Monikriisin aika edellyttää strategista kriisinhallintaa, joka on monialaista ja kykenee käsittelemään samanaikaisesti nopeita ja hitaita kriisejä. Miten tähän päästäisiin? Miten poliittiset päätökset rajautuvat ja tulevat tehtäviksi? Nämä ovat sekä strategisia että dramaturgisia kysymyksiä. WISE-tutkimusprojekti on hyödyntänyt dramaturgista osaamista rakentaessaan strategista kriisinhallintaa tukevia päätöksentekoalustoja. Tässä blogitekstissä kerromme kuntapäättäjille ja -asiantuntijoille suunnatusta Tulevaisuuden tilannehuone -harjoituksesta ja pohdimme dramaturgian avaamia laajempia näkökulmia strategiseen kriisinhallintaan.
Monikriisi, jossa erilaiset hitaat ja nopeat kriisit yhtyvät, haastaa yhteiskuntaamme monin tavoin. Suomen kaltainen teollistunut kulutusyhteiskunta on kytkeytynyt fossiilisiin polttoaineisiin, vie jatkuvasti enemmän tilaa luonnon monimuotoisuudelta ja kuluttaa monia luonnonvaroja liikaa. Luonnolle aiheutetun kuormituksen vähentäminen kestävälle tasolle vaatii määrätietoista ekologista kestävyysmurrosta, jonka myötä uudistamme yhteiskunnan aineenvaihdunnan laajasti.
Yhteiskunnan ohjauskäytännöt eivät ole toistaiseksi tukeneet kestävyysmurroksen suunnittelua ja toteuttamista. Hallinnollisena ihanteena on määrittää kaikille talouden toimijoille yhteiset pelisäännöt ilman, että hallinto puuttuu toiminnan sisältöön. Ideana on, että taloudellinen toiminta uudistuu tehokkaimmin, kun se tapahtuu markkinaehtoisesti, kunkin yksittäisen toimijan päätösten myötä. Lisäksi hallinto on järjestetty sisäisesti niin, että asiantuntemus ja päätäntävalta on jaettu sektoreittain ilman syvää keskinäistä koordinaatiota. Kestävyysmurros vaatii kuitenkin syviä muutoksia kaikilla sektoreilla. Muutosten on oltava samansuuntaisia ja tapahduttava ripeästi. Vaaditaan siis aiempaa selvästi parempaa koordinaatiota.
Samalla kun toteutetaan tätä vuosikymmeniä kestävää kestävyysmurrosta, on kyettävä reagoimaan äkillisiin ja monesti yllättäviin kriiseihin, joista olemme viime vuosina saaneet lukuisia esimerkkejä.
Kun oikein kurtistaa otsaansa, voi melkein tavoittaa jonnekin 2000-luvun alkuun sijoittuvan idean melkolailla ennakoitavasta normaaliajasta ja aikaan kuuluvasta yhteiskunnan markkinaehtoisesta kehityksestä kohti jotakin vielä parempaa. Nyt, syksyllä 2023, maailman tilanne tuntuu kaikkea muuta kuin vakaalta. Markkinat kohtaavat jatkuvasti ongelmia, joihin niillä ei ole ratkaisuja. 2008 kansainvälinen finanssikriisi oli käännekohta, joka ravisteli valtiot ja erityisesti keskuspankit toimintaan. Niiden tuli nousta ja pelastaa haavoittunut talousjärjestelmä. Vuonna 2020 COVID-19-pandemia vaati valtioilta ennennäkemättömiä toimenpiteitä, ja Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 järkytti monia geopoliittisia asetelmia. On kuljettu kriisistä kriisiin. Koko tämän ajan ilmastonmuutos on kiihtynyt ja luonnon monimuotoisuus on heikentynyt, minkä seurauksena luonnonjärjestelmät ovat siirtymässä ja osin jo siirtyneet epävakaaseen ja ihmiselämän kannalta arvaamattomaan tilaan.
