Aika: 17.11.2023 klo 13–15 
Paikka: Tiedekulma, Stage, Yliopistonkatu 4, Helsinki

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama WISE-hanke ja Suomen Akatemian rahoittama LONGRISK-hanke ovat vuosina 2018–2023 selvittäneet Suomen sopeutumiskykyä sitkeisiin ympäristökriiseihin ja kehittäneet strategista ympäristökriisien hallintaa. Tähän yleisötilaisuuteen kulminoituvat molemmat hankkeet.

Sitkeät ympäristökriisit vaativat tehokkaita toimenpiteitä ja haastavat yhteiskuntaa varautumaan kauaskantoisesti tuleviin kriiseihin. Samalla on selviydyttävä nykyisistä monialaisista ja akuuteista kriiseistä. Miten sopeutua yhteiskunnan toistuvaan heilahteluun normaaliolojen, häiriötilojen ja poikkeusolojen välillä?

Tilaisuudessa pohditaan, kuinka Suomi voi selviytyä ympäristökriiseistä, joita ei täysin ymmärretä, jotka ovat sitkeitä ja joihin ei tunnu löytyvän pysyviä ratkaisuja. Puheenvuorot ja paneelikeskustelu rakentuvat WISE- ja LONGRISK-hankkeiden tutkimuksiin perustuvien politiikkaväittämien ympärille. Tilaisuudessa esitellään ’politiikkapäämaja’, uusi työkalu kriisipäätöksentekoon. Lisäksi keskustellaan koronapandemian opeista ja elävöitetään kriisiajattelua visuaalisten kojelautojen ja musiikkiesityksen keinoin.

Tilaisuuden juontaa toimittaja ja tietokirjailija Hanna Nikkanen. Politiikkasuositukset esittelee Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen. Keskustelemassa ovat Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäki, ELY-keskusten ilmastoyksikön johtava ilmastoasiantuntija Maaria Parry, finanssi- ja vakuutusalan asiantuntija Esko Kivisaari, Nordean johtava ilmastoasiantuntija Matti Kahra ja Tampereen yliopiston sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen.

Ohjelma:
13:00-13:10 Tervetulosanat ja musiikkiesitys
13:10-13:20 Politiikkasuositusten esittely
13:20-14:40 Paneelikeskustelu
14:40-14:55 Yleisökysymykset
14:55–15:00 Päätössanat

Tapahtuma on yleisölle avoin ja se myös striimataan. Tilaisuuden tallenne on katsottavissa puolen vuoden ajan.

Tervetuloa Tiedekulmaan kuulemaan ja keskustelemaan!

Katso tallenne tästä! 

Monikriisin aika edellyttää strategista kriisinhallintaa, joka on monialaista ja kykenee käsittelemään samanaikaisesti nopeita ja hitaita kriisejä. Miten tähän päästäisiin? Miten poliittiset päätökset rajautuvat ja tulevat tehtäviksi? Nämä ovat sekä strategisia että dramaturgisia kysymyksiä. WISE-tutkimusprojekti on hyödyntänyt dramaturgista osaamista rakentaessaan strategista kriisinhallintaa tukevia päätöksentekoalustoja. Tässä blogitekstissä kerromme kuntapäättäjille ja -asiantuntijoille suunnatusta Tulevaisuuden tilannehuone -harjoituksesta ja pohdimme dramaturgian avaamia laajempia näkökulmia strategiseen kriisinhallintaan.

Monikriisi, jossa erilaiset hitaat ja nopeat kriisit yhtyvät, haastaa yhteiskuntaamme monin tavoin. Suomen kaltainen teollistunut kulutusyhteiskunta on kytkeytynyt fossiilisiin polttoaineisiin, vie jatkuvasti enemmän tilaa luonnon monimuotoisuudelta ja kuluttaa monia luonnonvaroja liikaa. Luonnolle aiheutetun kuormituksen vähentäminen kestävälle tasolle vaatii määrätietoista ekologista kestävyysmurrosta, jonka myötä uudistamme yhteiskunnan aineenvaihdunnan laajasti.

Yhteiskunnan ohjauskäytännöt eivät ole toistaiseksi tukeneet kestävyysmurroksen suunnittelua ja toteuttamista. Hallinnollisena ihanteena on määrittää kaikille talouden toimijoille yhteiset pelisäännöt ilman, että hallinto puuttuu toiminnan sisältöön. Ideana on, että taloudellinen toiminta uudistuu tehokkaimmin, kun se tapahtuu markkinaehtoisesti, kunkin yksittäisen toimijan päätösten myötä. Lisäksi hallinto on järjestetty sisäisesti niin, että asiantuntemus ja päätäntävalta on jaettu sektoreittain ilman syvää keskinäistä koordinaatiota. Kestävyysmurros vaatii kuitenkin syviä muutoksia kaikilla sektoreilla. Muutosten on oltava samansuuntaisia ja tapahduttava ripeästi. Vaaditaan siis aiempaa selvästi parempaa koordinaatiota.

Samalla kun toteutetaan tätä vuosikymmeniä kestävää kestävyysmurrosta, on kyettävä reagoimaan äkillisiin ja monesti yllättäviin kriiseihin, joista olemme viime vuosina saaneet lukuisia esimerkkejä. 

Kun oikein kurtistaa otsaansa, voi melkein tavoittaa jonnekin 2000-luvun alkuun sijoittuvan idean melkolailla ennakoitavasta normaaliajasta ja aikaan kuuluvasta yhteiskunnan markkinaehtoisesta kehityksestä kohti jotakin vielä parempaa. Nyt, syksyllä 2023, maailman tilanne tuntuu kaikkea muuta kuin vakaalta. Markkinat kohtaavat jatkuvasti ongelmia, joihin niillä ei ole ratkaisuja. 2008 kansainvälinen finanssikriisi oli käännekohta, joka ravisteli valtiot ja erityisesti keskuspankit toimintaan. Niiden tuli nousta ja pelastaa haavoittunut talousjärjestelmä. Vuonna 2020 COVID-19-pandemia vaati valtioilta ennennäkemättömiä toimenpiteitä, ja Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 järkytti monia geopoliittisia asetelmia. On kuljettu kriisistä kriisiin. Koko tämän ajan ilmastonmuutos on kiihtynyt ja luonnon monimuotoisuus on heikentynyt, minkä seurauksena luonnonjärjestelmät ovat siirtymässä ja osin jo siirtyneet epävakaaseen ja ihmiselämän kannalta arvaamattomaan tilaan. 

Kun luonnonjärjestelmistä tulee yhä epävakaampia, akuutit kriisit lisääntyvät ja kroonistuvat. Niiden käsittelyn on oltava tehokasta ja luovaa, ja ratkaisujen täytyy tukea pitkän aikavälin tavoitteita. WISE-tutkimusprojektissa tällaista kroonistuneiden kriisien aikana tapahtuvaa hitaiden ja nopeiden kriisien yhteiskäsittelyä on kutsuttu strategiseksi kriisinhallinnaksi. Yhdysvaltojen uusi teollisuuspolitiikka ja Euroopan unionin strategisen autonomian aloite ovat strategisen kriisinhallinnan konkreettisia (ja toistaiseksi vajavaisia) ilmentymiä. Ne suuntaavat taloutta valtioiden aktiivisten toimenpiteiden myötä, poliittisesti päätettyjen tavoitteiden mukaisesti. Ne edellyttävät jatkuvaa, yksittäiset sektorit ylittävää monialaista tiedontuotantoa ja koordinaatiota. Lisäksi ne edellyttävät eri aikajänteiden tunnistamista.

Miten ongelmat meille hahmottuvat, millaisia tulevaisuuksia kykenemme näkemään, mistä kaikesta olemme tekemässä päätöksiä? Nämä kaikki ovat yhtäältä strategisia, toisaalta dramaturgisia kysymyksiä.

WISE-tutkimusprojektissa dramaturgia on ollut läsnä kahdella tavalla. Ensiksi se on auttanut tutkijoita rakentamaan päätöksentekoharjoituksia harkitusti ja tutkimustavoitteiden mukaisesti. Toiseksi dramaturgia on tarjonnut näkökulman tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuvan yhteiskunnallisen päätöksenteon analysoimiseksi. Seuraavaksi kerromme Tulevaisuuden tilannehuone -harjoituksesta ja pohdimme laajemminkin dramaturgian mahdollisuuksia nykyisenkaltaisen monikriisitilanteen ymmärtämisessä. Mitä dramaturgisia mahdollisuuksia on strategisen kriisinhallinnan edellytysten luomisessa? Miten eri tavoin dramaturgiset näkökulmat ja käytännöt voisivat olla avuksi?

Strategisen kriisinhallinnan harjoittaminen

Strateginen kriisinhallinta edellyttää laaja-alaista poliittista päätöksentekoa ja sitä tukevaa tiedontuotantoa. On sovitettava yhteen laadullisesti erilaisia tavoitteita, kuten ekologinen kestävyys, turvallisuus, taloudellinen kilpailukyky ja hyvän elämän edellytykset, sekä tunnistettava vaikutusketjuja ja muutospolkuja erilaisissa aikajänteissä. WISE:ssä on rakennettu strategisen kriisinhallinnan mahdollistavia päätöksentekoalustoja – politiikkapäämajoja tai tilannehuoneita – ja harjoiteltu niiden käyttöä. Nämä alustat pyrkivät tuomaan yhteen päättäjät ja asiantuntijat, ylittämään toimialarajat, tunnistamaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, koettelemaan erilaisia ongelmankehystyksiä ja ratkaisumalleja sekä madaltamaan osallistujien henkilökohtaisia puolustusmekanismeja. Toistuvasti käytettynä politiikkapäämajojen ja tilannehuoneiden kaltaiset alustat voivat ylläpitää ja päivittää strategista tilannekuvaa eri toimijoiden kesken. Pitkän aikavälin linja pysyy kirkkaana myös silloin, kun yllättäviin mullistuksiin joudutaan reagoimaan luovia ratkaisuja kehitellen. 

Yksi WISE:n rakentamista päätöksentekoalustoista on Tulevaisuuden tilannehuone. Se on internet-pohjainen harjoitus, joka on minkä tahansa suomalaisen kunnan käytettävissä maksuttomasti. Olemme kuvanneet harjoitusta näin: ”Tulevaisuuden tilannehuone kokoaa kunnan asiantuntijoita ja päättäjiä yhteiseen keskusteluun. Työpajamuotoisessa harjoituksessa ylitetään osallistujien tavanomaiset tehtävänkuvat ja rakennetaan kokonaiskuvaa kunnan tulevaisuudesta ympäristö- ja taloustekijät yhdistäen.” 

Tulevaisuuden tilannehuoneen dramaturgiaa pohdimme erityisen tarkkaan. Internet-pohjaisella sovelluksella on iso tehtävä: sen on täytettävä harjoitukselle annetut tavoitteet sekä synnytettävä mielekäs sosiaalinen tilanne ja kannateltava sitä harjoituksen mitan eli kolmen tunnin ajan. Kun suunnittelimme ja rakensimme harjoitusta (ydinryhmään kuuluivat kirjoittajien lisäksi graafisesta suunnittelusta ja web-toteutuksesta vastanneet Matti Kunttu ja Jonatan Eriksson), kiinnitimme huomiota etenkin seuraaviin asioihin: harjoituksen sujuvuus, hengittävyys ja tunnelma, osallistujien puhuttelun sävy, rytmi ja intensiteetin vaihtelu, analogioiden käyttö, ymmärrettävyyden ja harhauttavuuden tai tutun ja oudon suhde, leikkiminen ja kokonaisen ihmisen puhutteleminen. 

Hieman karrikoiden nämä mainitut ulottuvuudet määrittelevät, toimiiko harjoitus. Se on harjoituksen dramaturgista ammattimaisuutta. Lisäksi olemme kiinnostuneita laajemmista dramaturgisista rakenteista, joita tiedontuotantoon ja päätöksentekoon monikriisin ajassa liittyy. Millaisia näkökulmia dramaturginen tarkastelu voisi avata strategiseen kriisinhallintaan? Mutta ensin on syytä avata, mitä ymmärrämme dramaturgialla ja miksi olemme siitä kiinnostuneita.

Mitä dramaturgia on?

Dramaturgia, jolla kapeasti on ymmärretty draamallisten rakenteiden luomista ja hahmottamista, draaman runousoppia, on esittävissä taiteissa viime vuosikymmeninä laajentunut ja muuttunut merkitykseltään. Draaman juonen ja henkilöiden ohella dramaturgiaa hahmotetaan monenlaisissa teoksissa ja tapahtumissa. Voidaan ajatella esimerkiksi tilan tai tapahtuman dramaturgiaa. Draaman lakien ja sääntöjen hahmottamisesta on siirrytty tapauskohtaisempaan ajatteluun. Koko tapa ymmärtää sekä se, mikä dramaturgian alue on, että se, mitä dramaturginen työskentely on, on myllerryksessä. Dramaturgiset keskustelut myös heijastavat muualla taiteen ja tieteen piirissä tapahtuneita siirtymiä ja maailmantapahtumia. Esimerkiksi ekokatastrofi on tehnyt kiistanalaiseksi draaman perinteisen ihmiskeskeisyyden. 

Dramaturgiaa tarkastelun tapana voi soveltaa esittävien taiteiden ulkopuolella. Dramaturgista näkökulmaa voi siis käyttää monenlaisten tapahtumien, tilanteiden ja kehityskulkujen hahmottamiseen. Dramaturgisesti voidaan jäsentää esimerkiksi mikro- ja makrodramaturgiaa: yksittäisen tapahtuman tai teoksen dramaturgiaa, ja makrodramaturgian yhteiskunnallista, ekologista, kulttuurista tilannetta ja niin edelleen – laajempaa kehystä, jonka osa yksittäinen teos tai muu vastaava on. 

Dramaturgiaa voi nykykäsityksen mukaan hahmottaa jatkuvana prosessina tai verkostona, ei vain valmiiksi saatettuina rakenteina tai tarinoina (Aristoteleen ”arvokas ja loppuunsaatettu toiminta”). Dramaturgiassa jäsennetään ja pohditaan sitä, miten eri elementit suhtautuvat toisiinsa, muodostamaansa kokonaisuuteen sekä ympäröivään kontekstiin. 

Voikin ajatella, että dramaturgiaa tapahtuu kaiken aikaa ja kaikilla tasoilla: ei voi erottaa dramaturgiatonta, sokeata toimintaa tai hengettömiä materiaaleja, johon sitten laitettaisiin joku roti ja mieli dramaturgialla, vaan materiaaleilla ja osatekijöillä on omaa dramaturgiaansa, omaa järjestäytymisen tapaansa. Dramaturgia siis ikään kuin sekä zoomaa yhä pienempiin ja hienosyisempiin elementteihin että toisaalta laajenee ja leviää suurempiin ajallisiin, tilallisiin kaariin. Dramaturgia on siis ”—ainesten sommittelua – niiden havainnoimista, valitsemista, asettamista, niistä neuvottelua – tilallis-ajallisessa, ruumiillisessa, kielellisessä, kulttuurisessa ja toiminnallisessa suhteessa toisiinsa, muodostamaansa kokonaisuuteen ja sitä ympäröivään kontekstiin.”(Dramaturgiakirja, 2018, s. 220). 

Jos tätä laajaa dramaturgiakäsitystä soveltaa kriisinhallintaan, voi kysyä, mitä aineksia kriisinhallinnan sommitelmaan on otettu mukaan ylipäätään? Miten sommitelmaan valittujen asioiden suhde toisiinsa rakentuu? Missä määrin suhde ympäröivään kontekstiin on läsnä kriisinhallinnassa, miten laajaksi konteksti ymmärretään? Kriisinhallinnan ja päätöksenteon tarkastelu dramaturgisen komposition näkökulmasta tuo esiin muun muassa kysymyksen rajauksesta: Mitä on päässyt sommitelmaan mukaan? Millaisia aikajänteitä tarkastellaan? 

Voi ajatella, että juuri aikajänteiden hahmottamiseen liittyy ongelmia päätöksenteon dramaturgiassa. Rytminen sommittelu mättää. Pitkät kehityskulut, hitaiden kriisien huomioon ottaminen, jäävät jatkuvasti muiden näkökulmien peittoon. WISE-tutkimusprojektin alussa järjestetty päätöksentekoharjoitus Helsingin kaupungin kanssa osoitti, että erilaisten sosiaalisten ja materiaalisten vaikutusketjujen hahmottamisen sijaan kaupungin päättäjien on helpompi hahmottaa tulevaisuutta eräänlaisena ikuisena nykyhetkenä, kaupungin menestyksenä suhteessa muihin kaupunkeihin ja toimijoihin. Tätä ikuista nykyhetkeä määrittää ennen kaikkea kaupungin rahoitusasema. Jos kaupungilla ei ole merkittäviä euromääräisiä huolia ja velanottokykyä riittää, muusta ei tarvitse juuri huolehtia. Tämän strategisen ajattelun mukaan suhteellinen taloudellinen asema on avain kaupungin tulevaisuuden hahmottamiseksi, kehittyi maailman laadullisesti tai sisällöllisesti miten hyvänsä. Vaikka olisimme matkalla yhä syvemmälle, pärjäämme sentään muihin nähden kohtuullisesti! 

Tällaisissa tilanteissa voisi pohtia, ymmärtävätkö mukana olevat tahot yksittäisen ongelman ratkaisun ohella sommittelullisen, dramaturgisen vastuunsa.

***

Kolmisen viikkoa sitten julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen valtauksesta ja Taideyliopistossa järjestetystä Valtauksen dramaturgia (2-5 op) -kurssista. Kurssin suoritettuaan opiskelija muun muassa ”hahmottaa miten valtaus järjestäytyy” sekä tunnistaa valtauksen ”keskeiset elementit ja hahmottaa niiden välisiä suhteita”, oppimistavoitteiden mukaan. Kurssia pidettiin tervetulleena instituution kädenojennuksena opiskelijoille, mutta on myös pohdittiin, onko se kesyttävä ja kyseenalainen ele. Valtauksen dramaturgia -kurssin oli esimerkki laajasta dramaturgiakäsityksestä, jonka mukaan on mielekästä lähestyä dramaturgisesti asiaa, joka on 1) todellisuuden ilmiö, 2) yhä kesken, meneillään, ja 3) jonka keskellä ja sisällä ollaan. Dramaturgian ajatteleminen valtauksen yhteydessä siirtää dramaturgian käsitteenä ja tarkastelutapana esittävän taiteen piiristä todellisuuteen. Se kutsuu opiskelijaa, samanaikaisesti oman toimintansa kanssa, myös tutkailemaan valtausta tapahtumana dramaturgisesti. 

Tätä kirjoitettaessa telttakylä on vielä pystyssä Teatterikorkeakoulun torilla, Senaatintorilla lakanat on laskettu. Valtauksen dramaturgista päätepistettä on vaikea hahmottaa, se jatkuu verkostomaisesti, ehkä hiipuen, ehkä uudestaan leimahtaen, vielä ei tiedä. 

Dramaturgisia näkökulmia

Vyyhti: monimutkaiset, toisiinsa nivoutuvat prosessit, staattisen rakenteen sijaan 

Niin kutsutun ”uuden dramaturgian” keskeinen nimi Marianne van Kerkhoven korosti 1990-luvulta alkaen monimutkaisuuden, liikkeessä tapahtuvan ajattelun, ja ajan käsittelemisen merkitystä dramaturgisessa työskentelyssä. Dramaturgian paradigman murrokseen vaikuttaneen van Kerkhovenin mukaan dramaturgiassa on kyse monimutkaisten järjestelmien ja prosessien hahmottamisesta, staattisten rakenteiden sijaan. Se on liikkeessä tapahtuvaa prosessuaalista ajattelua, etukäteissuunnittelun tai jälkikäteisen analyysin sijasta. 

Van Kerkhovenin mukaan esitysprosesseissa, joissa hän työskenteli – Kerkhoven toimi ennen kaikkea nykytanssin parissa – ei ollut yhtä juonta tai toimintaketjua vaan monta samanaikaista. Kyse oli monimutkaisista, monenkeskisistä järjestelmistä, vyyhdeistä, joissa logiikan tai kokonaiskuvan hahmottaminen oli aina hetkellistä ja jostain näkökulmasta tapahtuvaa, ei lopullista. Eräs keskeinen murros dramaturgisessa käytännön työssä ja dramaturgian ymmärtämisessä on, että dramaturgian voi ymmärtää sisältä ja keskeltä: ”in medias res”. (Toki klassinen aristotelinen draaman dramaturgia – kaikenlainen dramaturgia – käsittelee asioita paraikaa tapahtumassa olevina, epiikan jälkikäteisen kertomisen sijaa, vaikkakin juonellinen sommittelu perustuu yhteen, lopulliseen loppuratkaisuun.)

2000-luvun alussa tehty, David Simonin käsikirjoittama The Wire -tv-sarja (suomeksi Langalla) lähestyi Baltimoren kaupunkia monenlaisten toisiinsa kietoutuvien verkostojen ja tasojen (huumekauppa, koulut, paikallispolitiikka) kautta. Sarja poikkesi yhteen (tai kahteen, taitavasti toisiinsa lopussa solmiutuvaan) juoneen keskittyvästä tyypillisestä poliisisarjasta. Viiden kauden ajan sarja kietoi yhteen ja jäljitti korruptoituneen kaupungin ekologiaa kaikessa monimutkaisuudessaan. All in the game, kuten Omar, eräs sarjan henkilöistä, sanoi. 

Teatteri Takomossa Helsingissä esitetään tänä syksynä näytelmää Undress me, then (näytelmä Marie Kajava, ohjaus Ami Karvonen). Näytelmä kertoo paimentolaisuudesta, ilmastopakolaisuudesta ja adaptaatiosta. Siinä toistetaan useita kertoja: ”Jokin alkaa keskeltä”, tai ”Jokin loppuu, kesken”. Näytelmä ei hahmota aiheestaan kokonaiskuvaa, vaan lähestyy teemojaan keskeltä, koettaen hahmottaa maailmankuvaa ja maailmantilannetta, joka ei perustu paikallaanpysyviin koordinaatteihin ja perustaan. Näytelmä tuntuu kysyvän, että edellyttääkö paimentolaisuus, tai ilmastonmuutokseen sopeutuminen, toimimista ja liikettä ilman vakaata perustaa, oletettua päätepistettä tai objektiivista lintuperspektiiviä. 

Siirtymä ”normaaliajan” hallinnosta strategiseen kriisinhallintaan on monilta osin samankaltainen kuin siirtymä staattista rakennetta, loppuratkaisua kohti sommittelevasta dramaturgiasta moniulotteiseen toiminnan sisällä, jatkuvassa liikkeessä tapahtuvaan dramaturgiaan. Julkinen hallinto ei vain säädä markkinasääntöjä etäältä ja jää odottamaan tuloksia vaan on läsnä markkinoilla, luo jaettua tilannekuvaa, koordinoi toimintaa, antaa suuntaa, osallistuu itse. Tulevaisuuden tilannehuone -harjoitus ei ole aivan näin toimintakeskeinen mutta sisältää samoja ulottuvuuksia. Sen aikana osallistujat nostavat pöydälle kaikkia kunnan tilannetta ja tulevaisuutta määrittäviä tärkeitä asioita ilman etukäteistä strukturointia, työstävät pitkäjänteistä suunnitelmaa kaikkien näiden asioiden keskeltä ja kokevat toimintaympäristössä äkillisen muutoksen, joka tuuppaa suunnitelmia uuteen asentoon.

Olemme kaikki dramaturgeja 

”Kun lähdette ulos, teillä on tehtävä. Jokainen teistä on lähettiläs, joka on lähetetty kuntaan aikamatkalle tulevaisuudesta. 

Olet pomminpurkaja, joka on matkustanut tulevaisuudesta nykyhetkeen. 

Tulet vuodesta 2040. Asiat ovat ehkä menneet huonosti, niin kunnassa kuin laajemmin maailmassa. Tilanne on vaikea. Yhteiskuntarauha horjuu. Kaikkea ei riitä kaikille. Pääset tuosta tilanteesta aikamatkalle 2020-luvun alkuun, aikaan, joka sinusta näyttää viattomalta, kun tiedät mitä sitten tapahtui. Mitä semmoista, joka sittemmin paheni, kuten hyvin tiedät, näet katukuvassa jo nyt?

Mitä murtumia, railoja, oireita näet? Mitä tulevaisuuden aihioita?”

– Kertojanääni Jouko Puolanto

Tulevaisuuden tilannehuoneessa on kohta, jossa harjoitus pyytää osallistujia tutkimaan ja katsomaan fyysistä ympäristöään tulevaisuuden näkökulmasta, kuin kuvitteellinen pomminpurkaja. Mihin on syytä puuttua nyt, kun aikaa vielä on? Mitkä kunnan ja lähiympäristön arkiset ilmiöt, jos asiat jatkuvat normaalisti, muodostavat jatkuessaan pommin? 

Pyytäessään osallistujaa hetken leikkimään pomminpurkajaa harjoitus ehdottaa, että osallistuja katsoo nyky-ympäristöään hetken ajan tulevaisuuden näkökulmasta. Näkökulmaa vaihtaessaan osallistuja tulee kiinnittäneeksi kukaties huomioita eri asioihin kuin arkisesti eteenpäin katsoessa. Tämä tulevaisuuden tuominen nykyhetkeen on dramaturginen suoritus, dramaturginen ele. Siinä on, jos leikkiin lähtee, mahdollista havainnoida ja seurata tämän välittömän ajan ja paikan ylittäviä lonkeroita pitkin pidemmälle, katkottuja yhteyksiä taas hahmottaen. 

Tulevaisuuden tilannehuoneen voi ymmärtää pienimuotoisena kokeena. Fokus harjoituksessa ei ole niinkään se, miten me tekijät tai tutkimushanke hahmotamme kuntatoimijoita, vaan ehdotus saada harjoitukseen osallistujat tarkastelemaan omaa toimintaansa ja kunnan toimintaa dramaturgisesti, olemaan dramaturgeja: huomaamaan ne erilaiset arkiseksi käyneet dramaturgiset reunaehdot, jotka sisältyvät esimerkiksi julkisen taloudenpidon vakiintuneisiin käytäntöihin. Mitä tapahtuu, kun taloudellisten ohjausmekanismien sijaan kiinnitämme asiantuntijoina ja päättäjinä huomiota konkreettisiin, kaupunkikuvassa ja infrastruktuurissa näkyviin ja arjen toimintatavoissa tuntuviin asioihin? Saamiemme kommenttien perusteella harjoitus saakin osallistujat irti tavanomaisista työnkuvista ja niihin liittyvistä rajauksista, isomman ja moniulotteisemman, myös kouriintuntuvamman vyyhdin äärelle. 

Kokoontuminen ja kesto

Osana esittävän taiteen kehityskulkuja myös työn järjestämisen tavat ovat muuttuneet. Harjoitusprosessit eivät välttämättä ole jo suunnitellun tehokasta toteuttamista vaan yhteistä tutkimusta ja jaettua aikaa, ja niiden kuluessa esityksen tavoitteet voivat vasta hahmottua, tai muuttua totaalisesti suunnitellusta. Esittävän taiteen piirissä on kehitetty ja koeteltu erilaisia yhdessä työskentelyn ja matalan hierarkian malleja. Aito yhteistyö, jossa asiat ja tekijät saavat vaikuttaa toisiinsa, ja jaettu päätöksenteko, vaativat ajan käyttämistä, kestoa ja jaettua aikaa. Yhteen kokoontumista.

