla kuitenkin tiedostetaan, että ehdottomimman pakon taloudelle asettavat ilmastonmuutoksen fyysiset riskit. Muun muassa elinolosuhteiden heikentyminen, luonnonkatastrofien lisääntyminen ja muuttoliike synnyttävät talouteen epävakautta. Fyysisillä ilmiöillä on jo välittömiä vaikutuksia: ilman lumisia talvia esimerkiksi laskettelukeskustoiminta muuttuu mahdottomaksi. Laskettelukeskusyritysten kerrotaankin lähteneen ilmastonmuutostalkoisiin tosissaan mukaan. Kaikkinensa ilmastonmuutoksen fyysiset riskit asettuvat kuitenkin pieneen rooliin keskustelussa, jossa politiikka ohjaa huomion suuntautumista ja välittömät talouden pakot asettavat toimintaehdot.

Monitavoitteinen, mahdollisuuksia korostava ja yhteiskunnallisesti hyväksytty murros

Työmarkkinoiden keskusjärjestöjen näkökulmasta ilmastonmuutoksen ja työn suhteen hallinnan välineiksi asettuvat näissä raameissa etenkin kestävän kehityksen monitavoitteisuus, positiivisten tulevaisuudenkuvien luominen sekä murroksen oikeutusta rakentavat yhteiskuntapolitiikan ohjeet.

Kestävän kehityksen ajatuksen monitavoitteisuus ja tasapainoilu eri tarpeiden välillä mahdollistavat monimutkaisen ongelman kohtaamisen ja eri intressitahojen yhteen tulemisen. Kestävyyden eri ulottuvuudet on alettu nähdä toisiaan tukevina elementteinä. Työmarkkinoiden keskusjärjestöjen asiantuntijat eivät pidä monitavoitteisuudesta tinkimistä vaihtoehtona: ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys nähdään rinnakkaisina ja toisiinsa kietoutuvina. Käytännössä eri tahot painottavat kuitenkin hieman eri tavoitteita. Kestävyyteen pyrkiminen voi tarkoittaa sekä vähittäisiä että kokonaisvaltaisia muutoksia. Lopulta monitavoitteisuus näyttäytyy lähinnä yhteisen keskusteluareenan tarjoajana, joka ei määritä konkreettisia pyrkimyksiä. Tämä määrittelemättömyys jättää tilaa konflikteille, joiden yli neuvotteleminen voi olla hidasta, ja prioriteettien yllättävällekin muuttumiselle.

Mahdollisimman monet näkökulmat huomioiva tavoitteenasettelu näyttäytyi työmarkkinoiden keskusjärjestöjen asiantuntijoiden puheessa myös keinona luoda positiivisia tulevaisuudenkuvia, jotka synnyttäisivät hyödyllistä muutosta. Mahdollisuudet näyttäytyvät jonain, joka saa eri toimijat heti tarttumaan ilmastonmuutoksen asettamaan haasteeseen. Näköalattomuuden, huolen ja epävarmuuden taas nähdään johtavan vastustukseen ja yhteiskunnalliseen levottomuuteen.

Asiantuntijat hahmottelivatkin useita erilaisia mahdollisuuksia, joita ilmastonmuutos avaisi. Tosiasiallisten käytäntöjen ja tavoitteiden kartoituksen ohella mahdollisuuspuhe näyttäytyy diskursiivisena tekona, joka kannustaa tarttumaan ilmastonmuutoksen asettamaan haasteeseen. Myös huolten ja muutoksen pelon katsottiin olevan oikeutettuja. Keskeisenä edunvalvonnan tavoitteena näyttäytyikin sellaisten yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen ajaminen, jotka tarjoaisivat kielteisen näköalattomuuden sijaan myönteisiä tulevaisuudenkuvia jokaiselle. Hyvän tulevaisuuden tarjoavat ratkaisut olisivat myös yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä.

Tärkeimmiksi työn ja ilmastonmuutoksen yhteen sovittamisen yhteiskuntapoliittisiksi ohjeiksi nousivat haastattelujen perusteella kolme osittain päällekkäistä kokonaisuutta: oikeudenmukaisen siirtymän ajatus, ilmastotoimien osallistavuus ja osaamisen kehittäminen. Oikeudenmukaisen siirtymän ajatus tunnistettiin kaikissa tutkimuksessa mukana olleissa työmarkkinajärjestöissä, joskin se sai hieman erilaisia määritelmiä ja painoarvoja. Ilmastotoimien osallistavuutta painotettiin etenkin työntekijäjärjestöissä. Niiden mukaan paras ja hyväksytyin lopputulos saavutettaisiin ottamalla työntekijätahot mukaan ilmastotoimista päättämiseen sekä kansallisissa neuvotteluissa että työpaikkatasolla.

Kaikkien haastateltujen jakamana epävarmaan tulevaisuuteen varautumisen strategiana puolestaan näyttäytyi osaamisen kehittämisen tavoite. Osaavat ja oppimismyönteiset ihmiset sekä joustava koulutusjärjestelmä mahdollistaisivat muutoksessa luovimisen. Eroavaisuuksia näkemyksissä piirtyi kuitenkin työmarkkinapolitiikalle tyypilliseen tapaan siihen, kenen vastuulla ja ajalla – työnantajan vai työntekijän – lisä- tai uudelleenkouluttautuminen tapahtuisi. Lisäksi huomiota siirtymän hallinnassa saivat verotuksella tapahtuva oikeudenmukainen muutoksen ohjaus sekä alueellisen tasa-arvon näkökulmien huomioiminen.

Mitä ilmastonmuutos siis tarkoittaa työyhteiskunnalle?

On epäselvää, millaista murrosta ilmastonmuutos työyhteiskunnalle ja työlle sen keskeisenä instituutiona tarkoittaa. Vaikka kestävän kehityksen monitavoitteisuus tarjoaa yhteisen keskusteluareenan, siihen tyytyminen voi jättää useita tärkeitä asioita varjoon. Yksityiskohdista keskusteleminen taas edellyttää ennakointitietoa ja arvioita sekä ennen kaikkea poliittista varmuutta, joka rajaisi mahdollisia vaihtoehtoja epävarmassa tulevaisuudessa niin, että arvioita pystyttäisiin esittämään.

Työmarkkinapolitiikassa yhteinen tahtotila ilmastonmuutokseen reagoimiseen on kuitenkin hyvä lähtökohta näistä ilmastonmuutoksen aikaisen työjärjestelmän yksityiskohdista sopimiselle. Koko työinstituutiota tavalla tai toisella kohtaavan murroksen edessä yhdessä neuvottelemisen ja tilanteen kokonaiskuvan hyödyntämisen voidaan olettaa tulevan yhä tärkeämmiksi.