Kun luonnonjärjestelmistä tulee yhä epävakaampia, akuutit kriisit lisääntyvät ja kroonistuvat. Niiden käsittelyn on oltava tehokasta ja luovaa, ja ratkaisujen täytyy tukea pitkän aikavälin tavoitteita. WISE-tutkimusprojektissa tällaista kroonistuneiden kriisien aikana tapahtuvaa hitaiden ja nopeiden kriisien yhteiskäsittelyä on kutsuttu strategiseksi kriisinhallinnaksi. Yhdysvaltojen uusi teollisuuspolitiikka ja Euroopan unionin strategisen autonomian aloite ovat strategisen kriisinhallinnan konkreettisia (ja toistaiseksi vajavaisia) ilmentymiä. Ne suuntaavat taloutta valtioiden aktiivisten toimenpiteiden myötä, poliittisesti päätettyjen tavoitteiden mukaisesti. Ne edellyttävät jatkuvaa, yksittäiset sektorit ylittävää monialaista tiedontuotantoa ja koordinaatiota. Lisäksi ne edellyttävät eri aikajänteiden tunnistamista.
Miten ongelmat meille hahmottuvat, millaisia tulevaisuuksia kykenemme näkemään, mistä kaikesta olemme tekemässä päätöksiä? Nämä kaikki ovat yhtäältä strategisia, toisaalta dramaturgisia kysymyksiä.
WISE-tutkimusprojektissa dramaturgia on ollut läsnä kahdella tavalla. Ensiksi se on auttanut tutkijoita rakentamaan päätöksentekoharjoituksia harkitusti ja tutkimustavoitteiden mukaisesti. Toiseksi dramaturgia on tarjonnut näkökulman tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuvan yhteiskunnallisen päätöksenteon analysoimiseksi. Seuraavaksi kerromme Tulevaisuuden tilannehuone -harjoituksesta ja pohdimme laajemminkin dramaturgian mahdollisuuksia nykyisenkaltaisen monikriisitilanteen ymmärtämisessä. Mitä dramaturgisia mahdollisuuksia on strategisen kriisinhallinnan edellytysten luomisessa? Miten eri tavoin dramaturgiset näkökulmat ja käytännöt voisivat olla avuksi?
Strategisen kriisinhallinnan harjoittaminen
Strateginen kriisinhallinta edellyttää laaja-alaista poliittista päätöksentekoa ja sitä tukevaa tiedontuotantoa. On sovitettava yhteen laadullisesti erilaisia tavoitteita, kuten ekologinen kestävyys, turvallisuus, taloudellinen kilpailukyky ja hyvän elämän edellytykset, sekä tunnistettava vaikutusketjuja ja muutospolkuja erilaisissa aikajänteissä. WISE:ssä on rakennettu strategisen kriisinhallinnan mahdollistavia päätöksentekoalustoja – politiikkapäämajoja tai tilannehuoneita – ja harjoiteltu niiden käyttöä. Nämä alustat pyrkivät tuomaan yhteen päättäjät ja asiantuntijat, ylittämään toimialarajat, tunnistamaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, koettelemaan erilaisia ongelmankehystyksiä ja ratkaisumalleja sekä madaltamaan osallistujien henkilökohtaisia puolustusmekanismeja. Toistuvasti käytettynä politiikkapäämajojen ja tilannehuoneiden kaltaiset alustat voivat ylläpitää ja päivittää strategista tilannekuvaa eri toimijoiden kesken. Pitkän aikavälin linja pysyy kirkkaana myös silloin, kun yllättäviin mullistuksiin joudutaan reagoimaan luovia ratkaisuja kehitellen.
Yksi WISE:n rakentamista päätöksentekoalustoista on Tulevaisuuden tilannehuone. Se on internet-pohjainen harjoitus, joka on minkä tahansa suomalaisen kunnan käytettävissä maksuttomasti. Olemme kuvanneet harjoitusta näin: ”Tulevaisuuden tilannehuone kokoaa kunnan asiantuntijoita ja päättäjiä yhteiseen keskusteluun. Työpajamuotoisessa harjoituksessa ylitetään osallistujien tavanomaiset tehtävänkuvat ja rakennetaan kokonaiskuvaa kunnan tulevaisuudesta ympäristö- ja taloustekijät yhdistäen.”