Eräs dramaturgisen työn hahmottamiseen liittyvä ulottuvuus, jolla voi olla relevanssia suhteessa strategiseen kriisinhallintaan, liittyy aisteihin. Muun muassa tanssidramaturgian piirissä on korostettu dramaturgisen, perinteisesti etäisen ja älyllisen reflektoivan, teoretisoivan, järjestävän katseen, näköaistin sijasta tai ohella dramaturginkin ruumiillista, moniaistista läsnäoloa. Dramaturgi ei vain katseellaan tarkastele ja tee havaintoja, vaan hän myös kuuntelee, tuntee, ruumiillisesti on läsnä tekeillä olevan teoksen ja sen materiaalien kanssa. Tämä materiaalien kanssa ja äärellä vietetty aika on myös kestollinen kysymys: nopeasti tehty tilannekuva, tokaistu huomio voi olla erilainen kuin yhdessä vietetystä ajasta syntyvät ja nousevat havainnot. 

Voisiko kestoa, yhteenkokoontumista, moniaistisuutta ajatella myös strategiseen kriisinhallintaan liittyvinä kysymyksinä? Monimutkaiset, siilomaisia ratkaisuja pakenevat kriisit vaativat ajan käyttämistä ja ajan käyttämistä yhdessä; perehtymistä, toisiinsa vaikuttavien asioiden monenkeskisten riippuvuuksien jäsentämistä. Kestoa ja jaettua aikaa, yhdessä ja yhdessä asioiden kanssa.

Lopuke

Paljon jäi vielä tässä blogitekstissä sanomatta. WISE-tutkimusprojektissa tieteellisen tutkimuksen ja dramaturgian (ja graafisen suunnittelun ja web-toteutuksen) yhteistyö oli jokseenkin kokeellista. Se tuotti hurjan määrän oivalluksia, usein yrityksen ja erehdyksen kautta, kun yhdessä rakensimme Tulevaisuuden tilannehuonetta. Emme määritelleet roolejamme turhan tarkkaan etukäteen, vaan liikuimme rajojen yli, innostuen ja reagoiden. Tästä yhteistyöstä riittää ammennettavaa vaikka mihin. Otetaan tämän tekstin loppuun vielä pari ajatusta suoraan tekijöiden suusta:

Paavo: ”Monia dramaturgialle tärkeitä asioita on käsitelty myös tieteen puolella eri tutkimusperinteissä, vaikkapa sosiologiassa ja kognitiotutkimuksessa, tai humanistisessa ympäristötutkimuksessa. Tutkijana minua hykerryttää se, että dramaturgit rakentavat asioita itse, ovat mukana toiminnassa. Se on aivan erilainen taito ja tekemisen muoto kuin lasketun tai sanallistetun tiedon tuottaminen ja sen analysoiminen. Kyllä me tutkijat saimme harjoituksia suunniteltua ja toteutettua myös ilman ammattimaista dramaturgian osaamista, mutta jäähän siinä huomiotta vaikka mikä.

Toimintatutkimus on nimensä mukaisesti toimintaan osallistuvaa tutkimusta. Ehkäpä voimme mieltää WISE:n päätöksentekoharjoitukset toimintatutkimuksena, jossa ”toiminta” oli ainakin kriisinhallintaa ja dramaturgiaa. Osana tutkimustaan WISE-tutkijat pyrkivät itse omaksumaan näitä rooleja. Nopeasti tai vaivatta se ei tapahdu.”

Katariina: ”Uskon, että dramaturgisessa työskentelyssä esittävän taiteen piirissä – ja laajasti ottaen taiteellisessa työskentelyssä ja ongelmanratkaisussa – on paljon ammennettavaa toisille aloille. Siirtymä taiteesta todellisuuteen ei tietenkään käy noin vaan, eikä taiteellinen toiminta tai taiteen asiantuntijuus käänny muille aloille. Mutta erityisalat ylittävää ajattelua varmaan tarvitaan. Ja ajattelua asioiden ja materiaalien kanssa.

Joskus Paavo kysyit mitä voisi olla muodikkaan tarinallistamispuheen sijaan dramaturgisoituminen? Se on hyvä kysymys. Oman ympäristön, oman toiminnan tarkastelu dramaturgisesti, se voisi olla muun muassa sen ajattelemista, että minkä kokonaisuuden osa tämä on? Minkä kokonaisuuden osa olen. Ajattelua muun muassa.”

Ilmastolaki velvoittaa jokaista kuntaa tekemään oman ilmastosuunnitelmansa maaliskuusta 2023 alkaen. Jotkut kunnat tekevät sen ensimmäistä kertaa, toiset päivittävät olemassa olevia suunnitelmia. WISE:n Tulevaisuuden tilannehuone -harjoitus sopii kunnille tiedon jakamiseen ja jaetun tulevaisuusnäkemyksen luomiseen virallisen ilmastosuunnittelun yhteydessä. Harjoitus nivoo yhteen tavanomaisesti erillään sijaitsevan asiantuntemuksen – erityisesti ympäristö- ja talousosaamisen – ja kutsuu yhteen päättäjät ja asiantuntijat eri taustoista.

WISE on aiemmin räätälöinyt Helsingin ja Kotkan kaupungeille omat politiikkapäämajaharjoitukset, joissa osallistujat ovat ratkoneet erityisen kiperiä, hitaiden ja nopeiden kriisien yhteysvaikutuksesta nousevia päätöstilanteita. Halusimme tarjota vastaavanlaisen harjoittelumahdollisuuden kaikille kunnille, ja siksi rakensimme internet-pohjaisen ja maksuttoman Tulevaisuuden tilannehuoneen.

Harjoitus käytännössä

Tilannehuone on työpajamuotoinen harjoitus, joka kokoaa kunnan päättäjiä ja asiantuntijoita yhteiseen keskusteluun. Harjoituksessa ylitetään osallistujien tavanomaiset tehtävänkuvat ja rakennetaan kokonaiskuvaa kunnan alueen tulevaisuudesta. Harjoitus kestää noin kolme tuntia ja siihen voi osallistua kerrallaan 4-12 henkilöä. Harjoituksen voi suorittaa joko neuvotteluhuonesesa tai etäyhteyksien kautta (Zoom tai Teams). Sen voi myös tehdä milloin vain ja vaikka useampaan kertaan eri porukoilla. Kunnasta ei tarvita omaa fasilitointiosaamista, koska harjoitus ja siihen kuuluva kertojanääni fasilitoi koko tilanteen alusta loppuun.

Harjoituksessa kunnan yhteyshenkilö seuraa keskustelua ja tiivistää sen pohjalta vastaukset harjoituksessa esitettyihin kysymyksiin. Vastaukset tallentuvat pdf:ksi, jonka osallistujat saavat muistiinpanoina mukaansa. Kysymykset koskettavat kunnassa tärkeimmäksi koettuja ongelmia ja niiden ratkaisuja sekä erityisesti ilmastoon ja ympäristöön liittyviä investointeja, työpaikkoja, tietoa ja osaamista. Myös näihin asioihin liittyviä kokemuksia ja tuntemuksia käsitellään.

Harjoituksessa nähdään videosyötteitä, jotka pohjustavat tilanteen ja ohjaavat osallistujien työskentelyä. Osallistujia puhutellaan kokonaisina ihmisinä, ei pelkkinä asiantuntijoina.

Mitä aukkoja harjoitus paikkaa?

WISE on tehnyt laajan selvityksen, jossa perehdyimme muun muassa kuntien ilmasto-osaamiseen ja -päätöksentekoon. Löysimme vahvuuksien lisäksi joitakin potentiaalisia ongelmakohtia, joita kutsumme resilienssiaukoiksi. Löydöksemme ohjasivat Tulevaisuuden tilannehuoneen suunnittelua.

Harjoitus pyrkii paikkaamaan erityisesti näitä aukkoja:

(1) Kunnissa on usein tarpeeksi tietoa ilmasto- ja ympäristöasioista, mutta tämä tieto on siiloutunutta ja kutsutaan käyttöön vain tarvittaessa – vrt. strategia- ja budjettipäätökset.

(2) Kunnissa päästään harvoin kunnolla istumaan saman pöydän ääreen eli puhumaan isoista asioista syvällisesti, ammentaen eri osaamisista.

(3) Päätöksentekijät ja asiantuntijat on hyvä tuoda yhteen myös päätöksistä varsinaisesti keskusteltaessa. Tapana on yleensä, että päätöksentekijät kutsuvat asiantuntijoita alustamaan aiheita tarvittaessa ja päätöksentekijät käyvät omaa keskusteluaan sen jälkeen.

(4) Tulevaisuuspolut eivät hahmotu kunnolla kuntaorganisaation päivittäisistä tehtävänkuvista käsin, vaan on ajateltava alueen tulevaisuutta laajemmin, myös kuntaorganisaation mandaatin ulkopuolella, mukaan lukien työllisyyden ja teollisuuden tulevaisuus alueella ja alueeseen kytkeytyen.

(5) On ajateltava tulevaisuuspolkuja myös sisällölliseltä kannalta. Ei riitä, että vain suunnitellaan mekanismeja, jotka pyrkivät ohjaamaan toimintaa tiettyjä tavoitteita kohti.

(6) Tulevaisuutta ajateltaessa kunta-arjessa koettuja, melko lyhyen aikavälin haasteita ei pidä lakaista maton alle, mutta pitkän aikajänteen tulevaisuuskuvat eivät kuitenkaan hahmotu vain niistä käsin. Näitä kahta näkökulmaa on käsiteltävä yhdessä tai vuorotellen.

Miten harjoitus kytkeytyy kuntien viralliseen ilmastosuunnitteluun?

Tulevaisuuden tilannehuone yhdistää ilmastoajatteluun työllisyyden, teollisuuden, investoinnit, osaamisen ja ylipäänsä kokonaisinhimillisen ajattelun. Harjoitusta voidaan käyttää ennen kaikkea tiedon ja näkemysten jakamiseen sekä yhteisen ymmärryksen ja kokonaisvaltaisen vision luomiseen – tämän jälkeen yksityiskohtaisempi ja teknisempi ilmastosuunnittelu on mielekkäämpää ja helpompaa. Ilmastosuunnittelu onnistuu, kun ensin luodaan laaja aluekohtainen tilannekuva realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista.

Harjoitus ei itsessään sisällä kuntakohtaisia lukuja ja muita tietoja, vaan osallistujat tuovat ne mukanaan. Jos osallistujat haluavat perehtyä ennen tai jälkeen harjoituksen kunnan omiin ilmastotietoihin, Suomen ympäristökeskuksen rakentama kuntien kasvihuonekaasupäästöjen skenaariotyökalu on tähän erinomainen apuväline.

Kokeile harjoitusta rohkeasti!

Saamamme palautteen perusteella harjoitus todella toimii:

“Pidimme harjoitusta ennakoinnin kannalta hyödyllisenä, koska kertojanäänen johdattelu ja videoiden avulla taustoitettu toteutus antoi mahdollisuuden laajempaan visiointiin ja ajattelun avartamiseen, sen sijaan että olisi vain suoraan keskusteltu annetuista kysymyksistä.”

“Aikataulutettu prosessi toimi, kaikki heittäytyivät.”

“Ei ollut tylsä.”

Yksi Tulevaisuuden tilannehuoneen käyttötavoista on keskustelututtaa kunnan uusia valtuutettuja ilmastosuunnittelusta ja siihen läheisesti kytkeytyvistä teemoista. Mitä vaihtelevimmista taustoista valtuutetut tulevat, sen parempi. Lisäksi mukaan kannattaa ottaa pari asiantuntijaa, jotka voivat tarjoilla tietoa oikeissa kohdissa.

Aivan ensimmäiseksi tilaa harjoituslinkki ja -ohjeet harjoituksen nettisivuilta: https://tilannehuone.wiseproject.fi

Linkin ja ohjeiden tilaus ei sido mihinkään, vaan harjoituksen voi vapaasti sen jälkeen joko jättää sikseen tai suorittaa – ja suorittaa voi vaikka moneen kertaan. Tilauksen jälkeen kutsutaan osallistujat ja buukataan kaikille sopiva aika ja paikka. Sitten vain annetaan kertojanäänen kuljettaa.

Jos jokin vielä askarruttaa, ota yhteys sähköpostitse: tilannehuone@wiseproject.fi

WISE-hanke on tutkinut ja kehittänyt luovaa sopeutumista sosioekologisiin murroksiin vuodesta 2018. Tuolloin monikriisi ei vielä ollut Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa laajasti jaettu kokemus. Ilmasto- ja luontokriisien takia yhteiskuntien on suunniteltava perusteellisia muutoksia pitkällä aikavälillä ja samalla sopeuduttava sellaisiin akuutteihin kriiseihin kuin esimerkiksi pandemia, energiakriisi, inflaatio, geopolitiikan jännitteet ja Ukrainan sota. Mitä voimme oppia vuoden 2020 keväällä käynnistyneestä, yhteiskunnat yllättäneestä koronapandemiasta? Miten strategista kriisinhallintaa tulisi kehittää?

Vastauksia kysymyksiin hahmoteltiin WISE-tutkijoiden ja koronakriisin avainhenkilöiden aivoriihessä marraskuussa 2022. Aivoriihessä koronakriisin asiantuntijat kommentoivat WISE-hankkeen ehdotusta monimutkaisten kriisien hallintaan sekä esittelivät kokemuksiaan ja oppejaan pandemiahallinnasta. Lopuksi tutkijat ja asiantuntijat ideoivat yhdessä strategista kriisinhallintaa, eli kauaskantoisen päätöksenteon järjestämistä monimutkaisten kriisien maailmassa.

Seuraavat politiikkasuositukset perustuvat aivoriihen havaintoihin pandemiahallinnasta ja WISE-hankkeen tutkimuksiin strategisesta kriisinhallinnasta. Kukin suositus laajentaa näkökulmaa pandemiahallinnasta sellaisten kroonistuneiden kriisien hallintaan, jotka kehkeytyvät huomaamatta ja ruokkivat toisiaan. Vaikka jokainen kriisi on omanlaisensa, on akuuteilla ja hiipivillä kriiseillä yhteisiä piirteitä. Yhteiskunnallista päätöksentekoa määrittää seuraavien vuosikymmenien ajan monikriisi, jossa erilaiset kriisit kietoutuvat toisiinsa ja aiheuttavat yhdessä suurempia ongelmia kuin erikseen. Politiikkasuositukset on muotoiltu siten, että niitä voi soveltaa erilaisiin kriiseihin ja kriisien yhdistelmiin. Olemme saaneet arvokkaita näkökulmia aivoriiheen osallistuneilta asiantuntijoilta. Politiikkasuositukset ovat kuitenkin WISE-hankkeen käsialaa.

1. Laaja tietoisuus yhteiskunnan kroonistuneista kriiseistä on varmistettava
2. Lainsäädäntö ja viranomaistoiminnot on sopeutettava kroonistuneisiin kriiseihin
3. Median on ruokittava lähdekriittistä yhteiskunnallista keskustelua yksilön ja väestön oikeuksien tasapainosta
4. Monikriisin strategiseen hallintaan on hallinnon eri tasoille perustettava politiikkapäämajat
5. Monikriisin operatiiviseen päätöksentekoon on hallinnon eri tasoille perustettava kriisipäämajat
6. Yksityisen sektorin osallistuminen kriisinhallintaan on varmistettava

Lataa dokumentti ja perehdy politiikkasuosituksiin kokonaisuudessaan ja perusteluineen.

WISE on tutkinut ja kehittänyt luovaa sopeutumista sosio-ekologisiin murroksiin vuodesta 2018 eli ennen kuin monikriisi oli Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa laajasti jaettu kokemus. Tiedämme, että yhteiskuntien on suunniteltava syviä muutoksia pitkällä aikavälillä (ilmastokriisin torjunta ja luontokadon ehkäisy uudistamalla yhteiskunnan aineenvaihdunta) ja samalla sopeuduttava akuutteihin kriiseihin (pandemia, energiakriisi, inflaatio, geopolitiikan jännitteet, Ukrainan sota). Mitä voimme oppia vuoden 2020 keväällä käynnistyneestä, yhteiskunnat yllättäneestä koronapandemiasta? Miten strategista kriisinhallintaa tulisi kehittää?

Näihin kysymyksiin vastataksemme järjestimme 10. marraskuuta 2022 WISE-tutkijoiden ja koronakriisin avainhenkilöiden aivoriihen. Siinä missä meille tutkijoille, pandemiahallinnan ulkopuolisille, tilaisuus oli eräänlainen A-studio all-stars -kokemus, kriisiä hoitaneet asiantuntijat ja päätöksentekijät vertasivat aivoriihtä koettelemuksen jälkeiseen saunan takkahuoneeseen, johon keräännytään vertailemaan kokemuksia. Tilaisuuden aluksi esittelimme WISE-hankkeen tutkimuslöydöksiä ja ehdotuksemme päätöksenteon alustaksi monimutkaisten kriisien hallintaan (ks. lisää Hukkinen ym. 2022). Tämän jälkeen aivoriihen muut osallistujat kommentoivat ehdotusta sekä esittelivät kokemuksiaan ja oppejaan pandemiahallinnasta. Toisen puoliajan käytimme kehittääksemme yhdessä strategista kriisinhallintaa: miten järjestäisimme kauaskantoisen päätöksenteon monimutkaisten kriisien maailmassa?

Ihan valmista ei aivoriihessä tullut – mutta osallistujat nostivat esiin monia erittäin tärkeitä näkökulmia ja johtopäätöksiä. Seuraavassa käymme läpi osallistujien havaintoja pandemiahallinnasta (havainnot esitetty väliotsikkoina). Kunkin havainnon kohdalla pohdimme, mitä se tarkoittaa monikriisin hallinnan ja yhteiskunnan ekologisen siirtymän näkökulmasta. Laajennamme siis näkökulmaa pandemiahallinnasta monimutkaisten toisiaan ruokkivien nopeiden ja hiipivien kriisien hallintaan.

Koronapandemia iski tilanteessa, jossa oltiin pitkään pyritty löytämään ratkaisuja sosiaali- ja terveydenhuollon hiipivään kriisiin.

Tunnetusti Suomessa on nopeasti ikääntyvä väestö, mikä aiheuttaa lisääntyviä kustannuspaineita. Hoidettavia on jatkossa yhä enemmän suhteessa muuhun väestöön. Samaan aikaan erityisesti perusterveydenhuolto on ollut pitkään ongelmissa, ja alalla on monin paikoin kärsitty työvoimapulasta ja työn liiallisesta kuormittavuudesta. Pitkään valmisteltu ja varsin massiivinen sote-uudistus pyrkii vastaamaan näihin haasteisiin. Kun koronapandemia tuli, se alkoi rasittaa terveydenhuoltojärjestelmää, jonka kapasiteetti oli valmiiksi käytössä hyvin tehokkaasti. Henkilöstöä, tiloja ja välineitä ei voitu juurikaan ottaa käyttöön lisää – tämänkaltaista päällekkäistä resursointia ei ollut resilienssin varmistamiseksi – vaan käyttöä oli pikemminkin priorisoitava. Seurauksena oli muun muassa vielä entisestäänkin kuormittunut henkilöstö ja pidentyneet hoitojonot. Kun painopistettä siirretään jälleen akuutin kriisin hoidosta hiipivän kriisin hoitoon, matkalle lähdetään hyvin kireästä tilanteesta.

Kun laajennetaan katsetta koronapandemiasta monikriisiin, voidaan ottaa mielenkiintoiseksi vertailukohdaksi energiajärjestelmä ja sen kohtaama shokki, joka alkoi Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Käyttäjien näkökulmasta energiajärjestelmä ei ole ennen tätä vuotta ollut tiukilla. Päin vastoin halpaa sähköä on ollut luotettavasti saatavilla, ja sisätiloja on pidetty surutta varsin lämpiminä. Meneillään on kuitenkin jo pitkään ollut siirtymä pois fossiilisista polttoaineista sähköntuotannossa ja ylipäätään polttamisesta lämmityksessä. Mukaan voidaan vielä laskea liikenteen ja teollisuuden sähköistäminen. On ollut hyvin tiedossa, että siirtymä on varsin vaikea, jos nykyisenkaltainen energiankäyttö tulee korvata sellaisenaan ja täysimääräisesti.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja länsi asetti Venäjää vastaan pakotteita, alkoi nopea ja jokseenkin kaoottinen irrottautuminen venäläisistä fossiilisista polttoaineista Suomessa ja muualla Euroopassa. Varsinkin kun Olkiluoto 3:n käynnistäminen on ajautunut yhä uusiin vaikeuksiin, Suomessa pohditaan pitkästä aikaa, mihin kaikkeen energia riittää tulevana talvena ja mihin hintaan. Moni argumentoi, että energian saatavuus on tiukassa tilanteessa turvattava, vaikka se johtaisi kasvaviin ilmastopäästöihin ja ympäristön tilan heikentymiseen. Käytännössä tällä viitataan kotimaisen turpeen ja puubiomassan lisäkäyttöön.

Ainakin kaksi johtopäätöstä voidaan tehdä: 1) jos energiasiirtymä olisi edennyt huomattavasti toteutunutta nopeammin, emme olisi nyt vastaavissa ongelmissa; 2) lyhytaikaisten ratkaisujen ei saa antaa lukita kehitystä urille, jotka ovat ristiriidassa pitkän aikavälin energiasiirtymän kanssa. Sodan aiheuttama energiakriisi siis toi pitkän aikavälin energiasiirtymän ja siihen liittyvät hankaluudet (mm. vaihteleva sähköntuotanto ja kansainväliset teknologia- ja polttoaineriippuvuudet) kansalaisten näkyville ja osaksi sähkölaskuja. Energiakriisillä on myös monia konkreettisia vaikutuksia energiasiirtymään: kriisi yhtäältä nopeuttaa siirtymää mutta toisaalta aiheuttaa monenlaisia saatavuus- ja jatkuvuushaasteita.

Normaaliin lainsäädäntöön on sisällytettävä se, mitä vaaditaan pandemianhallintaan. 

Toisin sanoen valmiuslaki on varattava vain lyhytaikaisia poikkeusoloja varten. Voidaan harkita esimerkiksi kolmiportaista järjestelyä: 1) normaalitila, 2) vakava häiriö ja 3) poikkeusolot. Vakavan häiriön aikaan siirretään normaalisti jaettua toimivaltuutta sopivaksi määritetyille kokoonpanoille, jotka toimivat ja kommunikoivat häiriötilanteessa tehostetusti. Poikkeusoloissa puututaan lisäksi perusoikeuksiin. Koronakriisissä valmiuslaki oli liian järeä työkalu – ja tarvittavat toimivaltuuksien uudelleenmäärittelyt olivat liian ison kynnyksen takana.

Kun pyritään uudistamaan yhteiskunnan aineenvaihdunta niin, ettei se enää perustu fossiilisiin polttoaineisiin ja muiden luonnonvarojen ylikulutukseen, tarvitaan määrätietoista siirtymäpolitiikkaa. Muutokset koskettavat kaikkia teollisuudenaloja ja kulutusjärjestelmiä. Jotkut vanhoista toiminnoista ajetaan alas, jotkut muutetaan laadullisesti toisenlaisiksi, ja uusia toimintoja kehitetään ja otetaan voimallisesti käyttöön. Muutokset koskettavat eri toimijoita eri tavoin, ja jotta tarvittavat muutokset voidaan viedä läpi, toimijoiden on koettava ne oikeudenmukaisiksi.

Valtion rooli muutosten ennakoinnissa ja ohjauksessa on väistämättä hyvin suuri. Tällä hetkellä kokonaisuutta kuvaava tietopohja on erittäin sirpaleinen ja kokonaisuuden ohjaus hyvin summittainen. Edes tuoreet ilmasto- ja luonnonsuojelulakiesitykset eivät toteutuessaan toisi likimainkaan riittävää koordinaatiovoimaa kokonaisuuden hallintaan. Karkeasti voidaan sanoa, että teollisuutta kehitetään yhtäällä ja luonnonsuojelua toisaalla, ja näiden näkökulmien välillä hallinnon vuoropuhelu on hyvin vähäistä. Luonnonsuojelulain tapauksessa ympäristövaliokunta kumosi hallituksen jo keskuudessaan sopiman esityksen vetoamalla huhupuheisiin teollisuuden suhtautumisesta uuteen lakiin – paremmasta tiedosta välittämättä. Ilmaston ja luonnon näkökulmasta elämme poikkeusaikoja, mutta lainsäädännön näkökulmasta kynnys käynnistää normaalia tehokkaammat menetelmät ekologisen siirtymän määrätietoiseksi toteuttamiseksi ovat hyvin hyvin korkealla. Tällaisia kynnyksiä ei taida edes olla määritelty, ellei luonnonkatastrofeja katsota sellaisiksi.

Yksilön ja väestön oikeuksien turvaamisen tasapainottamisesta on syytä käydä laaja keskustelu. 

Koronapandemiassa esimerkiksi henkilöiden liikkumista oli pandemian alkuvaiheissa tarve rajoittaa, jotta viruksen etenemistä olisi voitu hillitä ja näin turvata väestön terveyttä, mutta rajoitusten oikeudellinen tarkastelu oli varsin yksilöoikeudellista. Tasapainotus ei tietenkään ole helppoa tai yksioikoista, mutta on pidettävä huolta, että kriiseissä voidaan toimia punnitusti eikä jollekin yksittäiselle näkökulmalle alisteisesti.

Sota tuo ilmiselvästi omat punnintansa, mutta niin tuovat myös ilmastokriisi ja luontokato. Suomessa metsät ovat pitkään olleet tästä näkökulmasta kiistanalaisia: Miten tulisi tasapainottaa metsänomistajien oikeudet metsiensä käyttöön ja kaikille ihmisille ja kansakunnille yhteiset huolet toimivista luonnonjärjestelmistä? Entä miten tasapainottaa metsäalueille rakennetun tuulivoiman hyödyt ja haitat? Voidaankin kysyä: saavutammeko jossakin vaiheessa ilmasto- ja luontokriisiä pisteen, jossa esimerkiksi metsien käyttöä koskevat taloudelliset kannustinjärjestelmät saavat rinnalleen voimakkaampia ohjausjärjestelmiä?

Suunnittelusta ja varautumisesta oli hyötyä, vaikka koronapandemia yllätti monella tapaa. 