Tulevaisuuden tilannehuoneen dramaturgiaa pohdimme erityisen tarkkaan. Internet-pohjaisella sovelluksella on iso tehtävä: sen on täytettävä harjoitukselle annetut tavoitteet sekä synnytettävä mielekäs sosiaalinen tilanne ja kannateltava sitä harjoituksen mitan eli kolmen tunnin ajan. Kun suunnittelimme ja rakensimme harjoitusta (ydinryhmään kuuluivat kirjoittajien lisäksi graafisesta suunnittelusta ja web-toteutuksesta vastanneet Matti Kunttu ja Jonatan Eriksson), kiinnitimme huomiota etenkin seuraaviin asioihin: harjoituksen sujuvuus, hengittävyys ja tunnelma, osallistujien puhuttelun sävy, rytmi ja intensiteetin vaihtelu, analogioiden käyttö, ymmärrettävyyden ja harhauttavuuden tai tutun ja oudon suhde, leikkiminen ja kokonaisen ihmisen puhutteleminen.
Hieman karrikoiden nämä mainitut ulottuvuudet määrittelevät, toimiiko harjoitus. Se on harjoituksen dramaturgista ammattimaisuutta. Lisäksi olemme kiinnostuneita laajemmista dramaturgisista rakenteista, joita tiedontuotantoon ja päätöksentekoon monikriisin ajassa liittyy. Millaisia näkökulmia dramaturginen tarkastelu voisi avata strategiseen kriisinhallintaan? Mutta ensin on syytä avata, mitä ymmärrämme dramaturgialla ja miksi olemme siitä kiinnostuneita.
Mitä dramaturgia on?
Dramaturgia, jolla kapeasti on ymmärretty draamallisten rakenteiden luomista ja hahmottamista, draaman runousoppia, on esittävissä taiteissa viime vuosikymmeninä laajentunut ja muuttunut merkitykseltään. Draaman juonen ja henkilöiden ohella dramaturgiaa hahmotetaan monenlaisissa teoksissa ja tapahtumissa. Voidaan ajatella esimerkiksi tilan tai tapahtuman dramaturgiaa. Draaman lakien ja sääntöjen hahmottamisesta on siirrytty tapauskohtaisempaan ajatteluun. Koko tapa ymmärtää sekä se, mikä dramaturgian alue on, että se, mitä dramaturginen työskentely on, on myllerryksessä. Dramaturgiset keskustelut myös heijastavat muualla taiteen ja tieteen piirissä tapahtuneita siirtymiä ja maailmantapahtumia. Esimerkiksi ekokatastrofi on tehnyt kiistanalaiseksi draaman perinteisen ihmiskeskeisyyden.
Dramaturgiaa tarkastelun tapana voi soveltaa esittävien taiteiden ulkopuolella. Dramaturgista näkökulmaa voi siis käyttää monenlaisten tapahtumien, tilanteiden ja kehityskulkujen hahmottamiseen. Dramaturgisesti voidaan jäsentää esimerkiksi mikro- ja makrodramaturgiaa: yksittäisen tapahtuman tai teoksen dramaturgiaa, ja makrodramaturgian yhteiskunnallista, ekologista, kulttuurista tilannetta ja niin edelleen – laajempaa kehystä, jonka osa yksittäinen teos tai muu vastaava on.
Dramaturgiaa voi nykykäsityksen mukaan hahmottaa jatkuvana prosessina tai verkostona, ei vain valmiiksi saatettuina rakenteina tai tarinoina (Aristoteleen ”arvokas ja loppuunsaatettu toiminta”). Dramaturgiassa jäsennetään ja pohditaan sitä, miten eri elementit suhtautuvat toisiinsa, muodostamaansa kokonaisuuteen sekä ympäröivään kontekstiin.
Voikin ajatella, että dramaturgiaa tapahtuu kaiken aikaa ja kaikilla tasoilla: ei voi erottaa dramaturgiatonta, sokeata toimintaa tai hengettömiä materiaaleja, johon sitten laitettaisiin joku roti ja mieli dramaturgialla, vaan materiaaleilla ja osatekijöillä on omaa dramaturgiaansa, omaa järjestäytymisen tapaansa. Dramaturgia siis ikään kuin sekä zoomaa yhä pienempiin ja hienosyisempiin elementteihin että toisaalta laajenee ja leviää suurempiin ajallisiin, tilallisiin kaariin. Dramaturgia on siis ”—ainesten sommittelua – niiden havainnoimista, valitsemista, asettamista, niistä neuvottelua – tilallis-ajallisessa, ruumiillisessa, kielellisessä, kulttuurisessa ja toiminnallisessa suhteessa toisiinsa, muodostamaansa kokonaisuuteen ja sitä ympäröivään kontekstiin.”(Dramaturgiakirja, 2018, s. 220).
Jos tätä laajaa dramaturgiakäsitystä soveltaa kriisinhallintaan, voi kysyä, mitä aineksia kriisinhallinnan sommitelmaan on otettu mukaan ylipäätään? Miten sommitelmaan valittujen asioiden suhde toisiinsa rakentuu? Missä määrin suhde ympäröivään kontekstiin on läsnä kriisinhallinnassa, miten laajaksi konteksti ymmärretään? Kriisinhallinnan ja päätöksenteon tarkastelu dramaturgisen komposition näkökulmasta tuo esiin muun muassa kysymyksen rajauksesta: Mitä on päässyt sommitelmaan mukaan? Millaisia aikajänteitä tarkastellaan?
Voi ajatella, että juuri aikajänteiden hahmottamiseen liittyy ongelmia päätöksenteon dramaturgiassa. Rytminen sommittelu mättää. Pitkät kehityskulut, hitaiden kriisien huomioon ottaminen, jäävät jatkuvasti muiden näkökulmien peittoon. WISE-tutkimusprojektin alussa järjestetty päätöksentekoharjoitus Helsingin kaupungin kanssa osoitti, että erilaisten sosiaalisten ja materiaalisten vaikutusketjujen hahmottamisen sijaan kaupungin päättäjien on helpompi hahmottaa tulevaisuutta eräänlaisena ikuisena nykyhetkenä, kaupungin menestyksenä suhteessa muihin kaupunkeihin ja toimijoihin. Tätä ikuista nykyhetkeä määrittää ennen kaikkea kaupungin rahoitusasema. Jos kaupungilla ei ole merkittäviä euromääräisiä huolia ja velanottokykyä riittää, muusta ei tarvitse juuri huolehtia. Tämän strategisen ajattelun mukaan suhteellinen taloudellinen asema on avain kaupungin tulevaisuuden hahmottamiseksi, kehittyi maailman laadullisesti tai sisällöllisesti miten hyvänsä. Vaikka olisimme matkalla yhä syvemmälle, pärjäämme sentään muihin nähden kohtuullisesti!
Tällaisissa tilanteissa voisi pohtia, ymmärtävätkö mukana olevat tahot yksittäisen ongelman ratkaisun ohella sommittelullisen, dramaturgisen vastuunsa.
***
Kolmisen viikkoa sitten julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen valtauksesta ja Taideyliopistossa järjestetystä Valtauksen dramaturgia (2-5 op) -kurssista. Kurssin suoritettuaan opiskelija muun muassa ”hahmottaa miten valtaus järjestäytyy” sekä tunnistaa valtauksen ”keskeiset elementit ja hahmottaa niiden välisiä suhteita”, oppimistavoitteiden mukaan. Kurssia pidettiin tervetulleena instituution kädenojennuksena opiskelijoille, mutta on myös pohdittiin, onko se kesyttävä ja kyseenalainen ele. Valtauksen dramaturgia -kurssin oli esimerkki laajasta dramaturgiakäsityksestä, jonka mukaan on mielekästä lähestyä dramaturgisesti asiaa, joka on 1) todellisuuden ilmiö, 2) yhä kesken, meneillään, ja 3) jonka keskellä ja sisällä ollaan. Dramaturgian ajatteleminen valtauksen yhteydessä siirtää dramaturgian käsitteenä ja tarkastelutapana esittävän taiteen piiristä todellisuuteen. Se kutsuu opiskelijaa, samanaikaisesti oman toimintansa kanssa, myös tutkailemaan valtausta tapahtumana dramaturgisesti.
Tätä kirjoitettaessa telttakylä on vielä pystyssä Teatterikorkeakoulun torilla, Senaatintorilla lakanat on laskettu. Valtauksen dramaturgista päätepistettä on vaikea hahmottaa, se jatkuu verkostomaisesti, ehkä hiipuen, ehkä uudestaan leimahtaen, vielä ei tiedä.