Ensimmäinen koronakoordinaatioryhmä perustettiin pandemiavarautumissuunnitelman mukaisesti. Tieto saatiin liikkumaan eri tahojen välillä, ja tilannekuvia voitiin jakaa ja päivittää poikkeuksellisen tilanteen edellyttämällä tavalla. Monelta muulta osin varautumisopas oli vähemmän hyödyllinen. Pandemian jatkuessa suunnitelmia tehtiin ja päivitettiin jatkuvasti. Niissä kuvattiin erilaisia skenaarioita viruksen etenemiseksi sekä järkevältä vaikuttavia politiikka- ja muita toimia kansalaisten suojelemiseksi näissä eri skenaarioissa. Selvää oli, että määrätietoisia askeleita on otettava niin terveydenhuollossa kuin muualla yhteiskunnassa. Yhtä selvää oli, että nämä askeleet on suunniteltava parhaaseen tietoon nojaten, vaikka sekä suunnitelmia että päätöksiä oli tehtävä tiheässä sumussa. Viruksen eksponentiaalinen leviäminen ja vakavat seuraukset tekivät selväksi, että suunnitelmissa on oltava joustovaraa ja niitä on päivitettävä jatkuvasti uusimpaan tietoon nojaten.

WISE-hankkeessa on pohdittu suunnittelun roolia yhteiskunnan ekologisessa siirtymässä. Tarkoittaako luova sopeutuminen monikriisissä suunnittelun hylkäämistä? Onko suunnittelu turhaa, koska liikkuvia osia on paljon, teknologia ja markkinat kehittyvät nopeasti ja sosio-ekologiset murrokset aiheuttavat monenlaista yhteiskunnallista turbulenssia? Ja jos suunnitellaan, niin mitä suunnitellaan: taloutta ohjaavia mekanismeja vai talouden sisältöjä, kuten innovaatio- ja teollisuuspolitiikan suuntia? Pelkkien pelisääntöjen suunnittelun osalta nopea siirtymä tarkoittaisi käytännössä varsin yhtäkkisiä, shokinomaisia tiukkoja ympäristörajoituksia, jotka aiheuttaisivat markkinoilla kaaosta ja takertumista vanhaan. Luontoa intensiivisesti kuormittava teollisuus ajettaisiin alas, mutta mikään ei takaisi, että teollisuus saisi ajettua ylös uusia radikaalisti vähemmän kuormittavia ratkaisuja. Siksi on kohdistettava katse myös konkreettisiin muutoksiin, joita eri toimijat yhdessä tavoittelevat.

Talouden sisällöllinen suunnittelu kohdistuisi toisiinsa monin eri tavoin kytkeytyvien teollisuudenalojen ja kulutusjärjestelmien uudistamiseen. Koska muutosten täytyy olla yhteensopivia ajallisesti, teknologisesti ja monin muin tavoin, talouden eri sektoreiden on uudistuttava koordinoidusti, keskenään toisiaan tukien. Pienessä maassa ei ole kapasiteettia monien rinnakkaisten teollisten polkujen edistämiseksi yhtä aikaa, vaan on tehtävä valintoja. Pandemiahallinnasta voimme oppia sen, että vaikka mikään suunnitelma ei toimi sellaisenaan, suunnittelusta on aina hyötyä. Jos hyväksytään, että politiikan on entistä määrätietoisemmin toteutettava ekologista siirtymää ja samalla huolehdittava teollisuuden kansainvälisestä kilpailukyvystä muuttuvassa maailmassa, myös ekologinen siirtymä vaatii suunnittelua. Eteen tulee aina yllätyksiä, mutta jatkuvasti päivitettävät suunnitelmat ja hyvä koordinaatio pitävät huolen, että pitkällä aikavälillä siirtymä etenee yllätyksistä ja akuuteista kriiseistä huolimatta.

Kotimainen teknologia- ja muu osaaminen sekä luotettavat yhteistyösuhteet korostuvat kriisissä.

Pandemian alkuvaiheessa koronavirukseen soveltuvaa testauskapasiteettia oli Suomessa kansainvälisesti verrattuna vähänlaisesti. Myös kotimaisen rokote- ja lääkekehityksen kokonaisuus ontui. Onneksi pääsimme rokotehankinnoissa EU-kelkkaan mukaan, ja onneksi EU-vetoinen hankinta osoittautui kansallisen terveysturvallisuuden kannalta hyvin toimivaksi (globaalisti katsoen EU:n rokotepolitiikka oli toisaalta varsin itsekästä ja todennäköisesti koronapandemian kokonaishallinnan kannalta epäonnistunutta).

Ekologisessa siirtymässä on kiinnitettävä huomiota samoihin asioihin. Mikä on suomalaisen teknologiaosaamisen ja teollisuuden rooli siirtymässä? Onko meillä osaamista ja kapasiteettia tuottaa siirtymän kannalta oleellisia materiaaleja ja kojeita itse, vai olemmeko pitkälti ulkomaisen tuonnin varassa? Missä määrin voimme luottaa, että ulkomainen hankinta onnistuu sekä alkuinvestointien että tulevan käytön ja huollon osalta? Tulisiko tässäkin pyrkiä EU-tason sopimuksiin? Riippuvuutemme vähenee ja vaihtotaseemme paranee fossiilisten polttoaineiden osalta, mutta muussa suhteessa kytkeydymme maailman tuotanto- ja kauppaketjuihin monin uusin ja merkittävin tavoin. Parhaillaan meneillä oleva ja talvea kohti kiristyvä energiakriisi koettelee jo näitä suhteita. Kuitenkin kuten yllä totesimme, lyhyen aikavälin vastaukset (esim. kotimaiset polttoaineet) ovat väistämättä erilaiset kuin pitkän aikavälin vastaukset (esim. vähähiilinen sähköntuotanto ja ei-polttava lämmöntuotanto), eivätkä edeltävät saa tulla jälkimmäisten tielle.

Mietteitä lopuksi

WISE-hankkeen ydintehtävänä on tutkia ja kehittää strategisen kriisinhallinnan edellytyksiä: miten voidaan huomioida päätösten pitkän aikavälin vaikutukset kiireisessä ja kriisiytyneessä päätöksentekotilanteessa? Olemme järjestäneet useita politiikkapäämajaharjoituksia, jotka ovat kuljettaneet osallistujat vuosia tai vuosikymmeniä eteenpäin tulevaisuuteen. Harjoituksia on järjestetty erityisesti kaupunkien asiantuntijoille ja päättäjille. Osallistujat ovat voineet harjoituksissa eläytyä kriisiytyneisiin tilanteisiin ja tarkastella, minkälaisia kehityskulkuja ja lukkiutumia heidän päätöksistään voi seurata. 

Politiikkapäämajaharjoituksissa tulevaisuuskuvat ovat olleet tutkijoiden luomia, ja ne ovat perustuneet erilaisiin tutkimus- ja asiantuntija-aineistoihin. Olemme ikään kuin ulkopuolelta tuoneet skenaarioita kaupunkien edustajien tarkasteltavaksi. Jos kaupungeissa, valtionhallinnossa ja yhteiskunnassa laajemmin – public commons -hengessä – oltaisiin totuttu kaukokatseiseen suunnitteluun, tehtävämme tutkijoina olisi ollut aivan erilainen. Olisimme kenties arvioineet suunnitelmia kriittisesti ja huomauttaneet niihin liittyvistä epävarmuuksista ja reunaehdoista. Tällaisessa tilanteessa päätöksenteko tapahtuisi hyvin erilaiseen tietopohjaan nojaten kuin nyt. Nykyisellään kriisissä tehtävien päätösten vakava tulevaisuustarkastelu on kollektiivisen päätöksenteon tasolla jotakin vierasta ja hieman ihmeellistä.

Kenties koronapandemian oleellisimpia oppeja on vakavissaan ja jatkuvasti tehtävän suunnittelun tärkeys. Vaikka suunnitelmat eivät toteudu sellaisenaan, ilman pitkäjänteistä suunnittelua olemme kriiseissä pitkälti tyhjän päällä ja päätöksiä on äärimmäisen vaikeaa suhteuttaa pitkän aikavälin tavoitteisiin. Eikä monikriisin aikakaudella ole odotettavissa merkittäviä päätöksentekotilanteita, joita eivät kriisit painaisi.

WISE on kehittänyt kuntien päättäjille ja asiantuntijoille työpajamuotoisen harjoituksen kunnan tulevaisuuden hahmottamiseksi. Harjoitus on kunnille täysin ilmainen, ja sen voi suorittaa joko neuvotteluhuoneessa tai etäyhteyksin. Kerralla harjoitukseen voi osallistua 4–12 henkilöä.

Harjoitus on suunniteltu WISE-tutkimusprojektissa suoritettujen politiikkapäämajaharjoitusten (POR) pohjalta. POR-harjoituksia on tehty Helsingin ja Kotkan kaupungeissa. Niissä poliitikot ja virkamiehet ovat heittäytyneet päätöksentekotilanteeseen, jossa he ovat samaan aikaan selvittäneet akuutteja kriisejä ja luoneet ratkaisuja pitkän aikavälin viheliäisiin sosio-ekologisiin murroksiin.

Kuten POR-harjoituksissa, myös Tulevaisuuden tilannehuoneessa kuntapäättäjät ja -asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ajattelevat laajoja kokonaisuuksia ja kehittävät luovia mutta sosiaaliset ja ekologiset reunaehdot tunnistavia tulevaisuuden suunnitelmia.

Tutustu harjoitukseen ja tilaa ohjeet sähköpostitse osoitteessa: https://tilannehuone.wiseproject.fi

Kunnan yhteyshenkilö perehtyy ohjeisiin, kutsuu osallistujat mukaan, sopii osallistujien kanssa ajankohdan ja suorituspaikan sekä toimii kirjurina itse harjoituksessa. Onnea matkaan!

Kysymyksiä ja palautetta harjoituksesta voi esittää WISE-tutkimushankkeelle sähköpostitse: tilannehuone@wiseproject.fi

Oppiaksesi lisää Tulevaisuuden tilannehuoneen taustoista, voit myös kuunnella marraskuussa 2021 nauhoitetun podcast-keskustelun, jossa WISE-hankkeen johtaja, professori Janne Hukkinen (HY) keskustelee harjoituksen kehittämisestä päävastuussa olleiden tutkija Paavo Järvensivun (BIOS) ja dramaturgi Katariina Nummisen kanssa.

Ilmastonmuutokseen ja muihin yhteiskunnallis-ympäristöllisiin uhkiin varautuminen hahmottuu alan asiantuntijoiden näkemyksissä kolmenlaiseksi: valmiudeksi, ennakoinniksi ja tuntemattoman tutkimiseksi. Eriasteiset uhat, niiden epävarmuus ja tarve varautua useilla eri tahoilla johtavat toisistaan eroaviin mutta tiiviisti yhteen kytkeytyneisiin varautumisen muotoihin.

WISE-hankkeessa on vuosina 2018–2019 tehty yhteensä 48 asiantuntijahaastattelua, joiden tarkoituksena on ollut kartoittaa viheliäisiin yhteiskunnallis-ympäristöllisiin ongelmiin varautumisen resilienssiaukkoja. Konsortion eri ryhmien tekemät haastattelut muodostavat kokonaisuuden, joka rakentaa erilaisista näkemyksistä empiirisen, monipuolisen kuvan siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallisympäristöllisiin uhkiin varautuminen tarkoittaa.

Haastatellut asiantuntijat toimivat erilaisissa yhteiskunnallis-ympäristöllisiin uhkiin ja varautumiseen liittyvissä organisaatioissa. He ovat esimerkiksi valtionhallinnon virkahenkilöitä, kuntien viranomaisia, ekopalveluita tarjoavien yritysten asiantuntijoita, sähköverkkoyhtiöiden johtajia, pelastuslaitosten asiantuntijoita, meriliikenteen ohjauksen ja talvimerenkulun asiantuntijoita, puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen henkilökuntaa, Suomen ympäristökeskuksen asiantuntijoita, tutkijoita, kaupungin poliitikkoja, talousennusteiden laatijoita ja kansantalouden tilinpidon asiantuntijoita. Yksien työtehtävät kytkeytyvät jokapäiväisten toimintojen toteuttamiseen, toisten rajatun aiheen tietotyöhön ja suunnitteluun ja kolmansien tutkimus- ja ennakointitehtäviin. Haastatteluissa käsiteltävät uhat vaihtelevat esimerkiksi kauppahuoltovarmuudesta vanhusten selviytymiseen, talousveden saastumiseen, sään ääri-ilmiöihin ja sähkökatkoihin.

Haastatteluja yhdistää uhkien ja niiden synnyttämän toiminnan käsittely. Asiantuntijat kertovat esimerkiksi siitä, millaisia uhkia he tunnistavat, mitkä uhat ovat heidän työssään keskeisimpiä, minkälaisia nämä uhat ovat ja miten ongelma- tai hätätilanteessa toimitaan. Lähes kaikissa haastatteluissa keskustellaan rajatummin myös ympäristöön tai ilmastoon liittyvistä uhista. Niissäkin, joissa näistä ei suoraan ole kysytty, haastattelijan kuvaus haastattelun tarkoituksesta tuo yhteiskunnallis-ympäristölliset uhat keskustelun laajaksi kehykseksi.

Varautumisen kolme kerrosta

Aineistoa lukiessa kuva uhkiin varautumisesta ja niiden äärellä toimimisesta vaikuttaa hämmentävältä: varautumisesta keskustellaan monin eri tavoin, ja nämä tavat sekoittuvat keskenään. Selkeyttääkseni sitä, mitä puhe yhteiskunnallis-ympäristöllisiin uhkiin varautumisesta konkreettisesti sisältää, järjestin aineiston erilaisten uhkien vakavuusasteen sekä varmuuden ja epävarmuuden vaihtelujen mukaisesti kolmeksi tyypilliseksi varautumisen muodoksi. Nimitän näitä muotoja tässä varautumisen kerroksiksi. Kokonaisuutena kerrokset kytkeytyvät yhteen ja täydentävät toisiaan.

Operationaalisen toiminnan ja valmiuden kerroksen muodostavat sellaiset varautumisen toiminnot, joissa varaudutaan normaalina osana asioiden kulkuna näyttäytyviin uhkiin. On tavallista, että vuodessa on keskimäärin tietty määrä myrskyjä, että lunta täytyy aurata kulkuväyliltä tai että laivat tarvitsevat navigointiapua. Näitä häiriöitä varten katsotaan varaudutun melko aukottomasti, ja niiden hallinta saattaa olla koko organisaation toiminnan tarkoitus. Tällaisia jokapäiväisiä, tunnettuja ja helposti hoidettavissa olevia häiriöitä kuvailevat tavanomaisimmin lähimpänä käytännönläheisiä työtehtäviä olevat asiantuntijat. Puhuessaan varautumisesta he kertovat usein lähitulevaisuudessa tai häiriön hetkellä tapahtuvista konkreettisista toimista eli valmistautumisesta. Esimerkiksi tieto lähestyvästä myrskystä johtaa siihen, että sähköverkkoyhtiö pyytää lisätyöntekijöitä valmistautumaan työhön lähtöön ja tankkaa korjausajoneuvojen polttoainetankit valmiiksi.

Suunnittelun ja ennaltaehkäisyn kerroksen puolestaan muodostavat toimet, joilla pyritään estämään uhkien toteutuminen tai minimoimaan niiden synnyttämät haitat. Varautumisen kohteena näyttäytyvät sellaiset häiriöt, jotka poikkeavat asioiden tavanomaisesta kulusta mutta ovat kuitenkin hallittavissa. Esimerkiksi paikallinen veden saastuminen tai laaja sähkökatko keskeyttävät tavallisen toiminnan mutta eivät ole varsinaisia kriisejä, sillä korjausresurssit saadaan skaalattua niihin sopiviksi. Tällaiset häiriöt ovat hälyttäviä, mutta koska niitä osataan odottaa, niihin voidaan varautua ennakoiden selvitysten, suunnittelun, tiedon välittämisen ja kouluttamisen avulla. Lisäksi nämä ongelmat ovat usein maantieteellisesti ja ajallisesti selvärajaisia. Suunnittelun ja ennaltaehkäisyn kerros ilmenee tavanomaisimmin paikallisen tai alueellisen tason tietotyötä tekevien asiantuntijoiden näkökulmissa.

Sekä operationaalisen toiminnan ja valmiuden että suunnittelun ja ennaltaehkäisyn kerrosten näkökulmat keskittyvät siis tunnettuihin uhkiin. Haastateltavat saattavat sivulauseessa tunnistaa myös ennenkuulumattomampien ja yllättävämpien uhkien mahdollisuuden, mutta toimet keskitetään käytännön syihin vedoten siihen, mikä koetaan todennäköiseksi ja varautumisen vaivan arvoiseksi. Yhtäältä varautumisen kerrotaan olevan hyvällä tasolla, ja toisaalta todetaan, että kaikkeen ei voida varautua. Yllättävyyttä ja epävarmuutta ei suljeta suoraan ulos, mutta käytännössä resurssit ja välineet ohjaavat keskittymään tunnettuihin uhkiin.

Tunnettujen ja hallittavissa olevien häiriöiden ohella haastateltavat kuitenkin tunnistavat ja kuvailevat sellaisia uhkia, joihin vastaamiseksi ei suoraan tiedetä keinoja. He puhuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, pitkittyvistä äärimmäisistä sääolosuhteista ja infrastruktuurin laajoista toimimattomuuksista sekä useista samanaikaisesti tapahtuvista häiriöistä. Yhteiskuntien keskinäisriippuvuudet, ongelmien synnyttämät ketjureaktiot ja yllätykselliset tapahtumat voivat johtaa myös laajempiin kriiseihin, jotka eivät enää olisi hallinnassa. Tuntemattoman tutkimisen ja resilienssin rakentamisen kerroksessa nämä aiemmassa kahdessa kerroksessa ulossuljetut tuntemattomat ja vaikeat uhat kohdataan. Niitä ei suljeta ennakoimattomuuden vuoksi pois niiden asioiden joukosta, joita on käytännössä mahdollista ja tarpeellista tarkastella, vaan niitä tarkastellaan tunnustellen ja niitä kohden pyritään rakentamaan kattavan varautumisen strategioita. Varautumisen kohteiksi muodostuvat tällöin mahdolliset keskinäisriippuvuuksien ja ketjureaktioiden vaikutuksista syntyvät laajat ja monitahoiset kriisitilanteet sekä tuntemattomat ja ennustamattomat, yllätykselliset uhat. Tällainen tarkastelu on yleisintä politiikkaa ja laaja-alaisia strategioita rakentavien asiantuntijoiden haastatteluissa.

Lopuksi: kaikkialla oleva varautuminen

Vaikka varautumisen kerrokset voidaan uhkien ominaisuuksia ja epävarmuuden käsittelyä tarkastelemalla erottaa toisistaan, ne ovat aineistossa ennen kaikkea yhteydessä toisiinsa. Valmiutta täytyy suunnitella, ja hyvin suunniteltu valmius on uhkien ja niiden seurausten ennaltaehkäisyä. Käytännönläheiset asiantuntijat tuskin osaisivat arvioida kohdattavien uhkien todennäköisyyttä ilman tuntemattoman tutkimista. Lopuksi vielä joitain yleisiä huomioita.

Uhkien todennäköiseksi kokemisella on keskeinen merkitys sille, miten niihin varaudutaan. Tätä todennäköisyyttä kuvataan aineistossa niin, että sen nähdään syntyvän rajallisesti toimivien riskiarvioiden ja omakohtaisten kokemusten kautta. Uhka tulee todennäköiseksi silloin, kun se lähestyy tai koskettaa omaa tai organisaation elämää. 

Varautuminen vaikuttaa sopeutumiselta silloin, kun kyseinen uhka on lävistänyt kaikki varautumisen kerrokset tuntemattoman tutkimisesta suunnitelmalliseen ennaltaehkäisyyn ja rutiininomaisesti toteutettaviin valmiustoimiin. Samalla mikään varautumisen kerros ei yksistään turvaa uhilta.

Lopulta aineisto osoittaa selvästi, että kaikkeen ei voida olla yksityiskohtaisesti varautuneita. Vaikeimpiin, yllättäviin ja ennustamattomiin uhkiin päädyttäessä keskustelu palaa aina valmiuteen: kaikkea ei voida koskaan tietää, joten päivittäisessä toiminnassa täytyy olla jossain määrin valmiudessa mihin vain.

Tämän aineiston valossa yhteiskunnallis-ympäristöllisiin uhkiin varautumisesta puhutaan kokonaisuutena, joka ei ole selvärajaisena olemassa. Kokonaiskuvan huomioimista kuitenkin vaaditaan useilla tahoilla pitkän aikavälin yhteiskunnallisten strategioiden teosta tiedon rakentamiseen, yksittäisten palveluntuottajien toimintaan ja yksilöiden kriisinkestävyyteen. Uhkiin varautumisen edellytyksinä korostuvat niiden todennäköisiksi kokeminen, niiden kokonaisvaltaisesti toiminnan osiksi sitominen sekä yhteiskunnan yksittäisten osien toiminnan optimointi. Lopulta varautumisen hallitseminen yhtenä kokonaisuutena osoittautuu mahdottomaksi.

Kuluneen vuoden aikana on moneen kertaan todettu, että maailmanlaajuisen pandemian puhkeamisen ei pitänyt tulla viranomaisille yllätyksenä. Pandemia on tuonut esille, kuinka tärkeässä asemassa nykyisen poliittisen hallitsemisen kannalta on epävarma tieto: tulevat tapahtumat ja niiden syyt tiedetään mutta ei täsmällisesti vaan suunnilleen.

Suhdetta pandemiaan on määrittänyt ennakoiva mutta epävarma tietäminen. Valtioiden johtajilla on ollut jo vuosikymmeniä tiedossaan – ainakin periaatteessa – että lähitulevaisuudessa jokin viruksen levittämä tauti aiheuttaa laajaa yhteiskunnallista haittaa. Epävarmuus on kohdistunut vain siihen, mikä täsmällinen virus iskee minne ja milloin (ks. esim. Bergeron ym. 2020; Räisänen 2019). Covid-19:n hallinnasta käytävä keskustelu on kuitenkin tehnyt selväksi, että niin mediat, monet politiikan toimijat kuin suuri yleisökin lähinnä nojaavat odotukseen tiedosta muunlaisena kuin epävarmana: oletetaan, että jonkun pitäisi tietää täsmällisesti, miten virus vaikuttaa kehenkin ja miten siihen nähden pitää toimia. Jos tuollaisia asioita ei osata kertoa, ajatellaan, että ei tiedetä oikein mitään. Ollaan pettyneitä, kun esimerkiksi maskien käyttämisen tai käyttämättä jättämisen perusteet eivät ole yksiselitteisiä.

Yllättävää vaihtoehdottoman joko–tai-tiedon odottaminen on siksi, että todennäköisyyksiin nojaava järkeily on ohjannut valtionhallintoa, terveydenhoitoa ja finanssimaailmaa jo pari sataa vuotta, kuten esimerkiksi kanadalainen filosofi Ian Hacking on osoittanut klassikkoteoksessaan The Taming of Chance (1990). Selvää on, että tämä todennäköisyyksiin perustuva järkeilytyyli ei kuitenkaan ole kotiutunut osaksi sitä, miten suuri yleisö tai poliitikot mieltävät ”tietämisen”.

Lisävaikeutta tuo, että Hackingin tarkastelemat todennäköisyysjakaumat ovat nekin vain pieni osa epävarmaa tietämistä. Teknisten riskilaskelmien rinnalla on paljon sellaista epävarmuutta, joka ei ole tilastollisesti täsmällisesti määritettävissä menneiden tapahtumien mutta ei myöskään simulaatioiden pohjalta. Mallintamisen ammattilaiset ja skenaarioiden laatijat tapaavatkin muistuttaa, että heidän tuotoksensa eivät ole varsinaisesti ennusteita. Sen sijaan ne antavat suuntaviivoja tiedon kentälle, jota epävarmuus muokkaa sisältä ja kaoottisuus ulkopuolelta. Kompleksisiin yhtälöihin vaikuttavia muuttujia joudutaan aina jättämään ulkopuolelle, vaikka niillä ymmärretään voivan olla tuloksiin suuri merkitys.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta kysymys todella on tietämisestä, ei tiedon puutteesta tai sen virheellisyydestä. Tiedetään, että pandemia tulee – vielä uudestaan, tämän nykyisen jälkeenkin. Ja vaikka yhä paremmin osataan varautua, ei silti pystytä kertomaan, mikä täsmällinen pandemia tulee, milloin ja miten leviten.

Asioiden tietäminen mutta hieman epävarmasti vastaa asioiden itsensä luonnetta silloin, kun ei ole määritettävissä jotain yhtä determinoitua tilaa, jossa asiat tulisivat esiin ja pysyisivät näkyvissä, vakaata tilaa, jossa ne ”oikeasti” olisivat, sellaisinaan ja puhtaasti. Esimerkiksi virusten kehittyminen ja leviäminen on monitasoisten vuorovaikutusten tähden kompleksista ja dynaamista. Niinpä ne voidaan tietää vain epävarmasti.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen monilajista hallitsemisen tapaa, jossa keskeistä on nimenomaan epävarma varautuminen (preparedness) ja joka on ollut avainasemassa myös pandemian leviämisen estämisessä. Tekstin keskeinen viitepiste on antropologi Frédéric Keckin tutkimus lintuinfluenssan ennakoimisesta Hongkongissa, Taiwanissa ja Singaporessa (Keck 2020).

Liike näkyvän ja näkymättömän välissä

Kun pyritään hallitsemaan epävarmaa elämää virusten kanssa, korostuu liike näkyvän ja näkymättömän välillä, kahdella eri tavalla.

Ensinnäkin poliittinen hallinta ylipäänsä vaatii, että yritetään tehdä tulevaisuus jo nyt näkyväksi, vaikka se ei vielä ole olemassa kuin aihioina. Tässä ja nyt on esillä vain epävarmoja ja tulkintaan pakottavia merkkejä tulevasta. Niinpä erilaisten skenaario- ja simulaatiotekniikoiden ympärille on syntynyt kokonainen konsulttiteollisuuden ala, joka tuo tulevaisuuden nykyisyyteen mahdollisuuksien hahmotuksina (Andersson 2018; Samimian-Darash 2021).

Toiseksi ja pandemian kohdalla olennaisesti liike näkyvän ja näkymättömän välillä juontuu virusten luonteesta. Niiden havaitseminen vaatii tieteellistä tutkimusta, kehittyneitä laboratorioita ja analyysivälineitä. Poliittisen hallinnan käytännöille mikrobit kuitenkin jäävät aina piiloon. Koska virukset itsessään eivät ole esillä paljaalle silmälle, aletaan tarkata epävarmoja oireita ja merkkejä niiden läsnäolosta, liikkeistä ja muuntumisista (Latour 1984; Lehtonen 1995). Näkymättömiin viruksiin periaatteessa kohdistuvat täsmätoimet joudutaan toteuttamaan toisella skaalalla ja suhteessa helpommin hallittaviin ilmiöihin.

Suora taudin torjunta edellyttää, että tauti on näkyvä asia ja että sen leviäminen tunnetaan melko hyvin. Tieto on silti epävarmaa siinä mielessä, että käytännöllisesti ei ole mahdollista seurata jokaista tartuntatapahtumaa, kuten laboratoriossa voitaisiin tehdä. Näkymättömästi toimiva vastustaja pakottaa torjunnan suuntautumaan suurpiirteisesti mahdollisiin tartunnan pisteisiin. Kun Covid-19-virus iski maailmanlaajuisesti kevättalvella 2020, erilaiset torjunnan keinot olivat kiistanalaisia massamittaisuudessaan juuri siksi, että ne kohdistuivat vaaran oireisiin. Suomessakin tiedettiin, että virus on täällä, mutta tiedettiin epävarmasti. Ketkä kaikki pitäisi eristää, mitä taloudellisen toiminnan aloja sulkea?