Dramaturgisia näkökulmia
Vyyhti: monimutkaiset, toisiinsa nivoutuvat prosessit, staattisen rakenteen sijaan
Niin kutsutun ”uuden dramaturgian” keskeinen nimi Marianne van Kerkhoven korosti 1990-luvulta alkaen monimutkaisuuden, liikkeessä tapahtuvan ajattelun, ja ajan käsittelemisen merkitystä dramaturgisessa työskentelyssä. Dramaturgian paradigman murrokseen vaikuttaneen van Kerkhovenin mukaan dramaturgiassa on kyse monimutkaisten järjestelmien ja prosessien hahmottamisesta, staattisten rakenteiden sijaan. Se on liikkeessä tapahtuvaa prosessuaalista ajattelua, etukäteissuunnittelun tai jälkikäteisen analyysin sijasta.
Van Kerkhovenin mukaan esitysprosesseissa, joissa hän työskenteli – Kerkhoven toimi ennen kaikkea nykytanssin parissa – ei ollut yhtä juonta tai toimintaketjua vaan monta samanaikaista. Kyse oli monimutkaisista, monenkeskisistä järjestelmistä, vyyhdeistä, joissa logiikan tai kokonaiskuvan hahmottaminen oli aina hetkellistä ja jostain näkökulmasta tapahtuvaa, ei lopullista. Eräs keskeinen murros dramaturgisessa käytännön työssä ja dramaturgian ymmärtämisessä on, että dramaturgian voi ymmärtää sisältä ja keskeltä: ”in medias res”. (Toki klassinen aristotelinen draaman dramaturgia – kaikenlainen dramaturgia – käsittelee asioita paraikaa tapahtumassa olevina, epiikan jälkikäteisen kertomisen sijaa, vaikkakin juonellinen sommittelu perustuu yhteen, lopulliseen loppuratkaisuun.)
2000-luvun alussa tehty, David Simonin käsikirjoittama The Wire -tv-sarja (suomeksi Langalla) lähestyi Baltimoren kaupunkia monenlaisten toisiinsa kietoutuvien verkostojen ja tasojen (huumekauppa, koulut, paikallispolitiikka) kautta. Sarja poikkesi yhteen (tai kahteen, taitavasti toisiinsa lopussa solmiutuvaan) juoneen keskittyvästä tyypillisestä poliisisarjasta. Viiden kauden ajan sarja kietoi yhteen ja jäljitti korruptoituneen kaupungin ekologiaa kaikessa monimutkaisuudessaan. All in the game, kuten Omar, eräs sarjan henkilöistä, sanoi.
Teatteri Takomossa Helsingissä esitetään tänä syksynä näytelmää Undress me, then (näytelmä Marie Kajava, ohjaus Ami Karvonen). Näytelmä kertoo paimentolaisuudesta, ilmastopakolaisuudesta ja adaptaatiosta. Siinä toistetaan useita kertoja: ”Jokin alkaa keskeltä”, tai ”Jokin loppuu, kesken”. Näytelmä ei hahmota aiheestaan kokonaiskuvaa, vaan lähestyy teemojaan keskeltä, koettaen hahmottaa maailmankuvaa ja maailmantilannetta, joka ei perustu paikallaanpysyviin koordinaatteihin ja perustaan. Näytelmä tuntuu kysyvän, että edellyttääkö paimentolaisuus, tai ilmastonmuutokseen sopeutuminen, toimimista ja liikettä ilman vakaata perustaa, oletettua päätepistettä tai objektiivista lintuperspektiiviä.
Siirtymä ”normaaliajan” hallinnosta strategiseen kriisinhallintaan on monilta osin samankaltainen kuin siirtymä staattista rakennetta, loppuratkaisua kohti sommittelevasta dramaturgiasta moniulotteiseen toiminnan sisällä, jatkuvassa liikkeessä tapahtuvaan dramaturgiaan. Julkinen hallinto ei vain säädä markkinasääntöjä etäältä ja jää odottamaan tuloksia vaan on läsnä markkinoilla, luo jaettua tilannekuvaa, koordinoi toimintaa, antaa suuntaa, osallistuu itse. Tulevaisuuden tilannehuone -harjoitus ei ole aivan näin toimintakeskeinen mutta sisältää samoja ulottuvuuksia. Sen aikana osallistujat nostavat pöydälle kaikkia kunnan tilannetta ja tulevaisuutta määrittäviä tärkeitä asioita ilman etukäteistä strukturointia, työstävät pitkäjänteistä suunnitelmaa kaikkien näiden asioiden keskeltä ja kokevat toimintaympäristössä äkillisen muutoksen, joka tuuppaa suunnitelmia uuteen asentoon.