Poliittinen hallinta joutuu väistämättä tekemään massiivisia siirtymiä skaaloissa viruksista valtiokoneistoon ja takaisin. Tulkinnalliset hypyt sävyttävät myös suurten väkijoukkojen elämää. Pandemian pelkääminen muuntuu nopeasti niiden ihmisten välttämiseksi tai paheksumiseksi, jotka ovat käyneet turisteina ulkomailla alppikylässä tai jalkapalloa katsomassa. Tuntuu viisaimmalta eristää uusimaalaiset, koko joukko. Covid-19:n aikana kaupunkitilan täyttävät maskit ovat ilmaisseet yhtäältä, että hengittävät ihmiset ovat uhkia toisilleen, mutta toisaalta myös, että tästä uhasta ollaan tietoisia ja sen suhteen toimitaan vastuullisesti.

Epävarmaa tietämistä määrittää samanaikaisesti sekä tulkittavien merkkien yltiömäinen runsaus että niiden ankara niukkuus. Tarjolla on yltäkylläisesti ja oikeastaan liikaa niin ”heikkoja” kuin ”vahvojakin” signaaleita, joiden pohjalta tulevaisuus voidaan tietää epävarmasti. Niukkuutta on kuitenkin välineistä, joilla voisi luotettavasti rajata, mihin kannattaa kiinnittää huomio.

Vastaavasti mikrobeista on valtavasti informaatiota, ja niiden liikkumisen väyliä on ehtymättömästi. Esimerkiksi halaaminen, kätteleminen, huonetilan jakaminen, ruokakaupassa tai jääkiekko-ottelussa käyminen ja konsertteihin osallistuminen tiedetään mahdollisiksi tarttumisen väyliksi. Uskaltaakohan kirjastossa käsitellä toisten lainaamia kirjoja, mitenkähän ne on desinfioitu? Ihmispaljous sinänsä tuntuu vaaralta. Itse virusta ei kuitenkaan nähdä kuin merkkeinä sen mahdollisesta läsnäolosta.

Vartioasemat virusrintamilla

Frédéric Keckin hiljan julkaistu kirja Avian reservoirs. Virus hunters & birdwatchers in Chinese sentinel posts (2020, ks. myös Keck 2010) on hyvä kumppani influenssaviruksien tietämisen tarkastelemiseen ja varautumiseen nojaavan poliittisen järkeilyn ymmärtämiseen. Keckin tutkimus perustuu vuosina 2007–2013 tehtyyn kenttätyöhön Manner-Kiinan rajamailla. Hän on viettänyt aikaa Hongkongissa, Singaporessa ja Taiwanissa siipikarjan kasvattamoissa, mikrobiologian ja epidemiologian tutkimuslaitoksissa sekä lintutarkkailun harrastajien keskuudessa. Keck on eityisesti keskittynyt tapoihin, joilla virusmuunnoksia ja tautien tulemista ennakoidaan. Miten tapahtuu varhainen tunnistaminen? Minkälaisia merkkejä ympäristössä, linnuissa, muissa eläimissä tai mikrobeissa tarkataan? Minkälaisia ihmisten ja eläinten suhteita kontrolloidaan ja miten?

Keckin analyysin keskeinen käsite on englannin sentinel (ks. myös Keck ja Lakoff 2013), joka ei ole ihan helppo kääntää suomeksi. Se viittaa valmiina olemiseen, vartioasemaan tai -sotilaaseen, jonka kautta saadaan tietoa vihollisen liikkeestä ja tätä tietoa siirretään eteenpäin. Kanarialintu hiilikaivoksessa on perinteinen esimerkki sentinel-eläimestä. Se on eräänlainen elävä hälytin, vartiolaji, jonka reaktio saa ihmiset huomaamaan uhkaavan vaaran. Uudempi esimerkki ovat ne koirat, joista Hufvudstadsbladet raportoi 5.7.2021 ja jotka elävät Itä- ja Länsi-Ukrainan välisissä juoksuhaudoissa: ne kuulevat lähestyvien kranaattien vihellyksen ennen ihmisiä, ja kun ne kiirehtivät suojaan, ihmiset ymmärtävät seurata perässä.

Hongkongissa keskeisiin sentinel-eläimiin kuuluvat sekä siipikarja että muuttolinnut. Kumpiakin tarkkaillaan sen selvittämiseksi, onko ihmisille vaarallista virusmuunnosta liikkeellä. Keck kertoo esimerkiksi Hongkongissa toimivasta isosta siipikarjan kasvatuslaitoksesta, jossa osa eläimistä jätettiin rokottamatta influenssan varalta. Näitä pidettiin ”varoittavina kananpoikina”, sentinel chickens, kiinaksi shaobingji. Kun rokottamattomia lintuja oli sairastunut joukoittain 2008, voitiin nopeasti todentaa, että farmiin oli iskenyt lintuinfluenssaa H5N1. Tämä puolestaan kertoi siitä, että tätä virusta oli liikkeellä muissa läheisissä eläin- ja lintupopulaatioissa ja että se oli uhka ihmisille. ”Täällä kananpojat ilmenevät ihmisten liittolaisina sodassa flunssaviruksia vastaan, sillä ne ensimmäisinä kuolevat eturintamalla” (Keck 2020, 70).

Hongkongissa, Taiwanissa ja Singaporessa suhde influenssaan tarkoittaa samalla suhdetta yhtäältä lintuihin, toisaalta Kiinan kansantasavaltaan. Virus yhteiskunnallisena tekijänä pakottaa ajattelemaan niin massojen ruokahuoltoa kuin poliittisia järjestelmiäkin. Viime vuosina pandemiauhkaan on ratkaisevasti vaikuttanut sen teollisuuden globaali laajeneminen ja yksipuolistuminen, jossa tuotetaan siipikarjan ja sian elämää ihmisten ravintotarpeisiin ja jossa influenssavirukset ovat samalla saaneet uudenlaisia varasto- ja kehityspaikkoja. Kiinan kansantasavallan suurta siipikarjataloutta pidetään erityisen alttiina virusmuunnosten alustana. Tämä teollisuus itse on kuitenkin läpinäkymätöntä ulkovalloille ja jopa naapurimaille, jotka kuitenkin ovat ruokahuollossaan siitä riippuvaisia. Niinpä virusten liikkeen tuntemiseen ei ajatella riittävän Manner-Kiinan omien viranomaisten tai kauppiaiden antamat tiedot. Pitää tarkata merkkejä reuna-alueen siipikarjassa mutta myös esimerkiksi muuttolintujen sairastavuutta.

Keckin tutkimat lintukarjan kasvattajat tekevät suoran vertauksen poliittisiin oloihin: Hongkong itsessään on eräänlainen sentinel suhteessa Manner-Kiinaan. Tämä pätee myös Singaporeen ja Taiwaniin. Kaikki kolme asemoituvat globaalin terveyden ja Kiinan kansantasavallan väliin. Raja-alueina ne ovat paikkoja, joissa leviämään lähdössä olevan viruksen liikkeet saattavat ensimmäisenä tulla näkyviksi – ellei siipikarjaa kasvattavalla tilalla, ehkä villejä lintupopulaatioita tarkkaileville taiwanilaisille bongareille.

Hongkong, Singapore ja Taiwan ovat tietoisia olemisestaan vartioasemia muiden valtioiden näkökulmasta. Tämä on voitu kääntää myös voimavaraksi: nykyään maailman johtaviin mikrobiologian laboratorioihin ja epidemiologian tutkimuslaitoksiin kuuluu nimenomaan hongkongilaisia ja singaporelaisia yksiköitä osittain sen kokemuksen tähden, mikä niillä on syntynyt pandemiavaaran tunnistamisessa ja ehkäisemisessä. Keckin kenttätyön aikana valtiollinen suhde on tuottanut kuitenkin myös eroja. Siinä missä Hongkong on tuonut Manner-Kiinasta suuren osan ruuastaan mutta myös lintujen ja ihmisten rokotteista, Taiwan puolestaan on ylläpitänyt ”viraalia suvereniteettia” (Keck 2020, 146): se on pyrkinyt omavaraisuuteen kyvyssään reagoida pandemiaan esimerkiksi tuottamalla itse rokotteita.

Ennakoiva hallinta ja poliittinen järki

Keck tarkastelee hallinnan logiikoita, joilla taudin tulemisen epävarmuuteen suuntaudutaan. Keskeinen ero on käsitteiden torjunta (prevention) ja varautuminen (preparedness) välillä.

Kun epidemia on jo valloillaan eläinten ja ehkä ihmistenkin keskuudessa, sitä aktiivisesti torjutaan (prevention). Usein tämä johtaa laajaan tuhoamiseen: koska virukset ovat näkymättömiä muuten kuin kalliiden laboratoriokokeiden kautta, yksittäisen eläinten tutkimisen ja eristämisen sijaan on edullisempaa ja nopeampaa tappaa niitä massoittain, varmuuden vuoksi, vaikka suuri osa olisi terveitäkin. Ne uhrataan tulevaisuuden ja toisen lajin terveyden hyväksi ilman, että niitä käytetään edes ravinnoksi. Katastrofin vaikutuksia minimoidaan: lintuja teurastetaan, rajoja suljetaan, kansainvälinen kauppa saa jäädä toisarvoiseksi asiaksi, ihmiset suostuvat tekemään töitä kotonaan sekä liikkumaan kaduilla maskit päällään.

Varautumisen (preparedness) logiikan eroa torjuntaan voi selventää seuraavilla tavoilla. Kun torjunta tarkoittaa kovia toimenpiteitä tässä ja nyt, varautuminen on liikkeiden ennakointia, joka tuo tulevaisuuden nykyhetkeen. Vastaavasti kun torjuntaan nojaava ajattelu näkee virukset ja sairautta kuljettavat eläimet vihollisina, toiseuden edustajina, varautumisessa sen sijaan keskeistä on jonkinasteinen solidaarisuus eri eläinlajien välillä. Jälkimmäinen on myös rokottamisen logiikka: niin eläimiä kuin ihmisiä altistetaan taudin aiheuttajalle pienessä määrin, jotta tauti ei  voi levitä isosti. Suoran vastarinnan sijaan seurataan tapahtumia myötäkarvaan mutta yritetään hillitä niitä ja ohjata oman edun mukaisiksi. Nimenomaan varautumiseen kytkeytyy jatkuva epävarmojen merkkien lukeminen ja tulkitseminen. Olennaista on ”infrastruktuurien haavoittuvuuksien kuvitteleminen” (Keck 2020, 58).

Äkkiseltään saattaisi ajatella, että varautuminen ennen kuin tilanne on päällä on aina parempi kuin massiiviset toimet vasta sitten, kun jokin pandemian kaltainen onnettomuus on jo kohdannut. Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen.

Ensinnäkin vaikka nämä hallinnan logiikat ovat analyyttisesti eriteltävissä, ne käytännössä kuitenkin kietoutuvat toisiinsa globaalin terveydenhoidon käytännöissä. Hyvä varautuminen tarkoittaa, että tiedetään joissain tilanteissa jouduttavan ankariinkin torjuntatoimiin.

Toiseksi kustannustenkaan suhteen asia ei ole selvä. Vaikka hyvä varautuminen toki säästää resursseja kriisitilanteessa, se perustuu niin olennaisesti epävarmuuteen ja kohdistuu potentiaalisten huolten kohteiden yltiömäiseen runsauteen, että sillä ei ole mitään ylärajaa – ei myöskään sen kustannuksilla.”Turvallisuus” kuuluu asioihin, joita määritelmällisesti ei ajatella voivan olla liikaa (Collier ym. 2004, 7).

Covid-19-pandemiaan liittyvää päätäntää tarkastellut hallintososiologien tutkimus tuo hyvin esiin, kuinka torjunnan ja varautumisen välisen jännitteen kanssa on eletty jojomaisesti: välillä varautumisen instituutioihin on satsattu, sitten kun mitään ei ole tapahtunut, on tuntunut viisaalta pienentää niitä, ja nyt kun ollaan kriisin keskellä, on helppo syyttää niukkuutta tuottaneita poliitikkoja. Suomessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) resursseja varautumiseen on vähennetty pandemiaa edeltäneinä vuosina, mikä nyt kriisiaikana on tuntunut ilmeisen väärältä päätökseltä. Historian päälinja on samanlainen niin Ranskassa hullun lehmän taudin jälkeen kuin Yhdysvaltain valtiollisessa varautumishallinnassakin, joka paisui 9/11-tapahtumien jälkeen ja sittemmin taas pieneni (Bergeron ym. 2021).

Kolmas huomiota vaativa asia on ehkä kuitenkin olennaisin, ja se suuntautuu poliittisen järkeilyn ytimeen. Varautumiseen perustuvan hallinnon poliittiset kustannukset saattavat olla valtavia ja laadultaan sellaisia, että niitä ei voi mitenkään mitata rahassa. Niin ennakoivassa varautumisessa kuin haitan estämisessäkin on kysymys ei vain esimerkiksi mikrobien vaan aina aivan erityisesti ihmisten hallitsemisesta ja tämän hallinnan logiikasta. Tähän liittyvät jännitteet tulevat hyvin esiin Kiinan kansantasavallan toimissa viime vuosina. Olennaista on se, mihin tarkkailu suuntautuu ja missä kohtaa väkivaltakoneiston ajatellaan tärkeäksi puuttua suoraan sen havaitseman haitan estämiseen. Millä tapaa koko väestön hallinta noudattaa preparedness-logiikkaa, milloin ja miten aktivoidaan prevention-käytännöt?

Keckin kirjan taustatyöt on tehty kymmenisen vuotta sitten. Vaikka jo tuolloin Manner-Kiinan hallintakäytäntöjen läpinäkymättömyys on määrittänyt sen raja-alueiden toimintamahdollisuuksia, nyt tilanne on tietysti radikaalisti toinen. Kiinan kansantasavalta noudattaa sekä prevention- että preparedness-logiikkaa näkemiensä poliittisten vaarojen hallitsemisessa. Hongkongin itsenäisyys on supistettu käytännöllisesti katsoen olemattomaksi, jotta estetään vaarallinen demokraattinen liikehdintä. Samaten uiguurien kovakourainen kohteleminen noudattaa puhtaasti prevention-logiikkaa: epävarmasti tiedetty uiguurien halu vapauteen tyrehdytetään rajuilla sortotoimilla.

Erityisesti kannattaa kuitenkin havahtua Kiinassa vuonna 2020 voimaan tulleeseen sosiaaliseen luottoluokitusjärjestelmään. Ihmisiä ja heidän toimintojaan seurataan kattavasti kehittyneen tekoälyn keinoin (esim. Liang ym. 2018; Liu 2019). Kiinnostavaa järjestelmässä on sen keskeinen pyrkimys tuottaa nimenomaan luottoa: ei niinkään puututa menneiden tapahtumien seurauksiin vaan rakennetaan positiivisesti tulevaisuutta. Se on tyylipuhdas keino hallita ihmisten välisiä suhteita preparedness-logiikalla. Varsinainen estäminen muuttuu turhaksi.

Huomataan, että valtiollisten toimijoiden tapa reagoida epävarmaan tietämiseen ja hallita sen perusteella kohtaavat eri tasoilla: Kiinan kansantasavallan näkökulmasta raju puuttuminen Hongkongin hallintoon ja väestön vapauksiin on häiriöiden estämistä ja torjuntaa (prevention).Muun maailman näkökulmasta sen sijaan Hongkong itse on ollut sentinel, vartiosotilas, jonka kaatuminen on havahduttanut totalitaristisen hallinnan leviämiseen.

Lopuksi: virusten hallinta ja ennakoinnin itsensä hallinta

Yllä olevasta erittelystä voi vetää ainakin kolme eritasoista johtopäätöstä, jotka toimivat samalla rikastavina kontekstualisointeina.

Ensinnäkin virusten hallitseminen ei ole koskaan vain niiden itsensä hallitsemista. Sen sijaan kuten Keckin kirja tuo hyvin esille, se tarkoittaa monilajisiin suhteisiin puuttumista. Paljaalle silmälle näkymättömien mikrobien liikkeiden ennakointi vaatii laajaa tiedon tuottamista, mutta epävarmuutta ei voi välttää. Tietoa on samanaikaisesti liian paljon ja liian vähän. Asiat tiedetään positiivisesti mutta epävarmasti. Näin on riippumatta siitä, reagoidaanko tuleviin uhkiin estämisen (prevention) vai varautumisen (preparedness) logiikan mukaisesti. Taudinaiheuttajien havaitseminen, poliittinen hallinta ja yhteiskuntamoraali kietoutuvat toisiinsa.

Toiseksi vaikka Kiinan kansantasavallan käyttöön ottama sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä tuntuu länsimaisen oikeusvaltion näkökulmasta äärimmäiseltä, on nähtävissä, että sen pohjana on ennakoivan varautumisen teknologisaatio, joka muokkaa myös suomalaista nykytodellisuutta. [1]

Kolmanneksi on vielä huomattava, että tässä tekstissä tehty hallinnan tasojen erittely johtaa uuteen refleksiivisyyteen: kun uhkia vahtivat teknologiat kehittyvät ja muuttuvat, muuttuu myös se, miten vahtijoita on vahdittava. On toki luontevaa odottaa ei vain viranomaisilta vaan myös markkinatoimijoilta kehittynyttä kykyä ennakoida tulevaa. Heillä on käytössään valtavasti (epävarmaa) tietoa tulevaisuudesta, ja kansalaisten täytyy voida luottaa heidän olevan varautuneita pandemian tai ympäristökriisin kaltaisiin uhkiin.

Samalla on kuitenkin selvää, että ongelmien estämisen ja niiden ennakoinnin käytännöt ja teknologiat eivät ole viattomia vaan tuottavat itsessään uuden uhkien ja epävarmuuksien kerroksen. Miten hallitaan hallintaa itsessään? Uudet tietokäytännöt ovat synnyttäneet tahoja, joiden on mahdollista entistä paremmin sekä varautua tuleviin uhkiin että samalla rakentaa epävarman tietonsa perustalla sujuvaa arkea kansalaisille ja kuluttajille. Tällaisia tahoja ovat terveys-, suojelu- ja tiedusteluviranomaiset, sotavoimat tai Amazonin ja Applen kaltaiset ylikansalliset megakorporaatiot. Halusimme tai emme, meidän on oltava varuillamme suhteessa viranomaisiin ja kaupallisiin toimijoihin, jotka tietävät uusien tekniikoiden avulla entistä intensiivisemmin mutta silti epävarmasti meidän tulevaisuutemme. On vahdittava niitä, jotka varautuvat huolehtimaan meidän huolistamme ja kertovat meille, mitä nämä huolet ovat.

Viitteet

[1] Monien kriittisten arvioiden joukossa ehkä eniten huomiota viime aikoina on saanut Shoshana Zuboffin kirja The age of surveillance capitalism (2019). Se erittelee seikkaperäisesti, miten yhteiskunta muuttuu, kun datajätit keräävät ja käyttävät hyväksi massiivisesti tietoa yksilöistä ja suurista väkijoukoista. Kuten Zuboff laajasti dokumentoi, Applen, Microsoftin ja Amazonin kaltaiset toimijat eivät vain pyri yhä hienovaraisemmin ennakoimaan ihmisten käyttäytymistä vaan pystyvät myös ohjaamaan sitä. Tässä suhteessa niiden päämäärät ja toimintatavat eivät eroa siitä, mihin Kiinan valtion sosiaalinen luottojärjestelmä pyrkii. Kumpikin pohjaa epävarmaan tietämiseen aina mikrotasolle asti: yksittäisen ihmisen tulevassa toiminnassa ollaan mukana tavalla, jossa ennakoiminen kietoutuu toiminnan mahdollisuuksien muokkaamiseen. Niin Kiinan kansantasavallan kuin Googlen tai Facebookinkin tapauksessa ennakointi on olennaisesti ja määritelmällisesti ”onnellisuuden” ja samalla vaurauden tuottamista. Zuboffin analyysiä heikentää kuitenkin tärkeä ja korjaamisen arvoinen väärinymmärrys. Toisin kuin hän väittää, datajätit eivät voi nojata ”varmuuteen” (Zuboff 2019, 213–216, 398–415) eivätkä saavuttaa sitä, vaikka ne syvällisesti kykenevät manipuloimaan inhimillisen toiminnan verkostoja. Sen sijaan perustavimmillaan kysymys on intensiivisestä epävarman tietämisen muodosta, jossa haitallisia asioita pyritään estämään (prevention) mutta jossa vielä olennaisempaa on kehityskulkuihin varautuminen (preparedness) niitä muokkaamalla. Tämä koskee niin vaurastumisen tai viihtymisen mahdollisuuksien positiivista kehittämistä kuin uhkien aikaista havainnoimista.

Ekologinen kriisi vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta, jossa korostuu niiden paikkojen merkitys, joissa yhdistyvät yhtäältä kriisin syyt ja toisaalta muutoksen esteet ja välineet. Palkkatyö on tällainen kohtauspiste. Siitä riippuvat useat hyvinvoinnin osa-alueet – esimerkiksi toimeentulo, ihmisten käsitys itsestään ja kuuluvuudestaan yhteiskuntaan sekä valtiota ylläpitävät verovarat. Nykyisenkaltainen työinstituutio on kuitenkin tiiviisti yhteydessä jatkuvasti kasvavaan talouteen ja ylikulutukseen. Samalla ekologisen kriisin eteneminen itsessään muuttaa työn tekemisen ja tästä saatavan hyvinvoinnin syntymisen olosuhteita.

Tarkastelin työn ja ekologisen kriisin jännitteisyyttä sosiologian pro gradu -tutkielmassani Työntäyteinen ilmastonmuutos: työmarkkinoiden keskusjärjestöjen näkökulmia työn ja ilmastonmuutoksen suhteeseen. Haastattelin tutkielmaa varten työmarkkinakeskusjärjestöjen ilmastonmuutokseen perehtyneitä johtavia asiantuntijoita. Lisäksi perehdyin järjestöjen ilmastolinjaus- ja selvitysdokumentteihin. Aineisto avasi laajan näkymän työmarkkinoiden keskusjärjestöjen tietoon työn ja ilmastonmuutoksen suhteesta sekä työmarkkinoiden eri sektoreiden intresseihin.

Kysyin haastateltavilta, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa työlle. Kysymykseni paljastui pian puutteelliseksi: tulisi myös kysyä, mitä työ tarkoittaa ilmastonmuutokselle. Lopulta analyyttisen tarkastelun kohteeksi nousivat kolme tarkempaa kysymystä: millainen työn ja ilmastonmuutoksen suhde on, miten tämä suhde määrittyy ja miten tätä suhdetta hallitaan?

Kolme työn ja ilmastonmuutoksen suhteen ydinpiirrettä

Aineistosta nousee kolme tärkeää näkökulmaa työn ja ilmastonmuutoksen suhteesta. Ensinnäkin asiantuntijoiden näkemysten ja työmarkkinakeskusjärjestöjen linjausdokumenttien mukaan ilmastotieteelliset tiedot pakottavat reagoimaan. Tämä pakko on laajasti hyväksytty. Etenkin vuonna 2018 ilmestyneen Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) niin kutsutun puolentoista asteen raportin jälkeen ilmastokeskustelun nähtiin valtavirtaistuneen niin, että se nykyisin lähestulkoon määrittää kaikkea muuta politiikkaa.

Toiseksi keskeistä on se, että työmarkkinakeskusjärjestöjen asiantuntijat irtisanoutuvat julkisuudessa aika ajoin nähdystä työn ja ympäristön vastakkainasettelusta. Heidän mukaansa työpaikkojen ja ympäristön välille ei synny nollasummapeliä. He toki huolehtivat yksittäisten työpaikkansa rakennemuutoksen seurauksena menettävien ihmisten pärjäämisestä. Tätä huomionarvoisempana pidetään kuitenkin sitä, että työmarkkinat uusiutuvat ekologisessa murroksessa: vanhojen tehtävien tilalle syntyy vihertyvässä taloudessa uusia ilmastoystävällisten alojen työpaikkoja. Samaan ajatukseen tiivistyy keskeinen käsitys siitä, että talouskasvusta saatavan työllisyyden ja tästä syntyvän hyvinvoinnin malli ei ole häviämässä.

Kolmanneksi, tätä näkemystä kyseenalaistaa kuitenkin se, että yhtenäistä käsitystä ilmastonmuutoksen työinstituutiolle tuoman muutoksen suuruudesta ei ole. Yhtäältä esitetään, että ilmastonmuutos ei vaikuta joihinkin työn tekemisen sektoreihin lainkaan. Toisaalta sen sanotaan vaikuttavan kaikkiin sektoreihin välillisesti tai jopa muuttavan ”kaiken”.

Osaltaan muutoksen suuruus riippuu alasta: juristia ilmastonmuutos ei juuri paina, mutta turveyrittäjältä katoaa työ. Samalla ilmastonmuutokseen ratkaisuja toteuttavat alat työllistävät yhä useampia. Osittaisiksi muutoksiksi asiantuntijat taas nimesivät esimerkiksi olemassa olevien työtehtävien sisältöjen muuttumisen ilmastoystävällisemmiksi sekä oman työpaikan tai liiketoiminnan hiilijalanjäljen pienentämiseen tähtäävät toimet.

Eri sektorien heterogeenisyyden ohella yhtenäisen käsityksen puute juontaa olennaisesti tiedon puutteellisuudesta. Ilmastonmuutoksen ja työn suhdetta koskevaa tietoa sävyttää epävarmuus. Aiempaa tarkempia arvioita ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan vaikutuksesta talouteen ja työn tekemisen eri sektoreille tarvittaisiin. Lisäksi työhön kohdistuu myös muita muutostrendejä, esimerkiksi tarvittavan taitotason nousu ja automatisaatio. Näiden ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutusta työinstituutiolle on vaikea ennakoida.

Politiikka ja talous ilmastonmuutoksen ja työn suhteen kehyksinä

Ilmastopolitiikka konkretisoi ilmastonmuutoksen työmarkkinakeskusjärjestöille. Se, mitä tehdään tai mihin sitoudutaan, kumpuaa kansallisista ja kansainvälisistä poliittisesti sitovista tavoitteista. Epävarmassa ympäristössä poliittiset sitoumukset tarjoavat tärkeän tarttumapinnan. Esimerkiksi Suomen hiilineutraalisuustavoite tai kansainvälinen Pariisin sopimus ohjaavat sitä, mitä ilmastonmuutos työssä ja työmarkkinoilla tarkoittaa ja miten siihen pitäisi reagoida. Toki tieto ilmastonmuutoksen fyysisistä vaikutuksista määrittää suhdetta myös, mutta sitä voidaan usein arvioida vain ilmastopolitiikasta riippuvien skenaarioiden kautta.

Työmarkkinajärjestöjen asiantuntijat kuitenkin toivovat ylätason sitoumuksille nykyistä täsmällisempää sisältöä. Esimerkiksi Suomen hiilineutraalisuustavoite asettaa maalin, johon on mahdollista päätyä useilla eri tavoilla. Taakanjaon kysymykset kaipaavat vastauksia, jotka selkeyttäisivät ilmastonmuutoksen vaikutusten arviointia työmarkkinakentällä. Keskustelu näistä kysymyksistä ei ollut haastatteluhetkellä vielä ehtinyt ilmastopolitiikan valtavirtaan.

Politiikan tarjotessa tarttumapinnan asettaa talous keinot ja ehdot sille, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa, ja puhe työstä on suorastaan alisteista tälle. Työmarkkinatoimijoiden huomiot talouden asettamista pakoista ja mahdollisuuksista sekä taloudesta kulloiseenkin tarpeeseen muovattavissa olevana välineenä paljastavat myös monitahoisuuden siinä, miten erilaisia lähestymistapoja talouspuhe sisältää.

Yhtäältä nähdään talouden olevan rakennettavissa sellaiseksi, että se edesauttaa ilmastonmuutokseen reagoimista. Taloutta voidaan muovata, ja vahvojakin talouden ohjauskeinoja ehdotetaan, joskin näiden toivotaan useimmiten olevan markkinaehtoisuuteen perustuvia. Toisaalta talous pakottaa: resursseja muuhun toimintaan ja hyvinvointiin on saatava, ja merkittävintä vaikutusvaltaa nähdään olevan suurilla yksityisillä sijoittajilla. Puute innovaatioihin ja investointeihin suunnattavasta rahasta olisi niin ikään ympäristölle katastrofaalista. Tässä lähestymistavassa ympäristökriisiin reagoiminen edellyttää taloudellista menestystä.

Erityisen varjeltavaksi talouden pakoksi ja sen ohjaamisen haasteeksi asettuu kilpailukyky, vaikka sen tarkkaa reseptiä ei oikeastaan tunneta. Yhtäältä se muodostuu halvan hinnan perusteella, mutta toisaalta lähituotanto ja ekologiset tuotteet ovat mahdollisuus uusien kilpailukykyisten avausten tekemiselle. Globaalien markkinoiden hallinnan puute yhdistettynä kilpailukyvyn varjelemiseen luo tilanteen, jossa markkinoita Suomessa tai Euroopan unionissa on (poliittisesti) hankala muovata niin kauan kuin muualla maailmassa ei tehdä samoja toimenpiteitä. Niin kutsuttua hiilivuotoa pelätään, vaikka tähän mennessä sitä ei ilmoiteta juurikaan tapahtuneen.

Tämän rinnalla kuitenkin tiedostetaan, että ehdottomimman pakon taloudelle asettavat ilmastonmuutoksen fyysiset riskit. Muun muassa elinolosuhteiden heikentyminen, luonnonkatastrofien lisääntyminen ja muuttoliike synnyttävät talouteen epävakautta. Fyysisillä ilmiöillä on jo välittömiä vaikutuksia: ilman lumisia talvia esimerkiksi laskettelukeskustoiminta muuttuu mahdottomaksi. Laskettelukeskusyritysten kerrotaankin lähteneen ilmastonmuutostalkoisiin tosissaan mukaan. Kaikkinensa ilmastonmuutoksen fyysiset riskit asettuvat kuitenkin pieneen rooliin keskustelussa, jossa politiikka ohjaa huomion suuntautumista ja välittömät talouden pakot asettavat toimintaehdot.

Monitavoitteinen, mahdollisuuksia korostava ja yhteiskunnallisesti hyväksytty murros

Työmarkkinoiden keskusjärjestöjen näkökulmasta ilmastonmuutoksen ja työn suhteen hallinnan välineiksi asettuvat näissä raameissa etenkin kestävän kehityksen monitavoitteisuus, positiivisten tulevaisuudenkuvien luominen sekä murroksen oikeutusta rakentavat yhteiskuntapolitiikan ohjeet.

Kestävän kehityksen ajatuksen monitavoitteisuus ja tasapainoilu eri tarpeiden välillä mahdollistavat monimutkaisen ongelman kohtaamisen ja eri intressitahojen yhteen tulemisen. Kestävyyden eri ulottuvuudet on alettu nähdä toisiaan tukevina elementteinä. Työmarkkinoiden keskusjärjestöjen asiantuntijat eivät pidä monitavoitteisuudesta tinkimistä vaihtoehtona: ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys nähdään rinnakkaisina ja toisiinsa kietoutuvina. Käytännössä eri tahot painottavat kuitenkin hieman eri tavoitteita. Kestävyyteen pyrkiminen voi tarkoittaa sekä vähittäisiä että kokonaisvaltaisia muutoksia. Lopulta monitavoitteisuus näyttäytyy lähinnä yhteisen keskusteluareenan tarjoajana, joka ei määritä konkreettisia pyrkimyksiä. Tämä määrittelemättömyys jättää tilaa konflikteille, joiden yli neuvotteleminen voi olla hidasta, ja prioriteettien yllättävällekin muuttumiselle.

Mahdollisimman monet näkökulmat huomioiva tavoitteenasettelu näyttäytyi työmarkkinoiden keskusjärjestöjen asiantuntijoiden puheessa myös keinona luoda positiivisia tulevaisuudenkuvia, jotka synnyttäisivät hyödyllistä muutosta. Mahdollisuudet näyttäytyvät jonain, joka saa eri toimijat heti tarttumaan ilmastonmuutoksen asettamaan haasteeseen. Näköalattomuuden, huolen ja epävarmuuden taas nähdään johtavan vastustukseen ja yhteiskunnalliseen levottomuuteen.

Asiantuntijat hahmottelivatkin useita erilaisia mahdollisuuksia, joita ilmastonmuutos avaisi. Tosiasiallisten käytäntöjen ja tavoitteiden kartoituksen ohella mahdollisuuspuhe näyttäytyy diskursiivisena tekona, joka kannustaa tarttumaan ilmastonmuutoksen asettamaan haasteeseen. Myös huolten ja muutoksen pelon katsottiin olevan oikeutettuja. Keskeisenä edunvalvonnan tavoitteena näyttäytyikin sellaisten yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen ajaminen, jotka tarjoaisivat kielteisen näköalattomuuden sijaan myönteisiä tulevaisuudenkuvia jokaiselle. Hyvän tulevaisuuden tarjoavat ratkaisut olisivat myös yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä.

Tärkeimmiksi työn ja ilmastonmuutoksen yhteen sovittamisen yhteiskuntapoliittisiksi ohjeiksi nousivat haastattelujen perusteella kolme osittain päällekkäistä kokonaisuutta: oikeudenmukaisen siirtymän ajatus, ilmastotoimien osallistavuus ja osaamisen kehittäminen. Oikeudenmukaisen siirtymän ajatus tunnistettiin kaikissa tutkimuksessa mukana olleissa työmarkkinajärjestöissä, joskin se sai hieman erilaisia määritelmiä ja painoarvoja. Ilmastotoimien osallistavuutta painotettiin etenkin työntekijäjärjestöissä. Niiden mukaan paras ja hyväksytyin lopputulos saavutettaisiin ottamalla työntekijätahot mukaan ilmastotoimista päättämiseen sekä kansallisissa neuvotteluissa että työpaikkatasolla.

Kaikkien haastateltujen jakamana epävarmaan tulevaisuuteen varautumisen strategiana puolestaan näyttäytyi osaamisen kehittämisen tavoite. Osaavat ja oppimismyönteiset ihmiset sekä joustava koulutusjärjestelmä mahdollistaisivat muutoksessa luovimisen. Eroavaisuuksia näkemyksissä piirtyi kuitenkin työmarkkinapolitiikalle tyypilliseen tapaan siihen, kenen vastuulla ja ajalla – työnantajan vai työntekijän – lisä- tai uudelleenkouluttautuminen tapahtuisi. Lisäksi huomiota siirtymän hallinnassa saivat verotuksella tapahtuva oikeudenmukainen muutoksen ohjaus sekä alueellisen tasa-arvon näkökulmien huomioiminen.

Mitä ilmastonmuutos siis tarkoittaa työyhteiskunnalle?

On epäselvää, millaista murrosta ilmastonmuutos työyhteiskunnalle ja työlle sen keskeisenä instituutiona tarkoittaa. Vaikka kestävän kehityksen monitavoitteisuus tarjoaa yhteisen keskusteluareenan, siihen tyytyminen voi jättää useita tärkeitä asioita varjoon. Yksityiskohdista keskusteleminen taas edellyttää ennakointitietoa ja arvioita sekä ennen kaikkea poliittista varmuutta, joka rajaisi mahdollisia vaihtoehtoja epävarmassa tulevaisuudessa niin, että arvioita pystyttäisiin esittämään.

Työmarkkinapolitiikassa yhteinen tahtotila ilmastonmuutokseen reagoimiseen on kuitenkin hyvä lähtökohta näistä ilmastonmuutoksen aikaisen työjärjestelmän yksityiskohdista sopimiselle. Koko työinstituutiota tavalla tai toisella kohtaavan murroksen edessä yhdessä neuvottelemisen ja tilanteen kokonaiskuvan hyödyntämisen voidaan olettaa tulevan yhä tärkeämmiksi.

Suomalaisessa julkisessa tiedontuotannossa ja suunnittelutyössä on ammottava resilienssiaukko. Perustavanlaatuiset yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutokset ovat parhaimman saatavilla olevan tieteellisen tiedon valossa välttämättömiä ja kiireellisiä, mutta niitä tukevaa ennakointityötä ei ole olemassa eikä sitä saada nykyisten instituutioiden resurssien, toimintatapojen eikä tehtävänantojen puitteissa nopeasti käyntiin – nämä puitteet voivat muodostua jopa muutoksen esteiksi. Tiedontuotannon, ennakoinnin ja suunnittelun päivittäminen vaatii kriisien ottamista vakavasti.

Talouden materiaalisia rajoja korostavissa näkemyksissä esitetään usein huomio, että lähes kaikki taloustieteen teoriat ovat syntyneet aikana, jolloin vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen on käytetty enemmän energiaa ja raaka-aineita. Herää kysymys, miten hyvin jos lainkaan näissä oloissa syntyneet teoriat sopivat maailmaan, jossa ekologisista syistä energian ja raaka-aineiden käyttöä pitääkin vähentää. Sama epäilys koskee tietysti kaikkia muitakin saman ajanjakson teorioita ja rakenteita. Monet yhteiskunnalliset käytännöt ovat suoraan yhteydessä syntyaikojensa pyrkimyksiin: “statistiikka” nimeään myöten kiinnittyy valtioiden haluun hallita väestöjään, BKT mittarina vakiintui Toisen maailmansodan tuotantoponnistusten ohjaamisen myötä ja niin edelleen. Nyt kun yhteiskuntien on nopeasti ja perusteellisesti muutettava rakenteitaan, miten niiden välineet taipuvat tehtävään?

BIOS-tutkimusyksikössä olemme pyrkineet tarkentamaan kysymystä suomalaisen yhteiskunnan toimintoihin. Miten kansallisen tason julkinen tiedontuotanto ja suunnittelutyö suhtautuvat nopeaan ja kattavaan kestävyyssiirtymään? WISE-hankkeen puitteissa teimme joukon haastatteluja, joissa olimme kiinnostuneet erityisesti talouden seurannan ja ohjauksen kysymyksestä. Haastatteluihin perustuva artikkeli ”Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista” julkaistiin Tieteessä tapahtuu-lehden numerossa 3/2021. Artikkelin motivoi kysymys: jos Suomi päättäisi nopeasti priorisoida päästövähennyksiä ja raaka-aineiden kulutuksen vähentämistä, miten parhaillaan käytössä olevat talouden ennakoinnin menetelmät tukisivat tavoitetta?

Julkista talouden ennakointia

Haastattelimme vuonna 2018 talouden ennakoinnin ja mallintamisen parissa työskenteleviä asiantuntijoita. Haastateltuina olivat mm. Valtiovarainministeriön (VM) kansantalousosasto, Tilastokeskus, Puolustusvoimien pääesikunta (sotatalous) ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA). Haastatteluissa käsiteltiin riskien tunnistamista, niihin varautumista ja reagointia, talouden ennakoinnin muotoja (miksi ennakoidaan, millä keinoilla ja millä malleilla), ympäristökysymysten roolia ennakoinnissa ja tiedonkäyttäjiä. Lisäksi halusimme erityisesti kuulla, miten haastateltavat tahot näkevät roolinsa talouden ennakoijina tilanteessa, jossa laaditaan tiukat ja pitävät kansainväliset päästörajoitukset, joilla rajoitetaan päästöt myös Suomessa tasolle, joka mahdollistaa lämpenemisen jäävän selvästi alle 2°C verrattuna esiteolliseen aikaan.

Haastattelun perusteella Tilastokeskuksen roolia voidaan odotetusti ja sen rooliin sopivasti pitää reaktiivisena pikemmin kuin ennakoivana. Tilastokeskus saa tehtävänsä EU:n ja valtion määrittämänä. Jotta Tilastokeskus voisi tuottaa tietoa, jonka tarkoitus on tukea nopeiden päästövähennysten aiheuttamien syvällisten taloudellisten muutosten ennakointia ja suunnittelua, sen pitäisi saada toimeksiantajiltaan tällainen tehtävä.

Myös Puolustusvoimien sotatalousosasto toimii demokraattisen hallinnon sille määrittelemän roolin puitteissa. Niinpä sillä ei ole omia, erillisiä ekologisiin tai taloudellisiin kriiseihin varautumisen strategioita. Sotatalousosaston huomio on siinä, että puolustusvoimat pystyy kaikissa ennakoitavissa olevissa oloissa hankkimaan ja ottamaan käyttöönsä tarvittavat materiaalit ja osaamisen. “Sotatalous” tarkoittaa siis puolustusvoimien toimintakyvyn ylläpitoa myös normaalin markkinatalouden horjuessa, mutta ei esimerkiksi (normaaliaikojen) talouden muokkaamista suunnittelun keinoin.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston asema talouden ennakoijana on poikkeuksellinen, koska hallituksen on lain mukaan käytettävä sen tuottamia laskelmia budjettinsa ja muun virallisen taloudenpidon pohjana. Toki talouspolitiikan laajemmassa hahmottamisessa, esimerkiksi hallitusneuvotteluissa, voidaan käyttää muitakin laskelmia. Silti VM:n rooli korostuu sen lakisääteisen tehtävän vuoksi, ja arvovalta säteilee muillekin VM:n tekemille ennusteille ja lausunnoille.

VM:n ennakointimallien analyyttisen rungon muodostavat väestörakenteen muutoksia kuvaavat skenaariot, joista VM rakentaa talouskehityksen perusuran. Muut keskeiset tekijät ovat tuotanto, tuottavuus, pääoma ja työvoima. VM ei ennakoi kotoperäisiä shokkeja tai murroksia vaan olettaa, että Suomen talouden isommat vaihtelut ovat seurausta maailmantaloudessa tapahtuvista käänteistä. Se ei myöskään ennakoi esimerkiksi merkittävästi tiukentuviin päästörajoituksiin tai teknologian kehitykseen liittyviä epäjatkuvuuskohtia, jotka voisivat vaikuttaa tuottavuuteen radikaalisti. Lähtökohtana on nykyinen tuotantorakenne, eikä VM laskelmissaan oleta sen voivan muuttua 20 vuoden perspektiivissä. Haastattelun mukaan VM:n kansantalousosastolla ei ole työkaluja tai meneillään olevia kehityshankkeita murroksenomaisten muutosten mallintamiseen. Käytetyt analyyttiset viitekehykset ovat ylipäätään konservatiivisia. Jos taloustieteen eturintamassa löydetään keinoja talouteen voimakkaasti vaikuttavien yhteiskunnallisten murrosten tai ekologisten reunaehtojen mallintamiseen, ne siirtyvät ensin opetuksessa käytettäviin teksteihin ja sieltä aikanaan osaksi VM:n työkalupakkia.

ETLA:n haastattelussa ilmeni, että tutkimuslaitos ei ole järjestelmällisesti tarkastellut yhteiskuntaa ja elinkeinoelämää syvästi muuttavia potentiaalisia murroksia kuten aiempia merkittävästi tiukempia päästörajoituksia. ETLA:n mukaan tilanteessa, jossa esimerkiksi erilaiset luonnonjärjestelmiin liittyvät uhat ja teknologiseen kehitykseen liittyvät mahdollisuudet ovat osin ristikkäisiä, haasteena on erilaisten skenaarioiden todennäköisyyksien ja vaikutusten uskottava arvioiminen ja vertailu.

Kokonaisuutena haastattelujen perusteella muodostuu kuva, jonka mukaan nykyinen talouden ennakointi, erityisesti suhteessa ympäristölähtöisiin talouskriiseihin, ei sisällä tiedontuotantoa, joka aktiivisesti pystyisi ennakoimaan ja ohjaamaan päästövähennystavoitteen saavuttamista. Ei ole käynnissä tiedontuotantoa, joka tukisi siirtymäpolitiikkaa – nopeaa ja tavoitteellista murrosta, jossa esimerkiksi priorisoidaan päästötavoitteita talouskasvun sijaan. Nykyisissä instituutioissa niiden käytettävissä olevilla resursseilla, tehtävänannoilla ja malleilla ei sellaista myöskään ole nopeasti käynnistettävissä.

Hallitun kestävyyssiirtymän näkökulmasta VM:n mallinnukset ja niiden lakisääteinen asema muodostavat erityisen ongelman. VM ei nykyisellään voi arvioida kestävyyssiirtymän vaikutuksia Suomen talouteen. Tämä ei vielä olisi ongelma, koska hallitus voisi teettää laskelmansa toisaalla. Hyvin vaikea tilanne syntyisi kuitenkin toteutusvaiheessa: jos hallitus päättäisi toteuttaa esimerkiksi päästötavoitteita priorisoivan siirtymän, nykyisellään sen täytyisi budjetoinnissaan käyttää VM:n arviota, joka kuitenkin jättäisi huomiotta siirtymällä tavoitellut tulokset ja niitä kuvaavat muualla tehdyt laskelmat.

Mitä pitäisi tehdä?

Nopean kestävyyssiirtymän yhteiskunnallisen ohjauksen voidaan ajatella vaativan kahta asiaa: tietoa kestävyyssiirtymän ehdoista ja mahdollisuuksista sekä välineitä yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen. Haastatteluissa ilmi tulleet talouden strategisen ennakoinnin puutteet koskevat ensimmäistä osatekijää, tietoa. Koska parhaan saatavilla olevan luonnontieteellisen tiedon (esim. IPCC:n ja IPBES:n raportit) perusteella tiedämme, että nopeat ja syvälliset aineenvaihdunnalliset muutokset ovat välttämättömiä järjestäytyneiden yhteiskuntien jatkuvuudelle, voidaan nopeaa siirtymää ennakoivan julkisen tiedontuotannon puutetta pitää jopa vaarallisena. Se on aukko yhteiskunnallisessa resilienssissä, sen jatkuvuuden hallinnassa.

Totuttua nopeampien ja yhteiskunnallisia haasteita asettavien muutoksien kanssa on jo Suomessakin jouduttu tekemisiin, esimerkiksi turve-elinkeinon kohdalla. Tieteellisen tiedon perusteella on selvää, että vastaavanlaisia ”yllättävän” nopeita muutoksia on tulossa lisää. Muualla maailmassa myös luonnonkatastrofien kuten tulipalojen, tulvien ja myrskyjen tieteellisesti ennakoidun nopea mutta silti yhteiskunnallisesti ennakoimaton lisääntyminen on aiheuttanut kasvavaa sosiaalista ja poliittista stressiä. Kenties myös koronapandemia voidaan laskea mukaan näihin ilmiöihin, jotka on tieteellisesti ennakoitu, mutta joihin on silti vajavaisesti valmistauduttu (ja valmistaudutaan edelleen: maapallon köyhempien alueiden hidas rokotustahti tulee ennakoidusti pitkittämään pandemiaa myös rikkaammilla alueilla).

Tiedontuotannolliset puutteet ovat erityisen harmillisia, koska esimerkiksi juuri talouden ennakoinnissa ja ekologisten reunaehtojen huomioinnissa laajempaa asiantuntemusta olisi suhteellisen helposti saatavilla, esimerkiksi yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Jos kestävyyssiirtymää ennakoiva ja sen perusteella strategioita luova tiedontuotanto ei sovi nykyisten toimijoiden rooliin, on syytä pohtia myös uudenlaisia institutionaalisia rakenteita – BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut VNK:n yhteyteen perustettavaa tiedevetoista järjestelmäpäivitysten suunnitteluyksikköä. Kysymys on tietysti aina myös resurssoinnista, mutta esimerkiksi hävittäjähankintoihin verrattuna tällaisen jatkuvuudenhallinan turvaamisen kustannukset mahtuvat pyöristysvirheen sisään. Kenties tiedontuotannon päivityksen suurimpana esteenä on edelleen tietty vakavastiottamattomuus: kriisiä ei kohdella kriisinä.

Helsingin kaupungin ylin poliittinen johto ja joukko asiantuntijoita osallistuivat WISE:n politiikkapäämajaharjoitukseen marraskuussa 2019. Osallistujat tekivät strategisia päätöksiä odottamattomassa kriisitilanteessa – vain muutama kuukausi ennen koronapandemian saapumista Suomeen. Järjestimme harjoituksen yhdessä kaupungin turvallisuus- ja valmiusyksikön kanssa.

Harjoituksen loppuraportti on nyt luettavissa. Raportti syntyi WISE-tutkijoiden ja turvallisuus- ja valmiusyksikön yhteistyönä. Raportissa kuvataan kaupungin johdon haasteita tilanteessa, jossa on samaan aikaan hallittava kiireelliset ympäristöä ja yhteiskuntaa haastavat murrokset sekä huomioitava päätösten pitkän aikavälin vaikutukset.

Politiikkapäämajasta saadut kokemukset, harjoituksen osanottajien antama palaute ja alan tutkimuskirjallisuus antavat aiheen seuraaviin kaupungin päätöksenteon puitteita ja käytäntöjä koskeviin johtopäätöksiin:

1 Pitkällä aikavälillä kehittyvät yhteiskunnan ja ympäristön murrokset on tehtävä näkyviksi vaihtoehtoisilla tulevaisuuden skenaarioilla, jotka ruokkivat päättäjien mielikuvitusta ja kyseenalaistavat lukkiutuneita ajatusmalleja.

Koska politiikkapäämajan kaltaiset pitkän aikavälin skenaarioharjoitukset eivät keskity pelkästään äkillisiin katastrofeihin, niillä on mahdollista avata lukkiutuneita ajatusmalleja. Harjoitukset voitaisiin kytkeä osaksi Helsingin kaupungin ennakointityötä. Skenaarioharjoittelun avulla osallistujat voivat eläytyä tulevaisuuden haasteisiin ja tarkastella ennakolta päätöksistä juontuvia kehityskulkuja: Miten kaupunki kehittyy, jos nyt päätämme näin, ja miten tällä tavoin kehittyvä kaupunki suhtautuu muihin maailmalla tapahtuviin muutoksiin? Mitä mahdollisuuksia luomme ja mitä suljemme pois tulevaisuudessa, kun päätämme nyt näin? Monista tulevaisuuden kehityspoluista on etenkin globaalilla tasolla paljon tutkittua tietoa. Ymmärrys globaalien trendien merkityksestä voi kuitenkin syntyä vain paikallisella tuntemuksella.

2 Tulevaisuuden virheet voidaan ennakoida tarkastelemalla päätöksentekoprosessissa vaihtoehtoisia tapoja määritellä ongelmat ja niiden syyt.

Politiikkapäämaja suunniteltiin avaamaan vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää päätöksenteon kohteena oleva ongelma. Tilannekuvavideon jälkeen harjoituksen osallistujille tarjottiin harkittavaksi kolme strategista vaihtoehtoa. Esimerkiksi vuoden 2022 tilannekuvan jälkeiset strategiset vaihtoehdot kaupungin ilmastopäästöjen rajoittamiseksi oli kehystetty hyvin eri tavalla: yksi perustui lämmöntuotannon ja liikenteen kilpailutukseen, toinen kiinteistöjen sisälämpötilojen alentamiseen pakkasjaksoilla ja tiemaksuihin, kolmas vähäpäästöisten ratkaisujen innovaatio-ohjelmaan. Tämä pakotti osallistujat puntaroimaan lähtökohdiltaan hyvin erilaisia vaihtoehtoja. Samalla politiikkapäämaja osoitti, että tehokkaaseen kokouskäytäntöön tottuneet päättäjät asettivat selvät aikarajat pitkän aikavälin vaikutusten pohdinnalle. Päättäjien ammattieetos tuntui olevan, että koska tulevaisuuden ongelmat ovat hämärän peitossa, oleellista on kohdata ne ripeästi, kun ne nousevat esiin, eikä jäädä etukäteen spekuloimaan mahdollisia tulevia ongelmia.

3 Pitkän aikavälin murrosten vaikutukset saadaan esiin rakentamalla päätöksentekoprosessi asiantuntijoiden ja päättäjien vuorovaikutukseksi.

Harjoituksen ohjeistuksessa päättäjiä ja asiantuntijoita rohkaistiin aktiiviseen vuoropuheluun, koska käsiteltävänä olevat asiat olivat kiireellisiä ja luonteeltaan viheliäisiä. Samalla kuitenkin paljastui harjoituksen rakenteellinen heikkous. Harjoitus tapahtui kaupunginhallituksen kokoushuoneessa, vaikkakin tavallisuudesta poikkeavalla kokoonpanolla. Opastuksesta huolimatta vain muutama asiantuntija otti aktiivisen roolin päätösten puntaroinnissa. Muut toimivat kuten normaalissa kaupunginhallituksen kokouksessa ja kommentoivat vain kysyttäessä. Ammattipoliitikot vetivät harjoituksen kyllä ripeästi läpi, mutta osittain asiantuntijanäkökulmien kustannuksella. WISE:n tutkijoiden olisikin pitänyt harjoituksen aikana varmistaa, että asiantuntijoiden tietoa ja näkemyksiä käytetään luovasti siitä huolimatta, että tutuksi koetussa tilanteessa kaupungin käytännöt ohjasivat muuhun.

4 Kauaskantoisten politiikkavirheiden tunnistamista lisää vastuuhenkilöiden toimivaltuuksien päällekkäisyys, jolloin yksi voi tarvittaessa toimia toisen valtuuksin.

Politiikkapäämaja suunniteltiin ikäänkuin ”kriittisen politiikkainfrastruktuurin” valvomoksi: osallistujien oli kohdattava viheliäiset ja koko kaupungin tulevaisuutta uhkaavat kriittiset ilmastohaasteet. Näin ollen harjoitukseen kutsuttiin päättäjäkokoonpanon lisäksi ilmastonmuutoksen hallinnan asiantuntijoita kaupungin hallinnosta. Vaikka asiantuntijoiden panos jäikin osittaiseksi, osoittautuivat Helenin ja hallinnon asiantuntijoiden panokset hyvin vaikutusvaltaisiksi päätöksiä edeltävässä harkinnassa. Esimerkiksi puntaroitaessa vuoden 2022 tilanteessa strategisia linjauksia (lämmön ja liikenteen kilpailutus; lämpö- ja liikennerajoitukset; innovaatio-ohjelma), sekä Helenin että kaupungin talousasiantuntijan näkemykset vaikuttivat voimakkaasti lopuksi valittuun linjaukseen (lämpötilojen alentaminen).