Olemme kaikki dramaturgeja
”Kun lähdette ulos, teillä on tehtävä. Jokainen teistä on lähettiläs, joka on lähetetty kuntaan aikamatkalle tulevaisuudesta.
Olet pomminpurkaja, joka on matkustanut tulevaisuudesta nykyhetkeen.
Tulet vuodesta 2040. Asiat ovat ehkä menneet huonosti, niin kunnassa kuin laajemmin maailmassa. Tilanne on vaikea. Yhteiskuntarauha horjuu. Kaikkea ei riitä kaikille. Pääset tuosta tilanteesta aikamatkalle 2020-luvun alkuun, aikaan, joka sinusta näyttää viattomalta, kun tiedät mitä sitten tapahtui. Mitä semmoista, joka sittemmin paheni, kuten hyvin tiedät, näet katukuvassa jo nyt?
Mitä murtumia, railoja, oireita näet? Mitä tulevaisuuden aihioita?”
– Kertojanääni Jouko Puolanto
Tulevaisuuden tilannehuoneessa on kohta, jossa harjoitus pyytää osallistujia tutkimaan ja katsomaan fyysistä ympäristöään tulevaisuuden näkökulmasta, kuin kuvitteellinen pomminpurkaja. Mihin on syytä puuttua nyt, kun aikaa vielä on? Mitkä kunnan ja lähiympäristön arkiset ilmiöt, jos asiat jatkuvat normaalisti, muodostavat jatkuessaan pommin?
Pyytäessään osallistujaa hetken leikkimään pomminpurkajaa harjoitus ehdottaa, että osallistuja katsoo nyky-ympäristöään hetken ajan tulevaisuuden näkökulmasta. Näkökulmaa vaihtaessaan osallistuja tulee kiinnittäneeksi kukaties huomioita eri asioihin kuin arkisesti eteenpäin katsoessa. Tämä tulevaisuuden tuominen nykyhetkeen on dramaturginen suoritus, dramaturginen ele. Siinä on, jos leikkiin lähtee, mahdollista havainnoida ja seurata tämän välittömän ajan ja paikan ylittäviä lonkeroita pitkin pidemmälle, katkottuja yhteyksiä taas hahmottaen.
Tulevaisuuden tilannehuoneen voi ymmärtää pienimuotoisena kokeena. Fokus harjoituksessa ei ole niinkään se, miten me tekijät tai tutkimushanke hahmotamme kuntatoimijoita, vaan ehdotus saada harjoitukseen osallistujat tarkastelemaan omaa toimintaansa ja kunnan toimintaa dramaturgisesti, olemaan dramaturgeja: huomaamaan ne erilaiset arkiseksi käyneet dramaturgiset reunaehdot, jotka sisältyvät esimerkiksi julkisen taloudenpidon vakiintuneisiin käytäntöihin. Mitä tapahtuu, kun taloudellisten ohjausmekanismien sijaan kiinnitämme asiantuntijoina ja päättäjinä huomiota konkreettisiin, kaupunkikuvassa ja infrastruktuurissa näkyviin ja arjen toimintatavoissa tuntuviin asioihin? Saamiemme kommenttien perusteella harjoitus saakin osallistujat irti tavanomaisista työnkuvista ja niihin liittyvistä rajauksista, isomman ja moniulotteisemman, myös kouriintuntuvamman vyyhdin äärelle.
Kokoontuminen ja kesto
Osana esittävän taiteen kehityskulkuja myös työn järjestämisen tavat ovat muuttuneet. Harjoitusprosessit eivät välttämättä ole jo suunnitellun tehokasta toteuttamista vaan yhteistä tutkimusta ja jaettua aikaa, ja niiden kuluessa esityksen tavoitteet voivat vasta hahmottua, tai muuttua totaalisesti suunnitellusta. Esittävän taiteen piirissä on kehitetty ja koeteltu erilaisia yhdessä työskentelyn ja matalan hierarkian malleja. Aito yhteistyö, jossa asiat ja tekijät saavat vaikuttaa toisiinsa, ja jaettu päätöksenteko, vaativat ajan käyttämistä, kestoa ja jaettua aikaa. Yhteen kokoontumista.