5 Pitkän aikavälin murrosten ennakointi paranee vahvistamalla asiantuntijoiden asemaa päätöksentekoprosessissa ja turvaamalla arviointikriteerien moninaisuus.

Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksentekoon on haaste poliittiselle demokratialle, koska se herättää epäilyn asiantuntijavallan lisääntymisestä suhteessa poliittiseen valtaan. Vaikka esimerkiksi kaupungin koronakriisin koordinaatioryhmän toiminta on yleisesti ottaen koettu toimivaksi, huolta on herättänyt poliittisten päättäjien roolin kaventuminen kriisitilanteissa (KPMG 2020). Kriisien on tyypillisesti ajateltu olevan ajallisesti ja paikallisesti rajattuja. Koronakriisin ominaispiirteitä taas ovat laaja-alaisuus, pitkäkestoisuus ja suuret epävarmuudet. Kokemukset korostavat politiikkapäämajan kaltaisten kokeilujen merkitystä, kun halutaan varautua pitkäkestoisiin ympäristön ja yhteiskunnan kriiseihin. Kokeilujen avulla asiantuntijavallan pelisäännöt voidaan täsmentää niin, ettei edustuksellinen demokratia heikenny.

Tutustuaksesi harjoitukseen ja siitä johtamiimme suosituksiin tarkemmin, lataa koko raportti tästä.

Policy Operation Room exercises (POR) are preparedness simulations meant to develop the skills to deal with wicked problems. They are the main tools in bringing the research of WISE project to bear on everyday reality of decision-making. However, in developing these tools further, we have begun to understand that we are navigating in the uncertain and foggy territory of fiction, probability and plausibility. When dealing with decision-making in multifarious wicked and contested situations, reality itself is multiplied, as perceptions of it of necessarily are. PORs become essentially a form of learning through fiction.

The devil is in the detail, so they say. Interestingly, this adage also seems to apply when designing new and innovative preparedness exercises. Let us explain how this insight is connected to a historical turn in thinking about what is real.

In an intriguing article from 2015, Elena Esposito claims that since the time of the Baroque, the Western world has been living under conditions of a “double reality doubling” (Esposito, 2015). During those times, Western society shifted from understanding society and the cosmos as a compact unit that could be taken for granted to an era of inescapable uncertainty. Gone was the idea that the world is made of concretely definable “objects” of which humans had only imperfect knowledge.

This idea was replaced by a sense of living in an inescapably uncontrollable world of individual observers, who constantly observe those everchanging objects (and other observers) in always uncertain ways (2015). As a result, Esposito claims, reality itself was multiplied. The central epistemic task was no longer simply to differentiate “the real” from “the unreal” (to reach universal truth), but also and above all “to distinguish several forms of reality, all real in their own way but different from each other” (2015).  

This reality multiplication, however, was itself double. One of the forms of reality doubling was fiction, with its new claims of “realism” and “plausibility.” Another was statistics, understood as a calculus of reasonableness and probability, “designed to enable non-arbitrary decision-making when one does not have sufficient information” (2015).The latter, however, was as fictive as fiction itself, since, as Esposito says, statistics “does not work with the real world (which turns out to be uncertain and unreliable), but with models that overlap the intransparent world to offer an orientation in a world dominated by uncertainty” (2015).

Thus, ever since the times of the Baroque, we have been living in a situation where “reality” becomes the result of the combined contribution of the double fictive components (fiction as we know it in the form of the plausibilistic novel and probabilistic statistics) and “reality as such” (the world as we observe it). The main task then of reality navigation today, says Esposito, is to explicitly interweave the two approaches:

“Interweaving ‘the imaginative and probabilistic, the novel and historical’, this approach successfully uses both fiction and statistics to ‘govern by uncertainty’. It does  not reject formalization, but uses it to learn, not to predict—to get prepared for surprises, not for precise events” (2015).

Little did we know when starting up the WISE project that this historical rift between probability and plausibility would also be deeply felt in our work with devising new kinds of preparedness simulations or Policy Operation Room (POR) exercises. Or indeed, that we would perform more or less the same kind of double reality doubling that Esposito is describing when analyzing century-long development paths! 

A Fork in the Road

What then more specifically is a POR? A POR can be understood as a situation room for interactive decision making among policymakers, managers and experts about wicked socio-ecological disruptions, that is, disruptions characterized by urgency, path dependence, complexity, uncertainty, value conflicts, indeterminate solutions, and high demands for expertise. In a POR exercise, participants mimic the way they would make decisions in a real-life disruption. That our first formulation of the POR occurred against a backdrop of near-total unawareness of the plausibility-probability divide is visible in the first formulations of the POR concept with its embedded “risk scenarios,” where we said that: 

“1) wicked socio-environmental decision challenges can be developed in a credible format for stakeholders only by integrating the domain-specific risk scenarios in innovative and unexpected ways;” and that 
“2) the evaluation of decision processes and outcomes from multiple perspectives is only possible by integrating the quantitative probabilistic knowledge of Bayesian networks with qualitative heuristic knowledge of narrative scenarios.” 

As it turned out, however, this seemingly minor and technical task of “integrating the quantitative probabilistic knowledge of Bayesian networks with a qualitative heuristic knowledge of narrative scenarios” turned out to be one of the main intellectual challenges of the whole consortium in developing the new policy mechanism for urgent path-dependent decision making. After many discussions about whether and how it would be possible to integrate those two perspectives into the PORs^[1], the decision was made to split the whole POR concept into two main categories: 1) those based more on risk and probability assessments (so-called Bayes-PORs), and 2) those more based on narrative and plausibility assessments in acute crises (so-called Crisis-PORs). In the middle, a 3) hybrid variant was devised (so-called Path-PORs). 

Interestingly, from the point of view of Esposito’s (2015) analysis, what happened here was a perfect mirror image of the path broader historical developments have taken. First, we lived under the assumption that we could create a row of identical PORs based on single “real objects” (here, activities pertaining to increasing adaptation and resilience in the face of inescapable socio-ecological disruptions). Then, we developed insight into the different ways in which this “real reality” consists of “everchanging objects (and other observers) as constantly observed by individual observers in always uncertain ways” (that is, the first reality doubling), an insight which led straight onwards to a distinction between different kinds of PORs based on either probabilistic or plausibilistic reasoning (that is, the double reality doubling). 

And as if this was not enough, before closing mid-term, the WISE project also performed not one, but two Esposito-like meta-analyses of how the perspectives of probability and plausibility could perhaps after all be theoretically related to each other via the connecting notion of scenarios (Pihlajamäki et al., 2020; Janasik, in press). However, these analyses did not influence the design of the PORs as basically tripartite. 

Learning through Fiction

What then are the implications of both the original “double reality doubling” and WISE’s current work with the tripartite PORs for preparedness research and policy? This is an empirical question, both in terms of what will emerge from our forthcoming analyses of the enacted PORs and in terms of how the WISE researchers went and are still going about addressing the deep tension within the project at the meta-level.

Here we would only like to make a modest theoretical proposition about the function of the WISE POR typology of Bayes-PORs, Crisis-PORs, and Path-PORs in the light of what recent cognitive science tells us about the evolutionary value of reading fiction in the first place. According to cognitive literary analyst Karin Kukkonen, the function of fiction is to “extend the learning process about the real world by presenting the mind with as many alternative scenarios as possible to recalibrate and specify our probabilistic understanding of the real world” (Kukkonen, 2014; see also Kukkonen, 2020). This implies that the more fiction you read, the better you are off in terms of how to respond to an ever-changing “real” world from the point of view of both adaptation and resilience. 

Now, in the context of WISE preparedness exercises, we naturally do not have the abundant resources provided by either the whole of plausibilistic environmental fiction or of probabilistic environmental modeling. What we have is a tripartite typology of ways to design preparedness exercises addressing specifically the topic of how to integrate the long term into the short-term. But in its own distinct domain, we suggest, this typology, and the intriguing story behind it, functions as a contextualized and historicized version of the argument that the multiplication of fictive stories of whatever kind can be in the service of adaptation and resilience. 

At best, that is. Just like Esposito’s historical double reality doubling, also this “double reality doubling” can be seen as a way of interweaving, in the context of preparedness and anticipatory exercises specifically, the imaginative and probabilistic in an approach that successfully uses both fiction and statistics to “govern by uncertainty.” 

And just like its original historical counterpart, this contextualized version does not “reject formalization, but uses it to learn, not to predict—to get prepared for surprises, not for precise events.” (Esposito, 2015). 

^[1] Many discussions even revolved around the question: can you really incorporate a true surprise or an “unknown unknown” into a probabilistic model?

.

In June 2020, Central Texas entered the yearly flash flood season in unusual circumstances. In addition to the well-known weather-related emergency, daily living was also being radically shaped by nation-wide protests defending Black Lives, and four months of the coronavirus pandemic. In Austin, where I resided with my family, life in the intersection of these phenomena is significantly different for different people. During my time in Texas and the US this year I could reflect on the relations between experiences of crisis and changes in women and racial minorities’ political engagement. Recent shifts in grassroots politics and governance are shaping each other. To understand the long-term consequences of governing multiple coexisting crises, one needs to also understand how and why minority politics are changing. 

I had come to Austin in mid-February on a Fulbright grant to study the politics of flood management among East Austin’s Latino and Black minorities and especially women. As the pandemic lockdown complicated my access to face-to-face research, I reached out to ethnographic reflexivity to understand minorities’ experiences of multiple coexisting crises. When exercising ethnographic reflexivity, research is understood to be more trustworthy and analytically stronger because the reflexive author is aware of how her own positionality – here, as a woman and a mother in a half-Finnish, half-American-Latino family – shapes her analytical lens.

In the US as in much of the rest of the world, life amidst the pandemic is significantly different for women and men, and for different ethnic groups. Mothers with caring responsibilities have seen their effectiveness at work decline sharply while their partners have been able to maintain their productivity (Lewis 2020). In the US, many mothers have made the choice to leave their jobs to be able to assume the traditional caring role during the continued lockdown. 

In Texas and a few other conservative states, healthcare politics during the Covid-19 pandemic have also nearly produced an emergency for women’s reproductive rights: For roughly a month in the spring of 2020, abortion was included among the “nonessential surgical procedures” that had to be cancelled or postponed to make sure coronavirus patients were getting the care they needed. Motherhood in a pandemic is different depending on who you are and where you reside.

Later in the spring, when Black Lives Matter emerged as a nationwide movement against police brutality towards black people, Austin, Texas, saw attempts to manage pressing minority issues conflict with Covid-19 politics. At the core of these political struggles are fundamentally different understandings of emergency and safety, that get expressed in conflicting demands to either maintain or reallocate funding for the police. While an organization that seeks to promote safety at the University of Texas demands that police funding be kept in order to ensure the availability of first dispatchers and emergency workers during the Covid-19 pandemic, an organization supporting racial minority rights requires that funding for police be reallocated to “other emergency services that will actually help empower the minority community” (Venkataramanan 2020). Suddenly, healthcare competes with the rights of ethnic minority citizens.

And therefore, while white America grapples with the coronavirus, for many ethnic minorities, the health emergency is one more among multiple crises, some of them structurally constituted. As an ethnographer with no access to follow the daily lives of people, my means to understand what goes on for Black and Latina women around me are mostly limited to the shared experience of the everyday constancy of motherhood with a baby – as Lynn Steger Strong writes, children are “so surely and so endlessly just there”. For a mother of a Latino baby, I see that this experience stands for the entire family: Social distancing is harder to do when family is much more than those who live with me under the same roof. In other words, as daily living for all Texans becomes radically shaped by lockdown policies, “the rhythm of motherhood and family” stays somewhat the same to me and others. However, my experience of one emergency is very different from many Black and Latina women’s multiple coexisting emergencies. 

Later, in the middle of the summer, as I was given the privileged opportunity to relocate with my family to Finland, many American minorities were turning towards grassroots activism. For some militant Texans, such as one group in Dallas, this meant taking up arms to defend private business owners’ rights to maintain doors open while the State radically limited business operations to halt the pandemic. Before its annexation to the US, Texas was its own country, and currently it has e.g. complete energy independence. Thus combined discourses of economic revival and armed activism are for many people constitutive of a Texan identity. For many minorities, however, as the yearly floods threatened their housing and Covid-19 posed a risk to their lives that was multiple times the risk to white Americans, the co-emergence of Covid-19 and Black Lives Matter came as a chance to take part in shaping the longer term of politics.

Now in November 2020 after the presidential elections, it is obvious that in addition to ethnic minority groups, women were among those who saw that a lot needed to change. According to the sociologist and political scientist Theda Skocpol, interviewed by the Atlantic, roughly 2 500 activist groups led by women emerged during the spring and summer of 2020 (Godfrey 2020b). Many of them were Republican women disillusioned by Trump, who saw becoming Democrat as their only option (Godfrey 2020a). Many were Black women who either are inactive Democrat voters (ibid.) or women who cannot, now or any other time, imagine voting other than Democrat (Crumpton 2020).  

Journalist Elaine Godfrey writes that the shift in American grassroots politics may extend far beyond presidential elections. She cites Skocpol: “It’s a renaissance of a very long-standing form of American civic engagement”. According to Godfrey, especially women have the potential to shape the long term of politics through statehouse races, local party organizations and school boards. 

For social scientists seeking to understand the long-term consequences of governing emergencies, conceptualizing governance by turning a blind eye to shifts in civic engagement is not really an option. While electoral cycles strongly limit the potential of politicians to prepare for the long term, progressive civic groups that are not constrained by the same short-sightedness may have the ability to pressure for changes that take into account the further future. In a world of complex and intertwined crises, responding to emergency is increasingly a bottom-up issue.

WISE organized a virtual symposium on “Creeping socio-ecological catastrophes: Is excluding the long term in decision-making inevitable?” on 4 November 2020.

In addition to WISE researchers, the invited participants were Tony Barnosky, Stanford University; Arjen Boin, Leiden University; Olivier Borraz, SciencesPo; Mikulas Cernota, University of Economics in Bratislava; Ashley Dawson, City University of New York; Michael Depledge, University of Exeter; Alkistis Elliott-Graves, Bielefeld University; Eeva Furman, Finnish Environment Institute; Paula Puskarova, University of Economics in Bratislava; Emery Roe, University of California Berkeley; and Limor Samimian-Darash, Hebrew University of Jerusalem. Please refer to the bios at the end of this text for more information about the participants.

Based on the video material we sent to the participants beforehand, we asked them to critically reflect on the simulation exercise, Policy Operations Room (POR), which we arranged for the top politicians and a group of experts from the City of Helsinki in November 2019. We also asked them to briefly describe their current approach to the symposium theme, creeping catastrophes. The interventions and the lively discussions that followed constituted a sort of international academic situation room, which we thought was a fruitful and exciting way to update each other what is going on in different parts of the world right now.

WISE professor Janne I. Hukkinen giving a 10-minute briefing on the Helsinki Policy Operations Room (POR):

A Zoom recording of the 3-hour symposium:

Participants’ bios:

Barnosky, Anthony, Stanford University, California, US

Anthony D. Barnosky is Executive Director of Jasper Ridge Biological Preserve and Professor of Biology at Stanford University and Professor Emeritus of Integrative Biology at the University of California, Berkeley. 

Author of numerous scientific publications, op eds, blog posts, and books, Barnosky has spent three decades conducting research related to past planetary changes, and what they mean for forecasting the changes to come on Planet Earth in the next few decades.  He has worked in South America, India, China, Africa, Europe, and the western USA in a quest to learn how past species reacted to major environmental changes and what that tells us about the changes to come in our future. His popular books—Dodging Extinction (UC Press, 2014) and Tipping Point for Planet Earth (coauthored with Elizabeth Hadly, Thomas Dunne / St. Martin’s Press, April 2016) — examine the state of the planet today and how we can guide it toward a future we want, rather than one that inadvertently happens to us.

Homepage 

Boin, Arjen, Leiden University, the Netherlands

Arjen Boin is Professor of Public Institutions and Governance at the Institute of Political Science, Leiden University. Before he moved to Leiden, he was a professor of public governance and crisis management at the Utrecht School of Governance and associate professor at the Public Administration Institute, Louisiana State University.

Boin has published widely on topics of crisis and disaster management, leadership, institutional design and organizational issues. His most recent book, Managing Hurricane Katrina (Louisiana State University Press, 2019), investigates the lessons that should be learned from this mega-disaster. Boin is the previous editor of Public Administration (Wiley), a premier journal in the field, and serves on the editorial board of the following journals: Asia Pacific Journal of Public Administration (Routledge), Journal of Contingencies and Crisis Management (Wiley), Risks, Hazards and Crisis in Public Policy (Wiley), and International Journal of Emergency Management (Inderscience). 

He is also a managing partner at Crisisplan BV and a founding member of the European Societal Security Research Group.

Homepage

Borraz, Olivier, SciencesPo, Paris, France

Olivier Borraz is a CNRS Research professor and the Director of the Centre for the Sociology of Organisations. Over the last 20 years, he has conducted research in the field of risk governance and regulation, and more recently crisis preparedness and management. Initially interested in risk governance related to environmental health, with case studies on controversies, scientific expertise, and decision-making process, he later moved on to the study of risk-based regulation. On this latter topic, he undertook with colleagues a comparison of the diffusion of risk-based instruments in France, the United Kingdom, Germany, and the Netherlands, in sectors as diverse as occupational health, flooding, food safety and education. This led to several major publications highlighting the role of institutional variables in the implementation of risk-based regulation and the variations between countries in what risk actually means.

His more recent work focuses on crisis preparedness and management, with a study of the French nuclear sector and currently a research project on volcano alerts in the French Antilles with the Institut de Physique du Globe de Paris. In 2020, he published with Henri Bergeron, Patrick Castel and François Dedieu a book on the handling of the Covid-19 crisis in France.

Homepage

Černota, Mikuláš, University of Economics, Bratislava, Slovakia

Mikuláš Černota is an Assistant Professor at the Faculty of International Relations of the University of Economics in Bratislava. His specialisation lies at the interdisciplinary issues of the natural resources management, human impact to the environment, environmental migration, development issues and climate change diplomacy. He was a member of the Managing Committee of the COST Action IS 1101 Climate Change and Migration: Knowledge, Law and Policy, and Theory. He has wide experiences from being a member of the research groups from Finnish Forest Research Institute in Helsinki, École Nationale du Génie Rural des Eaux at des Forets in Nancy and Swedish Agricultural University in Uppsala.

His focus is on the current challenges of the principles of sustainable management of Earth’s resources and human population nexus in the frame of ethical and socio-economic conditions and interdisciplinary solutions to development issues such as food security, human health and adaptation to climate change and degradation of natural resources.

Homepage

Dawson, Ashley, City University of New York, US

Ashley Dawson is currently Professor of English at the Graduate Center, City University of New York (CUNY), and at the College of Staten Island. Much of Dawson’s work hinges on the experience and literature of migration, including movement from postcolonial nations such as Jamaica and Nigeria to the former imperial center and from rural areas to mega-cities of the global South like Lagos and Mumbai. He has also worked recently on global media cultures and on contemporary discourses of U.S. imperialism.

Dawson is the founder of the Climate Action Lab at CUNY and a member of the Occupy Climate Change! research project headquartered at the Environmental Humanities Laboratory in Sweden. Dawson is also a long-time member of the Social Text Collective, where he served for many years as editor of Social Text Online. In this capacity, he curated dossiers of essays on topics as diverse as the legacy of Black British intellectual Stuart Hall, the strengths and pitfalls of the Occupy movement, and the politics of debt, among many other subjects. His recent books include People’s Power: Reclaiming the Energy Commons, Extreme Cities: The Peril and Promise of Urban Life in the Age of Climate Change, and Extinction: A Radical History.

Homepage

Depledge, Mike, University of Exeter, UK

Emeritus Professor Michael Depledge is Chair of Advisory Board at the University of Exeter Medical School. Since 1990 he has been an expert advisor on marine pollution to the United Nations, working in Brazil, Costa Rica, India, China, Vietnam and several other countries to develop the RAMP (Rapid Assessment of Marine Pollution) programme for UNEP’s Global Oceans Observing System (GOOS).

Depledge is interested in all aspects of biology, but especially the ways in which anthropogenic activities affect the environment and human health. The ecotoxicological research he conducted has focused on the effects of environmental pollutants on the physiology and behaviour of marine invertebrates and subsequent ecological and evolutionary consequences. He has a particular interest in biomarkers that allow changes in the health and physiological status of organisms to be monitored over time. Another aspect of his work has been to look at how environmental change impacts the health and wellbeing of humans.

Homepage

Elliott-Graves, Alkistis, University of Bielefeld, Germany

Elliott-Graves is a Junior-professor in Philosophy at Bielefeld University. Her main research areas are general philosophy of science and philosophy of applied sciences (especially Ecology and Climate Science). Her interests are in complex systems: what makes them interesting but also difficult to investigate. Elliott-Graves’s recent work focused on the difficulty of making precise and accurate predictions in Ecology and Climate Science, and what this means for the scientific status of these disciplines. She is currently working on the broader implications of this research for the relationship between traditional philosophy of science and applied scientific practice.

Homepage

Furman, Eeva, Finnish Environment Institute, Finland

Professor Furman’s duties include directing the Environmental Policy Centre and being part of the lead group of Finnish Environment Institute (SYKE). She leads national and international research projects and her positions of trust include chairing and participating boards in the fields of sustainable development, environment, biodiversity and ecosystem services and of research linked to them.

Furman has been researching and developing environmental and sustainable development governance for more than 20 years. The last 10 years she has been occupied by Europe wide research collaboration where the focus has been on challenges and solutions for human environment relationship. Before that Furman was involved in intergovernmental environmental collaboration in the Arctic, Asian and European context.

Homepage

Hukkinen, Janne I., University of Helsinki, Finland

Janne I. Hukkinen (PhD, University of California Berkeley, 1990) is professor of environmental policy at the University of Helsinki. He studies the cognitive aspects of sustainability assessment and strategy, with empirical applications in participation, expertise and risk in environmental policy. Hukkinen is a Member of The Finnish Society of Sciences and Letters, Editor of the journal Ecological Economics, and Expert Counsellor on the Environment for the Supreme Administrative Court of Finland. In addition to over 90 peer-reviewed scientific articles or book chapters, he is the author of Sustainability Networks (2008) and Institutions in Environmental Management (1999), both published by Routledge.

Järvensivu, Paavo, BIOS Research Unit, Helsinki

Paavo Järvensivu, D.Sc. (Econ.), is a senior researcher at BIOS, an independent multidisciplinary research unit which studies the effects of environmental and resource factors on Finnish society and develops the anticipatory skills of citizens and decision-makers. Currently, he studies the political economy and culture of ecological reconstruction, a rapid and managed transition of the key social-ecological systems of society. To read more on ecological reconstruction in Finland, please visit https://eco.bios.fi.

In WISE, Järvensivu is a subproject leader and coordinates stakeholder interaction. BIOS researchers were largely responsible for the design and execution of the Policy Operations Room in Helsinki, a simulation exercise held for the city’s top political leaders and experts in November 2019.

Puskarova, Paula, University of Economics in Bratislava, Slovakia

Paula Puskarova serves as the Vice-Rector for Research and Doctoral Studies at the University of Economics in Bratislava, Slovakia. Her current research interests entail regional growth, knowledge and human capital management and migration, inequality spillovers, environmental spillovers as well as other spatial externalities arising from international movements of labor and capital. Each year, she authors a chapter in the Slovakia‘s leading economic scientific monograph – Evolution and perspectives of global economy – published by Slovak Academy of Sciences.

She has experience with EU-level project management and in economic modelling (published author in the field of spatial modelling and regional development). She has published in Economic Systems, Political Economy, Measurement, Comparative Economic Research, International Journal of Management and Economics, Economic Research Guardian.

Homepage

Roe, Emery, University of California Berkeley, California, US

Emery Roe is a practicing policy analyst and Senior Researcher working on science, technology and environmental controversies. He specializes in developing better management strategies in large technical systems for the provision of high critical services, such as electricity and water. He is author or co-author of many articles and books, including Narrative Policy Analysis (1994), Taking Complexity Seriously (1998), Ecology, Engineering and Environment (2002), High Reliability Management (2008), and Reliability and Risk(2016)

Roe has helped design and direct initiatives on, among others, agriculture and urban sprawl in California’s Central Valley, indicators of ecosystem health in the San Francisco Bay-Delta region, campus/community partnerships in underserved urban minority neighborhoods, and research on issues at the intersection of global population growth, natural resource utilization and the environment.

His blog is: When complex is as simple as it gets

Homepage

Samimian-Darash, Limor, Hebrew University, Israel

Limor Samimian-Darash is an anthropologist, Associate Professor at the Federmann School of Public Policy and Government at the Hebrew University of Jerusalem. Her research interests include security and preparedness, anthropology of the state and policy, biosecurity, emergency, theory of risk and uncertainty, and governing technologies of the future (scenarios).

She has studied for more than 10 years the topics of preparedness for future risks and uncertainties in fields of health and security. In the past few years she has specifically focused on scenarios as a dominant way to address future uncertainties through imagination and narration. In her ISF-funded research (2015-2018) Turning Points exercises in Israel, she explored through extensive fieldwork, nation-wide emergency preparedness exercises. In her current research project on Global Scenarios, funded by the ISF (2019-202) she examines forms, practices, and conceptualizations of future plausibilities through scenarios in global organizations in the fields of health and energy. Her BSF-funded research on future imagination technologies (2019-2022), examines comparatively modalities of future imagination, design, and planning in the high-tech sector in Israel and the US.

Samimian-Darash was chosen as one of five promising early-career social scientists in Israel, for the Alon Fellowship (2013–2016). Her recent publications include: ‘Modes of Uncertainty: Anthropological Cases’ (University of Chicago press); ‘From Crisis to Emergency: The Shifting Logic of Preparedness’ (Ethnos); ‘Practicing Uncertainty: Scenario-Based Preparedness Exercises in Israel’ (Cultural Anthropology); ‘Governing Future Potential Biothreats: Toward an Anthropology of Uncertainty’ (Current Anthropology). Her forthcoming book entitled: Uncertainty by Design: Imagining and Enacting the Future through Scenarios.

Homepage

Kuntien organisaatioissa itää ilmastokriisin hillinnälle olennainen muutosvoima. Vakiintuneet toimintatavat kuntaorganisaatioissa kuitenkin ajavat uudenlaisia ilmasto- ja ympäristöasiantuntijuuden ja tiedon muotoja sivuraiteille syrjään kovasta ytimestä, taloudenhoidosta. Ilmastoprojektien ja tiekarttojen laadinnan ketjuissa piilee perinpohjainen haaste kunnille: millainen itseymmärryksen muutos voisi tehdä ekologisesta kestävyydestä ja ilmastokriisin ehkäisystä kuntaorganisaatioiden perustehtäviä? Löysimme vastauksen alkuja ilmasto- ja ympäristöasiantuntijoiden työn arjesta.

Kaupungit ja kunnat ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa. Valtaosa maailman väestöstä asuu kaupungeissa, jotka ovat myös valtioidensa suurimpia ilmastopäästöjen aiheuttajia ja energian kuluttajia. Kuntatasolla hallinnon ja päätöksenteon rakenteet ovat myös verrattain yksinkertaisempia kuin valtakunnallisessa, saati ylikansallisessa mittakaavassa. Ratkaisevan ilmastotoimijan rooli on kuitenkin pohjattoman hankala: kaupunki- ja kuntaorganisaatiot eivät ole kasvaneet vastaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisiin monimutkaisiin ongelmiin. Erilaisia esteitä ja pullonkauloja tehokkaiden ympäristöä suojelevien sekä hiilienergiaa ja -päästöjä vähentävien toimien tiellä nimenomaan kaupunkihallinnossa ja -politiikassa on tutkimuksessa tunnistettu lukemattomia [1].

Paine muutokseen on silti yhä vain pakottavampi. Kuntahallinnossa olisi kyettävä kokonaisvaltaiseen, laaja-alaiseen ja nopeaan murrokseen eli siirryttävä pienistä asteittaisista korjausliikkeistä perustavaan tehtävien ja prioriteettien remonttiin. Vaatimus voi olla kohtuuton: ”transformatiivinen” muutos ei voi tapahtua samaan aikaan nopeasti, koko organisaation laajuisesti ja perin juurin. Jostain täytyisi tinkiä, olisi tyydyttävä asteittaisiin parannuksiin ja pieniin voittoihin, aukomaan lukemattomia pullonkauloja yksi kerrallaan. Yhtäältä loppumattomalle hallinnolliselle ongelmanratkaisulle, nykyisin ympäri maailmaa katastrofeiksi konkretisoituvalle tulipalojen sammuttelulle, ja toisaalta haaveille perusteellisista kertarysäyksellä tapahtuvista muutoksista on vaihtoehtoja. Niitä voi alkaa hahmottelemaan tavoista, joilla kunta- ja kaupunkiorganisaatiot ymmärtävät oman merkityksensä ilmastotoimijoina.

Ilmastoasiantuntemus tulee torpatuksi kuntahallinnon ytimestä 

WISE-hankkeen alkuvaiheessa haastattelimme Suomen kuntien ilmasto-, ympäristö- ja riskinhallinta-asiantuntijoita sekä kriisivarautumisen ammattilaisia selvittääksemme, miten ilmastonmuutokseen kunnissa varaudutaan ja millaisia ongelmia ja sokeita pisteitä haastateltavat tunnistavat. Haastatteluissa ilmeni kuitenkin kerta toisensa jälkeen samankaltaisia ongelmia, joita emme osanneet ennakoida.

Ilmasto- ja ympäristöasiantuntijat kuvasivat jatkuvia hankauksia kuntiensa hallinnon vakiintuneiden toimintatapojen kanssa. Asiantuntijoiden työn arkea vaivasi toistuva lähtöruutuun palaaminen, työn alkaminen aina alusta pienten saavutusten jälkeen. Haastateltavien oli vaikea saada itseään ja jalostamaansa tietoa ympäristö- ja ilmastonäkökohdista kuntahallinnon ”oikeisiin pöytiin” eli budjettisuunnittelun, teknisen toimen ja hankesuunnittelun ytimeen. Erään haastateltavan sanoin, ilmasto- ja ympäristöasiantuntijat ”työstivät kenttää, jota ei vielä ole”. He keskustelevat eri toimialojen kollegoiden kanssa, yhdistelevät ja kokoavat ”asioita, joita me jo teemme” ja ”ymmärrystä ilmastoasioiden alle” osoittaakseen, ettei niiden huomiointi välttämättä tarkoita kohtuutonta ylimääräistä vaivaa. Silti he törmäsivät toistuvasti aivan vastakkaiseen näkemykseen: muut toimialat ovat jo valmiiksi niin kiireisiä, ettei niiden aika riitä huomiomaan ilmasto- ja ympäristöasiantuntijoiden normaalia toimintaa hankaloittavia näkökulmia ja vaatimuksia. Vakiintuneet toimintatavat ja prosessit antoivat harvoin periksi, ja ilmastoasiantuntijoiden rastiksi jäi joustaa ja sietää turhautumista ja oikeiden pöytien ja kokousten ulkopuolelle jäämistä.

Kertomukset osoittavat, miten kuntaorganisaatiot pystyvät sisällyttämään ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun liittyvät aiheet ja asiantuntemuksen niistä omaan toimintaansa ilman, että ne pääsisivät horjuttamaan tai muuttamaan ydintoimintaa liiaksi. Näin sekä vakiintuneiden toimialojen että niiden liepeillä ja välillä muotoutuvien uusien alojen toiminta pysyy niin kyllääntyneenä, ettei ”mitään ylimääräistä” ehditä tehdä. 

Kaikissa tutkimissamme kunnissa merkittävä osa, ellei kaikki, ilmaston- ja ympäristönmuutokseen liittyvä asiantuntijatyö tehtiin erillisissä, varta vasten perustetuissa projekteissa. Projektoituminen tai projektiyhteiskunnan nousu [2, 3] tuottavuuden ja tehokkuuden vaatimuksineen toki leimaa tietotyötä ja ylikehittyneiden maiden julkishallinnon kehitystä 1980-luvulta alkaen yleisesti. Tutkimuksessamme ilmastonmuutosta ehkäisevän työn rajaamisella omiksi projekteikseen ja hankkeikseen on ristiriitaisia seurauksia. Ilmastoasiantuntijoiden työn jatkuvuus on määräajoin katkolla, ja epävarmuus seuraavasta projektista ei juuri edistä pitkäjänteisyyttä. Projekteissa työskentelevät ilmastoasiantuntijat olivat myös monessa kunnassa osittain ulkopuolisia kuntaorganisaatioissa. Tärkeisiin kokouksiin ja työryhmiin kutsuttiin vain vakituiset työntekijät, ja niihin pääseminen oli kiinni pitkälti projektiasiantuntijoiden peräänantamattomuudesta ja omista verkostoitumistaidoista.

Projekteihin sitominen pitää siis ilmastoasiantuntijuuden etäällä kuntahallinnon ydintehtävistä. Tämä ei välttämättä ole ainoastaan muutoksen vastustamista ja mille tahansa organisaatioille tyypillinen taipumus suojella perustarkoitustaan, mikä on kuntien tapauksessa budjetin laatiminen ja tasapainottaminen. Projektit ovat myös helpommin lakkautettavia ja ilmastoasiantuntijuus kevyemmin uhrattavissa, jos tiukentuva talous niin vaatii. Ilmastonmuutokseen liittyvien riskien hallinnan kannalta projektoituminen saattaa tosin olla myös edullista. Koska kuntia ei organisaatioina ole suunniteltu vastaamaan ilmastokriisin kaltaisiin monimutkaisiin ja yksiselitteisiin mittakaavoihin istumattomiin ongelmiin, yksittäisten ilmastoprojektien on helpompi lähteä ajamaan uusia toimenpiteitä. Näin vältytään vakiinnuttamasta organisaatioon uusia toimintatapoja, jotka voivat tulevaisuudessa uusien ongelmien ilmetessä osoittautua yhtä jähmeiksi kuin nykyiset rakenteet [4].

Haastatteluissamme ilmenevät aikaa ja voimavaroja vievät toistuvat hankaukset ilmastoasiantuntijoiden työn ja kuntien ydintoimintojen välillä ovat pitkälti projektoitumisen oireita. Toiveet siitä, että uudenlainen ilmaston- ja ympäristönmuutosta ehkäisevä tieto ja toiminta saisi aikaan tarvittavia muutoksia kunnissa, mutkistuvat käytännön toteutuksen kannalta. Miten kuntaorganisaation ydintehtävää voi muuttaa ilmaston kannalta kestävään muotoon, jos työ teeman ympärillä jää toistuvasti sivuraiteelle, omiksi projektien ketjuikseen? Onko puhe perinpohjaisesta, transformatiivisesta muutoksesta mielekästä? Miten se voisi toteutua?

Kokonaisvaltainen murros: mikä kunta voisi olla?

Tutkimissamme kunnissa yleisimpiä ilmastoprojektin lajityyppejä olivat tiekartat erilaisiin ilmastotavoitteisiin pääsemiseksi. Niissä ilmenee juuri edellä kuvattu ristiriita: yhtäältä ne ovat kunnille kätevä tapa samalla huomioida ilmastonmuutos mutta pitää se loitolla organisaation ytimestä, toisaalta niissä piilee mahdollisuuksia muuttaa kuntien toimintaa ilmastokestävämpään suuntaan. Muutos ei välttämättä ole perinpohjainen, mutta se voi iskostaa jonkinlaista jatkuvuutta kuntien hallintoon. Tiekartat jo lähtökohtaisesti luotaavat tulevaisuutta ja erittelevät toimia, joilla haluttuihin tavoitteisiin voitaisiin päästä. Tutkimissamme kunnissa ne myös osaltaan pitivät yllä ilmasto- ja ympäristöprojektien ketjua ja loivat siten jonkinlaista jatkuvuutta. Tiekartat osoittautuivat tärkeiksi esimerkiksi kuntien omassa markkinoinnissa ja profiloitumisessa ilmastovastuullisina ja hiilettömän tulevaisuuden ympäristöinä.

Ilmasto- ja ympäristöasiantuntijoiden yrityksissä sitkeästi vakiinnuttaa asiantuntemuksensa ja ilmastonmuutoksen hillinnän periaatteita ja käytännön toimia organisaatioihinsa orastaa samanlainen uusi merkitysrakenne kuin tiekartoissa. Haastateltavien kertomukset olivat täynnä kuvauksia siitä, miten he yrittävät saada muuta organisaatiota ymmärtämään toimintaansa toisin: auttamaan muita toimialoja näkemään tekemänsä työn itse asiassa jo kuuluvan ”ilmastoasioiden alle” ja taivuttaa heitä pieniin, asteittaisiin muutoksiin. Tässä vielä olemattoman kentän työstämisessä on kyse paitsi uudenlaisen asiantuntijuuden muodon sovittumisesta sitä vierastavaan organisaatioon, myös kuntaorganisaatioiden muuttumaisillaan olevasta tavasta kuvata ja ymmärtää omaa tarkoitustaan. Silti tiekartat eivät sanele budjettia tai saa ekologista kestävyyttä leivottua sisään jokaiseen rakennushankkeeseen tai velvoita hiilienergian tuotannosta ja käytöstä luopumiseen.

Entä jos kuntien ydintehtävä ei olisikaan tiellä? Tai jos ydintehtävän toteuttaminen ei alkaisi budjettisuunnittelusta? WISE suunnittelee parhaillaan verkkopohjaista toiminnallista tulevaisuuspäämajaohjeistusta, jonka avulla kunnat voisivat sekä itse että yhdessä hankkeen tutkijoiden kanssa luoda vaihtoehtoisia käsityksiä siitä, millainen ekologisesti kestävä ja ilmastonmuutosta ehkäisevä kunta voisi olla. Sikäli kun asiantuntijuus ilmaston- ja ympäristönmuutoksesta ei asetu kunnissa nykyisten ydintehtävien ylläpidon käytäntöihin, kokonaisvaltaisen muutoksen edellytys olisi kuvitella kunta, joka pyörisi aivan muiden periaatteiden varassa. 

Mitä tekisi kunta, jossa haastateltaviemme työssä orastavat uudenlaiset mutta nykyisellään sivuraiteille ja oheistoiminnaksi sysättävät asiantuntijuuden, tiedonkeruun ja sen jalostamisen muodot ohjaisivat organisaation toimintaa? Vaikka tällainen murros ei tietenkään voi toteutua kertaheitolla, totutun ajattelun harhauttaminen – ja sen mahdollistavien ainesten tunnistaminen jo nykyisestä toiminnasta – voisi auttaa kuntaorganisaatiota ymmärtämään tarkoituksensa ja tavoitteensa uusin tavoin. Jos kunnat aikovat olla tehokkaita ilmastotoimijoita, yksi tapa aloittaa muutos on irrottautua vakiintuneesta budjetoinnin määräämästä ajattelusta ja antaa tavoitteiden muokata taloudenpidon käytännöt uusiksi.

Muutama vuosi sitten vein Suomessa vierailleen ulkomaalaisen tuttavani sienimetsään. Sipoonkorven kansallispuistossa oli koittanut syksy, ja ruskan kellastamaa kangaspohjaa koristi kirjava sato metsäsieniä. Kävellessämme metsässä tuttavani kysyi toistuvasti kohtaamistaan sienistä: ”Ovatko nämä syötäviä?” Kuin tottumuksesta vastaukseni oli yleensä rutiininomainen ”Ei.” Harvemmin pysähdyin edes tutkimaan sieniä vilkaisua tarkemmin. Lopulta ystävä kysyi ihmeissään: ”Mistä sinä oikein tiedät?”. En oikein tiennyt, mitä vastata. Sienestys on usein niin intuitiivista ja tottumuksellista, ettei sen yksityiskohtia osaa tarkemmin edes kuvailla. Kokenut sienestäjä erottaa pikavilkaisulla syötävän sienen myrkyllisestä vaikkei osaisikaan kuvailla kaikkia päätöksenteossa hyödyntämiään yksityiskohtia. Unkarilais-brittiläinen filosofi ja kemisti Michael Polanyi kutsui tätä hiljaiseksi tiedoksi: tiedämme enemmän kuin osaamme sanoin kuvailla.

Jäin pohtimaan tuttavani kysymystä. Pohdinta johti pitkään itsetutkiskeluun sieniharrastuksen parissa, ja lopulta päätin iskeä ongelman kimppuun empiirisen tutkimuksen kautta. Mieltäni askarruttivat ainakin seuraavat kysymykset: Miten sienestäjät tarkalleen tekevät päätöksiä? Mikä on intuition tai hiljaisen tiedon merkitys sienestyksessä? Miten sienestäjät hallitsevat sienestykseen liittyviä riskejä ja epävarmuuksia? Riskeistä kiinnostuneena ympäristöpolitiikan tutkijana etenkin sienestyksen käytännöllinen lähestymistapa riskienhallintaan vaikutti kiehtovalta. Sienestys onkin sikäli erikoinen harrastus, että vain pieni virhe voi johtaa pahimmillaan elimensiirtoon tai kuolemaan. Kuten vanha kasku kuuluu, ”kaikki sienet ovat syötäviä – mutta jotkut vain kerran”.

Samoihin aikoihin sieniretkemme kanssa päädyin puolivahingossa lukemaan psykologien Peter Todd ja Gerd Gigerenzer toimittamaa kirjaa, joka käsitteli ekologista rationaalisuutta (ecological rationality). Ekologinen rationaalisuus on verrattain uusi lähestymistapa päätöksenteon tutkimukseen, vaikka sen juuret ovatkin legendaarisen Herbert A. Simonin työssä rajoitetun rationaalisuuden (bounded rationality) parissa. Ekologisen rationaalisuuden voisi kiteyttää näin: hyödynnämme jokapäiväisessä päätöksenteossa ympäristössä esiintyviä toistuvuuksia, ja selviämme usein monimutkaisistakin askareista vain yksinkertaisia nyrkkisääntöjä noudattamalla. Usein myös yksinkertaiset nyrkkisäännöt eli heuristiikat voivat toimia monimutkaisia laskenta- tai optimointitoimia paremmin. 

Esimerkiksi kokenutkaan pesäpallopelaaja ei koppia ottaessaan laske mielessään lentävän pallon lentorataa tai monimutkaisia differentiaaliyhtälöitä, vaan hän noudattaa yksinkertaista katseheuristiikkaa (gaze heuristic): kun pallo on korkealla ilmassa, kohdista katse palloon ja liiku siten, että katseen ja pallon välinen kulma säilyy vakiona. Näin pallo putoaa räpylään ilman sen monimutkaisempaa matematiikkaa. Kiteytettynä voisikin todeta, että hyvät päätökset eivät välttämättä vaadi kompleksista kognitiota.

Lapsuuden opit sienimetsässä

Ekologiseen rationaalisuuteen perehdyttyäni palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Juurikin yksinkertaisia heuristiikkoja hyödyntämällä tunnistin usein syötävän sienen myrkyllisestä, ja eittämättä hyödynsin myös helposti opittavia nyrkkisääntöjä sienten tunnistuksessa. Suuri osa hiljaisesta tiedosta taisikin perustua heuristiikkoihin. Tarkemmin miettiessäni muistin, että monta nyrkkisääntöä opin jo lapsena vanhemmiltani tai isovanhemmiltani: ”älä poimi sieniä, joita et tunnista”, ”älä poimi valkoisia sieniä (sillä voit erehtyä poimimaan tappavan myrkyllisen valkokärpässienen)”, ”syötävän rouskun tunnistuksessa voi hyödyntää siitä tihkuvaa valkoista maitiaisnestettä”, ja niin edespäin. Lisäksi moni sienen etsintää helpottava strategia perustuu nyrkkisääntöihin: ”kantarelli koivua kaipaa” ja suppilovahvero kasvaa kuusikkorinteessä. Ekologit ja mykologit toki äkkiä huomauttavat, että jälkimmäiset perustuvat mykorritsaksi kutsuttuun symbioottiseen suhteeseen sienirihmaston ja puun välillä. Mutta sienestäjän ei tarvitse välttämättä tätä monimutkaista suhdetta ymmärtää: yksinkertainen nyrkkisääntö useimmiten riittää.

Löysin tutkimuksessani kymmenittäin tällaisia sienestystä helpottavia nyrkkisääntöjä. Tulosten valossa näyttääkin selkeältä, että myös sienestäjät tukeutuvat ekologiseen rationaalisuuteen ja nyrkkisääntöihin päätöksenteossa. Ehkä keskeisin löydös oli kuitenkin se, että yleisimmät nyrkkisäännöt eivät suinkaan helpottaneet sienilajien tunnistusta, vaan niiden avulla rajataan sienestykseen liittyvää epävarmuutta. Yleiset heuristiikat kuten ”älä poimi valkoisia tai tuntemattomia sieniä” ovat ennen kaikkea omanlaiseen riskienhallintaan kehottavia sääntöjä, joilla nuori tai kokematonkin sienestäjä pääsee nopeasti ja turvallisesti harrastuksessa alkuun. Koska sienestyksessä yksikin virhe voi olla kohtalokas, sienestäjillä on usein nollatoleranssi epävarmuutta kohtaan. 

Tutkittuani asiaa selvisi myös, että jotkut nyrkkisäännöistä ovat melkoisen vanhoja. Esimerkiksi tiettävästi ensimmäisessä suomalaisessa sienikirjassa, Eduard Hisingerin vuonna 1863 julkaistussa teoksessa Sieni-kirja: eli Sieni-Kallen oswiitta tuntemaan ja käyttämään syötäwiä sieniä, kirjoitetaan:

”Mutta myrkylliset ja waaralliset sienet! ette niistä ole sanaakan maininneet,” sanoi wieras. ”Emme niistä huoli,” tuli wastauksesi, ”waan jätämme kaikki sillensä, joita emme tunne. Ainoasti niin tawoin saatamme niistä taatut olla.”

Heuristiikat ovat hyödyllisiä nimenomaan sen takia, että ne ovat kognitiivisesti tehokkaita. Ne eivät ole optimaalisia ratkaisuja (vaikka ne voivatkin tutkitusti toimia optimointia paremmin) tai perustu deduktiivisiin kustannus–hyötylaskelmiin. Sen sijaan ne ovat juuri sellaisia yksinkertaisia strategioita, joista käytännönläheisessä kognitiolle raskaassa aktiviteetissa hyötyy eniten. Peruskoulun matematiikan opettajallani olikin tapana sanoa, että kunnon sienestysretki on mielelle matematiikkaakin vaativampaa. Tällaisessa ympäristössä tarvitaan päätöksenteon tueksi nopeita ja helppoja (fast and frugal) nyrkkisääntöjä. Jos muistaa, että valkoista maitiaisnestettä tihkuva sieni on luultavasti rousku, tieto auttaa suuresti tarkemmassa lajintunnistuksessa. Jos päättää olla kokonaan syömättä valkoisia sieniä, vähentää vakavaa myrkytysriskiä merkittävästi, vaikka jäisikin tämän takia muutama herkkusieni poimimatta. Nämä nyrkkisäännöt ovat arvokkaita osatekijöitä syötävän sienen tehokkaassa tunnistuksessa, vaikka ne eivät yksinäänkään johtaisikaan aukottomiin päätöksiin. 

Sienimetsän varovaisuusperiaate

Tutkimustulosteni perusteella vaikuttaa siltä, että sienisaalista ei lähtökohtaisesti pyritä optimoimaan kustannus-hyötylaskelmilla. Sen sijaan sienestyksessä noudatetaan lukuisia sääntöjä, jotka muistuttavat ympäristöpolitiikassa paljon puhuttua varovaisuusperiaatetta. Varovaisuusperiaate kuuluu lyhyesti näin: voi olla parempi välttää vaaratilannetta, vaikka haitallisista vaikutuksista ei olisikaan täydellistä varmuutta. Yleensä varovaisuusperiaatetta sovelletaan tilanteissa, joissa vallitsee suuri epävarmuus. Sienten tunnistus onkin usein epävarmaa touhua: kosteusmuuntuvat sienet voivat vaihdella ulkomuotoaan paljon kelin mukaan, nuorilta sieniltä voi puuttua lukuisia lajintunnistukseen oleellisia tuntomerkkejä ja matkijasienet tai näköislajit voivat aiheuttaa liki loputonta hämmennystä. Koska päätöksentekotilanne on vahvasti epäsymmetrinen (subjektiiviset hyödyt ovat rajalliset, mutta haitat rajattomat), on parempi olla liian varovainen kuin tyhmänrohkea. Kuten englantilainen kansanviisaus kuuluu: ”better safe than sorry”.

Varovaisuus onkin kansanviisauksista keskeisimpiä. Vaikka nykyään varovaisuutta pidetään usein heikkoutta ilmentävänä piirteenä, ihmiskunnan epävarmassa historiassa se on yleensä näyttäytynyt suorastaan hyveenä. Esimerkkejä varovaisuuteen perustuvista kansanviisauksista ei tarvitse kaukaa etsiä. Esimerkiksi latinankielinen fraasi Primum non nocere – ensiksi vältä vahingontekoa – kuuluu keskeisesti lääketieteen etiikkaan ja on varmasti jokaiselle lääketieteen ammattilaiselle tuttu. Buddhalaiseen Theravada-koulukunnan ensimmäinen moraalinen prinsiippi puolestaan on “vältä harmintekoa”. Varovaisuus on keskeinen teema myös sananlaskuissa: “ei vara venettä kaada”, “an ounce of prevention is worth a pound of cure”, “a stitch in time saves nine”. Viime vuosina myös ympäristötutkimuksessa on korostettu käytännönläheisen perimätiedon roolia nykyajassa ja antroposeeniin sopeutumisessa. Kansanviisauksien soveltaminen nykypäivän kompleksisiin haasteisiin ei ole aina ongelmatonta, mutta tässä tapauksessa oppitunnit ovat mielestäni harvinaisen selkeät.

Tutkimukseni loppuun saatettuani mieleeni juolahtikin ajatus, että ehkä sienestyksen arkijärjellisiä nyrkkisääntöjä ja varovaisuusperiaatteita voisi soveltaa laajemminkin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ympäristöpolitiikkaan. Olisikohan meidänkin syytä asettaa – sienestäjien tavoin – selkeät raamit päätöksenteolle ja noudattaa varovaisuutta tyhmänrohkeuden sijaan? Nimittäin jos jokin globaalia tuotantoekosysteemiä vaivaa, se on likinäköinen rämäpäisyys: ekosysteemejä tuhoavia ”ulkoisvaikutuksia” sisäistäessä asetetaan hinnat mielivaltaisesti alakanttiin ja yltiöoptimistisilla optimointiprosesseilla pyritään lyhyen tähtäimen voitonmaksimointiin. Esimerkiksi talousnobelisti William Nordhaus on (surullisen)kuuluisasti todennut neljän celsiusasteen ilmastonlämpenemisen olevan optimaalinen lopputulema taloudellisesta näkökulmasta. 

Terveellä arkijärjellä varustettu sienestäjä kuitenkin kysyisi: voimmeko olla täysin varmoja näistä optimoiduista päätelmistä, ja jos emme, mitkä olisivat virheen pahimmat seuraukset? Jos virheen hinta on ääretön (esimerkiksi laajamittainen ekosysteemien ja siten sivilisaation romahdus) mutta voitot rajatut, eikö olisi parempi olla liian varovainen kuin liian rohkea? Korpien käytännönläheiset riskiekspertit nimittäin ymmärtävät, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Joskus vitsailinkin, että sienestäjät hallitsevat riskienhallinnan Nobel-palkittua ekonomistia paremmin. Sittemmin olen ollut vähemmän varma siitä, onko se vitsi laisinkaan.

Julkaistu tutkimusartikkeli

Kestävä kehitys on moniulotteinen ja kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen tavoite. Oikeammin se pitää sisällään useita rinnakkaisia tavoitteita, joiden väliset systeemiset riippuvuussuhteet ovat kestävyyden ydin. Käsitteen huolellinen tapauskohtainen määritteleminen ja rakentava keskustelu sen viheliäisen luonteen vaatimista arvovalinnoista voisi olla osa kestävyysongelmien ratkaisua. Uusia arvovalintoja on kuitenkin edessä, kun tavoitteet tarkentuvat ja päästään miettimään, miten niiden toteutumista mitataan. Edes korkeatasoinen tieteellinen ymmärrys, numeerinen data tai laskentamallit eivät vapauta meitä tavoitteiden asetteluun ja mittaamiseen liittyvistä arvovalinnoista.

Ympäristön hoitoa ja luonnonvarojen käyttöä koskevassa keskustelussa niin eri toimialojen ja intressiryhmien edustajat kuin poliitikotkin viljelevät yhteistä tavoitetilaa kuvaavia termejä kuten (ympäristön, ekosysteemin, kalakannan jne.) kestävä käyttö, kehitys tai tila. Toisinaan täysin vastakkaisia toimia ja linjauksia ajavat tahot esittävät juuri omat ratkaisunsa tutkitusti kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisena vaihtoehtona. Esimerkiksi käsiteltäessä vaihtoehtoisia metsienkäyttöstrategioita voidaan kestävyyttä argumentoida vaikkapa hiilinielujen, luonnon monimuotoisuuden, kansantalouden tai turismin ja virkistyskäytön näkökulmista. 

Kestävyyden käsite on niin moniulotteinen, että se tosiaan kestää monenlaista tulkitsemista. Kuten edellisessä blogitekstissäni totesin, käsitteen merkitys on tiedeyhteisössäkin sisäisen väittelyn kohteena [1,2], ja näin ollen sitä on helppoa venyttää myös poliittisessa puheessa. Asiaan perehtymättömästä saattaa tuntua hämmentävältä seurata kiivaana vellovia ympäristöpoliittisia vääntöjä, joissa osapuolilla kuitenkin vaikuttaa olevan yhteinen päämäärä: kestävä kehitys tai käyttö. Mistä tässä oikeastaan edes taistellaan?