Eräs dramaturgisen työn hahmottamiseen liittyvä ulottuvuus, jolla voi olla relevanssia suhteessa strategiseen kriisinhallintaan, liittyy aisteihin. Muun muassa tanssidramaturgian piirissä on korostettu dramaturgisen, perinteisesti etäisen ja älyllisen reflektoivan, teoretisoivan, järjestävän katseen, näköaistin sijasta tai ohella dramaturginkin ruumiillista, moniaistista läsnäoloa. Dramaturgi ei vain katseellaan tarkastele ja tee havaintoja, vaan hän myös kuuntelee, tuntee, ruumiillisesti on läsnä tekeillä olevan teoksen ja sen materiaalien kanssa. Tämä materiaalien kanssa ja äärellä vietetty aika on myös kestollinen kysymys: nopeasti tehty tilannekuva, tokaistu huomio voi olla erilainen kuin yhdessä vietetystä ajasta syntyvät ja nousevat havainnot.
Voisiko kestoa, yhteenkokoontumista, moniaistisuutta ajatella myös strategiseen kriisinhallintaan liittyvinä kysymyksinä? Monimutkaiset, siilomaisia ratkaisuja pakenevat kriisit vaativat ajan käyttämistä ja ajan käyttämistä yhdessä; perehtymistä, toisiinsa vaikuttavien asioiden monenkeskisten riippuvuuksien jäsentämistä. Kestoa ja jaettua aikaa, yhdessä ja yhdessä asioiden kanssa.
Lopuke
Paljon jäi vielä tässä blogitekstissä sanomatta. WISE-tutkimusprojektissa tieteellisen tutkimuksen ja dramaturgian (ja graafisen suunnittelun ja web-toteutuksen) yhteistyö oli jokseenkin kokeellista. Se tuotti hurjan määrän oivalluksia, usein yrityksen ja erehdyksen kautta, kun yhdessä rakensimme Tulevaisuuden tilannehuonetta. Emme määritelleet roolejamme turhan tarkkaan etukäteen, vaan liikuimme rajojen yli, innostuen ja reagoiden. Tästä yhteistyöstä riittää ammennettavaa vaikka mihin. Otetaan tämän tekstin loppuun vielä pari ajatusta suoraan tekijöiden suusta:
Paavo: ”Monia dramaturgialle tärkeitä asioita on käsitelty myös tieteen puolella eri tutkimusperinteissä, vaikkapa sosiologiassa ja kognitiotutkimuksessa, tai humanistisessa ympäristötutkimuksessa. Tutkijana minua hykerryttää se, että dramaturgit rakentavat asioita itse, ovat mukana toiminnassa. Se on aivan erilainen taito ja tekemisen muoto kuin lasketun tai sanallistetun tiedon tuottaminen ja sen analysoiminen. Kyllä me tutkijat saimme harjoituksia suunniteltua ja toteutettua myös ilman ammattimaista dramaturgian osaamista, mutta jäähän siinä huomiotta vaikka mikä.
Toimintatutkimus on nimensä mukaisesti toimintaan osallistuvaa tutkimusta. Ehkäpä voimme mieltää WISE:n päätöksentekoharjoitukset toimintatutkimuksena, jossa ”toiminta” oli ainakin kriisinhallintaa ja dramaturgiaa. Osana tutkimustaan WISE-tutkijat pyrkivät itse omaksumaan näitä rooleja. Nopeasti tai vaivatta se ei tapahdu.”
Katariina: ”Uskon, että dramaturgisessa työskentelyssä esittävän taiteen piirissä – ja laajasti ottaen taiteellisessa työskentelyssä ja ongelmanratkaisussa – on paljon ammennettavaa toisille aloille. Siirtymä taiteesta todellisuuteen ei tietenkään käy noin vaan, eikä taiteellinen toiminta tai taiteen asiantuntijuus käänny muille aloille. Mutta erityisalat ylittävää ajattelua varmaan tarvitaan. Ja ajattelua asioiden ja materiaalien kanssa.
Joskus Paavo kysyit mitä voisi olla muodikkaan tarinallistamispuheen sijaan dramaturgisoituminen? Se on hyvä kysymys. Oman ympäristön, oman toiminnan tarkastelu dramaturgisesti, se voisi olla muun muassa sen ajattelemista, että minkä kokonaisuuden osa tämä on? Minkä kokonaisuuden osa olen. Ajattelua muun muassa.”