Pohjimmiltaan väitellään siitä, mikä on kestävää tai minkä asioiden halutaan kestävän. Käytännössä epämääräisen tavoitetermin taakse siis kätkeytyvät ne kriteerit, joiden perusteella kukin taho päätöksiä ja tiettyä politiikkaa arvioi ja ajaa. Kun yksi ajattelee aitaa, toinen aidanseivästä ja kolmas kenties niihin tarvittavia materiaaleja, ei yhteismitallinen suora vertailu ole mahdollista – joskin asioiden kesken on kyllä tunnistettavissa merkittäviä systeemisiä riippuvuuksia yli toimialarajojen ja ajan, jota kuitenkin usein pidetään liian pitkänä odoteltavaksi. Kestävyyskysymykset haiskahtavat siis tyypilliseltä viheliäiseltä ongelmalta [2, 3].

Helsingin yliopiston ympäristötieteiden maisteriopiskelija Heini Mäkelä tarttui kandityössään hänelle heittämääni haasteeseen tutkia sitä, millaisia erilaisia merkityksiä kestävyyden ja kestävän kehityksen käsitteille on tieteessä ja yhteiskunnassa annettu, sekä pohtia, miten määritelmien ja keskustelun kokonaisuutta voisi paremmin hahmottaa. Mäkelän työ Kestävä kehitys haastavana yhteiskunnallisena tavoitteena: kestävyyden moninaiset määritelmät tieteessä ja yhteiskunnassa onnistuu mielestäni hyvin ongelmakentän esittämisessä ja jäsentelyssä, ja se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille, joille nämä kysymykset ovat tärkeitä. Johtopäätöksissään Mäkelä toteaa, että yksittäistä ideaalia kestävyyden määritelmää ei ole, mutta jotkut määritelmät ovat parempia kuin toiset. Kestävyyden määrittelemisen ja siitä käytävän keskustelun hän näkee osana kestävyysongelmien ratkaisua, sillä annettaessa käsitteelle uusia merkityksiä otetaan myös kantaa ongelmien syihin ja ratkaisuihin.

Tavoitteiden toteutumisen arvioimisen ja mittaamisen ongelmatiikkaa 

Ensimmäinen haaste on päästä yhteisymmärrykseen tarkemmista kriteereistä, joita kestävyyden kaltaisten laajojen tavoitetermien taakse kätkeytyy – esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden suojelemisen tarve. Seuraavaksi  törmätään kysymykseen siitä, miten tavoitteen toteutumista arvioidaan. Kun siis edellä kysyimme, miten kestävyys pitäisi ymmärtää ja millaisia alatavoitteita siihen liittyy, nyt pohdimme, millä niitä mitataan. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen suhteen joudumme esimerkiksi miettimään, minkälaista monimuotoisuutta halutaan vaalia ja miksi. Jotta näihin kysymyksiin voidaan vastata, joudutaan edelleen pohtimaan myös sitä, mikä on luonnon monimuotoisuuden sosiokulttuurinen ja taloudellinen arvo sekä onko meillä moraalinen velvollisuus sellaistenkin monimuotoisuuden aspektien vaalimiseksi, joille suoraa ihmissidonnaista arvoa ei pystytä osoittamaan [4]. Vastaavien arvokysymysten suhteen saattaa eri intressiryhmien välillä esiintyä suurtakin näkemyshajontaa, jota ei pitäisi sivuuttaa vaan analysoida ja näin pyrkiä edistämään ryhmien välistä dialogia ja yhteistä ymmärrystä [5]. 

Kun lopulta toivottavasti on sovittu tavoitteiden toteutumisen arviointiin käytettävistä mittareista, on edessä vielä näiden indikaattorisuureiden riittävän hyvän tilan tapauskohtainen määrittäminen. Monien ekosysteemien tilaa kuvaavien indikaattoreiden tavoitetaso eli hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän tilan kynnysarvo määritellään – jos mahdollista – historiallisista vertailuhavaintoaikasarjoista. Olipa aineisto kuinka kattava tahansa, liittyy kynnysarvoon kuitenkin väistämättä tiedollista epävarmuutta – arvioitavan indikaattorisuureen ekosysteemissä vallinnut todellinen tila kun jää havaitsemiskykymme ulkopuolelle mittausdatan tarjotessa siitä vain otteita [6]. Havaintojen avulla voimme estimoida todellista suuretta sekä arvioida meillä siitä olevan tiedon laatua ja vastaavasti epävarmuuden määrää. 

Tiedollista epävarmuutta on näin ollen niin kynnysarvon määrittävästä vertailutilasta kuin indikaattorisuureen nykyisin vallitsevasta tilasta. Siispä edessämme on jälleen uusi arvosidonnainen kysymys siitä, minkä suuruusluokan epävarmuus tila-arvioluokituksen taustalla on hyväksyttävää. Kysymys on läheisesti sidoksissa riskiasenteeseemme: kuinka ison riskin olemme valmiita ottamaan sen suhteen, että arviomme ekosysteemin tilasta on pielessä ja päädymme nyt tekemään valintoja, jotka osoittautuvat tulevaisuudessa virheellisiksi? Edessämme on siten taas yksi uusi arvovalinta, josta edes alueellisesti ja ajallisesti kattavat havaintoaineistot, tilastotiede tai matemaattinen mallinnus eivät meitä vapauta.

Tähän ongelmakokonaisuuteen liittyviä analyyttisia ja osallistavia työkaluja väitöskirjatyössään kehittänyt tohtorikoulutettava Mirka Laurila-Pant väittelee Helsingin yliopistolla 4.9.2020 klo 12:00. Väitöskirja When do we attain our objectives? On the role of indicators, values and uncertainty in environmental management koostuu kolmesta tutkimusartikkelista [4-6] sekä yhteenvedosta, joka on ladattavissa täältä. Laurila-Pantin vastaväittäjänä toimii videoyhteyden välityksellä tohtori David Barton, Norwegian Institute of Nature Research ja kustoksena professori Sirkku Juhola Helsingin yliopistosta.

Väitöstilaisuus on englanninkielinen, ja kiinnostuneet voivat seurata sitä suorana tämän linkin kautta tai käyttäen seuraavia kirjautumistietoja Zoom-sovelluksessa:

Meeting ID: 61 561 004 472

Password: 929929

Pandemia osoitti, että pieni pahainen materiaalinhippunen pystyy laittamaan globaalin talouden sekaisin, kunhan hippunen vain on oikean mallinen. Materiaalisten kappaleiden vaikutukset ovat muutenkin kyllästäneet yhteiskuntien rakenteita ja ajatustottumuksia. Fossiilisten hiilivetyketjujen ominaisuudet ovat määritelleet teknologiaa, tuotantoa ja kulutusta. Nyt kun niiden polttamisesta pitää luopua, ei riitä yhdenlaisen aineen korvaaminen toisella, vaan myös tietokäytäntöjä on uudistettava.

Fidel Castron muistelmien keskellä on yllättäen huomio fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Castro kertoo ihmetelleensä, miksi neuvostovenäläiset autot ovat niin kovia bensasyöppöjä. Miksi kulutukseen ei ole kiinnitetty huomiota? Castro päättelee, että välinpitämättömyys johtuu yksinkertaisesta seikasta: Neuvostoliitto tarvitsi paljon dieseliä työkoneisiin, ja autojen käyttämä bensa syntyi sivutuotteena, kun jalostettiin haluttu määrä dieseliä. Neuvostoliiton talouden kannalta diesel oli ”Liebigin minimi”, kasvua rajoittava tekijä. Kun minimiä, pullonkaulaa, laajennettiin tuottamalla dieseliä, syntyi ”sivuvirtana” paljon bensaa, joten sen kulutusta ei tarvinnut kovin tarkkaan pohtia.

Tarinassa – jossa saattaa olla totuuden siemen – on ainakin kaksi johtolankaa.

Ensinnäkin tulee esiin materiaalisen maailman määrittävyys. Bensa tai diesel eivät ole abstraktia ”energiaa” vaan nimenomaisia kemiallisia nestelaatuja, jotka syntyvät, kun öljyä käsitellään jalostamoissa hyvin nimenomaisilla tavoilla. Jalostamon prosessi on tietynlainen (jokaisessa jalostamossa hieman erilainen ja muutettavissa) ja raaka-aine tietynlaista: tislaamalla ja krakkaamalla raakaöljyä syntyy tietyssä suhteessa bensaa, dieseliä, kerosiinia ja niin edelleen.

Materiaalisten aineiden tietynlaisuus kehystää yhteiskuntien ja ylipäätään inhimillisten merkitysten maailman mahdollisuuksia. Tisleiden suhteella on seurauksia esimerkiksi koronakriisissä. Kriisi laski ensin (maaliskuun tienoilla) erityisesti kerosiinin ja bensan kulutusta, mutta vähemmän dieselin, jota kuluu etupäässä raskaammissa työkoneissa. Nyt kesäkuussa tilanne on kääntynyt toisinpäin: bensan kulutus toipuu ja dieseliä on liikaa. Koska bensaa ei saa tehtyä tekemättä samalla dieseliä ja toisinpäin, painaa vuoroin bensan vuoroin dieselin ylitarjonta jalostamojen taloutta.

Samankaltainen materiaalisen maailman ”yllättävä” konkreettisuus koettiin, kun maailmanlaajuiseksi uutiseksi kohosi keväällä koettu negatiivinen öljyn hinta. Miten ihmeessä on mahdollista, että tuottaja maksaa öljyn ostajalle? Selitys oli hyvin yksinkertainen. Negatiivinen hinta koski tiettyä öljylaatua (WTI) toimitettuna tiettyyn paikkaan (Cushing, Oklahoma) tietyllä hetkellä, jolloin kaikkien säiliöiden siellä tiedettiin jo olevan täynnä. Ostajalla ei ollut paikkaa, mihin öljyä laittaa, ja myyjälle olisi tuotannon katkaisemisesta seurannut mahdollisesti vielä enemmän kustannuksia kuin jatkamisesta.

Tietynlaisen abstraktin taloudellisen ajattelun näkökulmasta ”mahdoton” negatiivinen hinta oli seurausta todellisuuden rakenteesta, ”typerästä”, merkityksettömästä aineellisuudesta.

Energia ja ajattelemattomuus

Toinen johtolanka on materiaalisen maailman (ei automaattinen, mutta silti salakavalan läpäisevä) vaikutus merkitysten maailmaan. Kun bensaa on paljon saatavilla, sitä ei tarvitse ajatella. Öljynjalostus silmällä pitäen ensisijaisesti dieselin tuotantoa synnyttää ajattelemattomuutta – tai ainakin ajattelemattomuuden mahdollisuuden – koskien bensan kulutusta.

Timothy Mitchell on kirjassaan Carbon Democracy seurannut tätä toista johtolankaa ehkä jo liiankin pitkälle. Hän huomauttaa, että ennen 1900-luvun alkua niin kutsutut ”klassiset” poliittiset taloustieteilijät olivat aina kiinnostuneet luonnonvarojen (tyypillisesti viljelysmaan) merkityksestä taloudelle. Mutta fossiilisten polttoaineiden lisääntyvän käytön myötä luonnonvarojen rajoitukset hiipuivat näkyvistä, ja lopulta taloustiede irtosi niistä lähes kokonaan. Ajatus on, että teknologinen innovaatio ja raaka-aineiden korvattavuus (jos yksi raaka-aine käy riittävän kalliiksi, markkinat ja teknologia löytävät sille korvaajan) pitävät luonnonvarojen rajoitukset aina pienen etäisyyden päässä taloustieteestä. Energiaa ei tarvinnut sen kummemmin ajatella, koska kuten Mitchell tiivistää: ”[Oil’s] ready availability in ever increasing quantities […] meant that oil could be counted on not to count.”

Helpon energian aiheuttama ajattelemattomuus on melko luonteva ilmiö. Lisäenergialla voi lähes aina korvata osaamista, teknologista luovuutta, kuten bensapihiyttä Castron esimerkissä. ”Typerä” materiaalisuus, dieselin ja bensan tislautumissuhteet, johtaa henkisen maailman koukeroihin.

Lähellä tätä ajattelemattomuutta on energian mahdollistama skaalautuvuus. Jos energiaa on käytössä paljon, ”one size fits all” -ratkaisuja voidaan toteuttaa monenlaisissa ympäristöissä. Käyttämällä riittävästi energiaa miltei mihin tahansa voidaan perustaa esimerkiksi pelto: raivataan kasvillisuus (ja kenties maa) pois, tuodaan uusi tilalle, ravitaan ja tarvittaessa valaistaan se keinotekoisesti, kitketään tai myrkytetään muu kasvillisuus. Jos energiaa on tarpeeksi, saman voi tehdä niin Intiassa kuin varsinais-Suomessakin, tai vaikka Marsissa. 

Viheliäisyys ja skaalautuvuus

Anna Loewenhaupt Tsingin matsutake-sientä maailmalla seuraava kirja Mushroom at the End of the World kuvaa hienosti skaalautuvuuden yhteyksiä materiaalisessa ja merkityksen (tieteen) maailmassa. Skaalautuvuus on ”kykyä saada projektit laajenemaan muuttamatta niitä kehystäviä oletuksia”. Plantaasi, yksilajinen ja yksi-ikäinen istutusmetsä, betonilähiöt ja Mitchellin kuvaama taloustiede ovat eritasoisia (erilaisten ontologisten piirien) skaalautuvuuden ilmentymiä, joiden pohjalla on puoliksi unohdettu helppo energia. Kaikki ovat periaatteessa mahdollisia ilman teollisen mittakaavan energiankäyttöä, mutta eivät siinä mitassa kuin nyt.

Yksi viheliäisten ongelmien luonnehdinta on, että niissä vallitsee useita kilpailevia, epätäydellisiä, ristiriitaisia ja muuttuvia kehystyksiä. Niin ongelman lähtökohdat kuin sen ratkaisutkin riippuvat epäselvästi toisistaan sekä niiden kehystyksistä. Tämä on kutakuinkin vastakohta Tsingin määritelmälle tilanteesta, jossa skaalautuvuus on mahdollista. Hyvin yleisellä tasolla fossiilienergia on toiminut juuri kehystysten yhdenmukaistajana: kun energiaa on käytössä, tuotanto ja kulutus voidaan toteuttaa mihin vuorokauden aikaan vain, mihin vuodenaikaan vain, missä tahansa maapallon kolkassa ja niin edelleen. 

Ajattelemattomuuden ja skaalautuvuuden liitto koskee energian lisäksi kaikkien muidenkin luonnonvarojen käyttöä. Mitä enemmän luonnonvaroja käytetään, sitä helpompaa toimintamallien skaalaaminen on. Skaalautunut käyttö edellyttää ja mahdollistaa yhtenäiset ”kehystävät oletukset”, siis vähäisemmän ajatustyön ja teknologisen osaamisen.

Mutta energia vaatii tästä huolimatta erityishuomion. Nimittäin muiden luonnonvarojen käyttö edellyttää energian käyttöä. Geologian tutkimuskeskuksen tutkijan Timothy Michaux’n sanoin energia on ”mestariresurssi” (master resource), joka mahdollistaa kaiken fyysisen työn ja teknologian kehittämisen. Lisääntyneen luonnonvarojen käytön fysikaalisena mahdollistajana on lisääntynyttä energian käyttöä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että skaalautuvuus olisi esimerkiksi ympäristön kannalta yksiselitteisesti “paha” ja skaalautumattomuus “hyvä”. Fiksu skaalautuva käytäntö, kuten vaikka tiivis asuminen, voi hyvinkin vähentää ympäristökuormaa, kun taas skaalautumaton käytäntö, kuten vaikka paikallinen metsästystapa, voi hyvinkin olla ympäristölle tuhoisa. Samoin korkea energian kulutus ei välttämättä tuhoa luontoa. Tästä tosin on vaikea keksiä reaalimaailman esimerkkejä – massiivinen vesivoimalla toimiva suihkulähde? Luonnonympäristöjen mittava ennallistaminen?  Toisaalta vähän energiaa ja luonnonvaroja käyttävä toiminta, kuten vaikka polttopuiden keruu tai laidunnus, voi tuottaa ympäristötuhoa, jos sitä on absoluuttisesti ottaen paljon rajatulla alueella.

Kehystävien oletusten muutos 

Skaalautuvuuden ja energian käytön yhteys kannattaakin huomioida nimenomaan fossiilisten polttoaineiden aineellisen ja historiallisen roolin vuoksi. Emme elä abstraktin energian käytön maailmassa, jossa voimme mielivaltaisesti valita energian lähteen ja sen käytön määrän, vaan pääasiassa fossiilien poltolla toimivan globaalin tuotannon ja kulutuksen maailmassa.

Juuri materiaalisen maailman tietynlaisuus ja siitä juontuva yhteiskunnallinen historiallisuus on skaalautuvuuden taustalla. Fossiiliset polttoaineet ovat tietynlaisia hiilivetyjä. Ne ovat muodostuneet kymmeniä miljoonia vuosia kestäneessä prosessissa, jonka lähtöpisteenä on orgaaninen elämä. Näiden hiilivetyketjujen purkautuminen, hapettuminen – niiden polttaminen – vapauttaa paljon energiaa, aivan toisella tavalla kuin minkään muun maasta löytyneen tai maalla kasvavan polttaminen.

Fossiilisen energian – tai oikeammin aineen – ainutlaatuisuutta kuvaa, että edelleen, 2020-luvulla, noin 80 prosenttia yhteiskuntien kokonaisenergiankulutuksesta tulee fossiilisista polttoaineista, aivan samoin kuin 1970-luvun alussa. Periaatteessa, paperilla ja laskennallisesti, energiajärjestelmän muuntaminen esimerkiksi uusiutuvalla sähköllä toimivaksi on aivan mahdollista, jopa helppoa, mutta materiaalisessa maailmassa muutos on hitaan sitkeää.

Syitä on monia. Aineellisella tasolla yksi syy energiamurroksen vaikeuteen on, että siirtymässä vanha energiantuontantomuoto (fossiiliset) on edelleen käyttökelpoinen olemassa olevien tuotannon ja kulutuksen rakenteiden kannalta ja samalla nettoenergialtaan hyvinkin uusien (tuuli, aurinko, ydinvoima) veroinen, saatavuudeltaan jopa parempi. Suunta on päinvastainen kuin fossiilienergioihin siirryttäessä, jolloin vanhat energiantuotantomuodot (erityisesti biomassan käyttö ja eläinten ja ihmisten lihastyö) olivat nettoenergialtaan heikompia ja saatavuudeltaan rajoitettuja.

Aikoinaan siirryttäessä fossiilienergiaan taas helppo saatavuus sujuvoitti ongelmien voimaperäisiä ratkaisuja. Maanviljelys on jälleen hyvä esimerkki. Niin kutsuttu vihreä vallankumous (synteettisten lannoitteiden käyttö, jalostetut viljelylajikkeet, maatalouskoneiden käyttö, suuremmat yksilajiset viljelyalat ja niin edelleen) moninkertaisti ruoantuotannon mutta samalla synnytti tilanteen, jossa ruoan tuotanto kuluttaa valtavat määrät muutakin kuin auringon energiaa ja ihmisten ja eläinten lihastyötä. Ruoantuotannon määrällinen ongelma ratkesi käyttämällä valtavasti lisäenergiaa, jopa niin paljon, että laskennallinen energiatase (ruoan tuotantoon käytetyt lisäenergiapanokset versus ruoasta saatavat energiapanokset) kääntyi päälaelleen.

Nyt kun energiajärjestelmää on muutettava yhtä aikaa kuin ruokajärjestelmääkin, ruoan tuotannon määrällisiä ongelmia ei voida ratkaista syytämällä lisää energiaa ruoan tuotantoon. Vaikka muiden yhteiskunnan alojen energiantarvetta suhteellisesti alennettaisiin reippaastikin ruoantuotannon hyväksi, olisi silti epätodennäköistä, että ruoantuotannon absoluuttisesti käyttämiä energiamääriä pystyttäisiin lähivuosikymmeninä merkittävästi lisäämään. Pikemminkin voi olla hyvä huomata, että hurja lisäenergian käyttö on osaltaan houkutellut näkemään ruoantuotannon ongelmat liian yksipuisesti määrällisinä, kun huomiota olisi kiinnitettävä enemmän laadullisiin ja rakenteellisiin muutoksiin, samoin kuin siihen, miten skaalautuneet käytännöt ovat tuhonneet paikallisten ratkaisujen edellytyksiä.

Sama koskee hyvin monia tuotannon aloja, joiden globaalit toimitusketjut ovat lähes sataprosenttisesti riippuvaisia fossiilisista polttoaineista. Puolivalmisteiden ja jätteiden maailmanympärimatkat sujuvat pääosin vielä dieseliäkin raskaampia tisleitä polttavien konttilaivojen kyydissä, kun taas valmiit tuotteet lentävät myös kerosiinisiivin. On erittäin epätodennäköistä, että näiden toimitusketjujen ja tuotannon muotojen ongelmia voitaisiin lähitulevaisuudessa ratkoa käyttämällä niihin entistä enemmän energiaa.

Samalla kyseenalaistuu skaalautuvuus. Kun ratkaisuja ei tehdä lisäämällä energiankäyttöä, on niitä ”kehystäviä oletuksia” otettava entistä enemmän huomioon ja muutettava. Toisin sanoen ratkaisut ovat aiempaa kierrosta spesifimpiä, paikallisempia, olosuhteisiin sitoutuneempia. Ratkaisujen etsiminen ja toteuttaminen vaatii tietokäytäntöjen uudistamista.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö ratkaisut voisi olla samankaltaisia ympäri maailmaa. Polkupyörä ja kasvisruoka toimivat monin paikoin maailmassa. Mutta näihin ratkaisuihin siirtyminen vaatii kussakin olosuhteissa liikkumista ja syömistä ”kehystävien oletusten” avaamista ja uudelleenjärjestelyä, jossa aineellisen maailman nimenomaiset edellytykset otetaan huomioon. Fossiilisista luovuttaessa energiaa ei enää ole niin paljon, että sen huolettomalla lisäkäytöllä voitaisiin ratkoa ongelmia niiden paikallisista olosuhteista riippumatta.

Koronaviruspandemian kuluessa Suomessa tehdään kauaskantoisia päätöksiä hyvin nopealla aikataululla ja usein puutteellisin tiedoin. Vaikka päätökset tehdään epävarmuuden vallitessa, on tärkeää tiedostaa niiden pitkän aikavälin polkuriippuvuudet: aiemmat päätökset vaikuttavat tulevaisuuden päätöksentekomahdollisuuksiin. Siirryttäessä pandemiaa seuraavaan jälleenrakennusvaiheeseen, tehdään merkittäviä strategisia resursointipäätöksiä, jotka nekin sitovat yhteiskunnan toimintoja ja rakenteita kauas tulevaisuuteen ja edellyttävät tieteidenvälistä asiantuntemusta.

WISE-politiikkasuosituksen pääviestit:

1. Polkuriippuvuuksia ennakoivat asiantuntijaprosessit on rakennettava ennen kriisejä
2. Liikkumavaraa turvaavia ylimääräisiä resursseja on ylläpidettävä
3. Osittain päällekkäiset toiminnot on hyväksyttävä
4. Erityyppisten asiantuntijoiden valtuudet kriisipäätöksenteossa on selkeytettävä
5. Asiantuntijatiedolle asetettavat vaatimukset on täsmennettävä kriisipäätöksenteossa
6. Kykyä tunnistaa strategiset virheet on kehitettävä

Lataa tästä koko politiikkasuositus perusteluineen.

The cascade of disruptions during the first quarter of 2020 – wildfires in Australia, flooding in Europe, mass migration from the Middle East, and the coronavirus pandemic – predicts the new normal. From now on, we will be reducing the causes of future socio-ecological disruptions while still recovering from the effects of the latest disruption. When prevention of disasters is constrained by coping with them, it is time to rethink what we mean by mitigation and adaptation. 

In the turmoil of the Covid-19 pandemic, disaster reduction organizations such as the World Health Organization focus on mitigation, in other words, limiting the adverse impacts of the virus (1). Calling these actions mitigation may confuse the devoted climate change researcher, who since the IPCC’s first assessment report in 1990 has thought of limiting adverse impacts as adaptation (2). Were they to apply their own terminology to pandemics, climate change researchers would say that mitigation of a pandemic refers to interventions aiming to reduce its causes.

It is high time to clarify concepts when two expert communities dealing with urgent, critical and intertwined global challenges risk confusing causes and effects in their public communication about crises. It turns out the conceptual minefield also provides good reasons to re-think the meaning of mitigation and adaptation. Let us first look at the details of the terminological confusion. 

When the disaster reduction community talks about mitigation, it means “the lessening or limitation of the adverse impacts of hazards and related disasters” (see Table). Compare this to the climate change community’s definition of adaptation: “The process of adjustment to actual or expected climate and its effects.” One can hardly argue that “lessening adverse impacts” would differ much from “adjusting to climate effects.” What is mitigation for the disaster reduction community is adaptation to the climate change community.

Table: Comparing the terminology of climate change and disaster reduction (3,4)

A closer look at the Table reveals even more intriguing nuances. The climate change community and the disaster reduction community seem to be in broad agreement over the meaning of the term adaptation. Put succinctly, it means “adjustment to climate and its effects” to both communities (Table). But then the disaster reduction community makes a conceptual leap that effectively equates adaptation with mitigation. Adaptation is defined as “adjustment to climate and its effects, which moderates harm” while mitigation is “limitation of adverse impacts of disasters.” Since it is difficult to see any real difference between “moderation of harm” and “limitation of adverse impacts of disasters,” the disaster reductionists in fact state that mitigation is adaptation.

In sum, we have the disaster reduction community’s understanding of mitigation being the same as their understanding of adaptation, which in turn means the same as the climate change community’s understanding of adaptation. This leaves mitigation as understood by the climate change community as the outlier in this conceptual scheme: “A human intervention to reduce the sources or enhance the sinks of greenhouse gases.”

To be true, the climate change community has in a 2018 IPCC Report (5) on the risks of extreme events recognized the contradiction in terminology between the two communities. But the report’s often-heard conclusion that “climate adaptation and mitigation can complement each other” is not entirely satisfying. At least three reasons motivate revisiting the concepts.

First, the climate change research community has for years been split between those studying mitigation and those studying adaptation. Since climate research is inevitably politically charged, mitigation researchers are often seen as the optimists with a can-do attitude and adaptation researchers as the pessimists who have given up on pro-active measures to counter climate change. When decision makers responsible for science policy attach politically charged labels to the purportedly neutral categories of adaptation and mitigation, the association can be toxic for both the science and policy of climate change. Mere pleas for the complementarity of mitigation and adaptation have little effect on contestation over the visibility and resources of research.

Terminology in crisis

Second, both the science and discourse on climate change have since the IPCC’s 1.5-degree report (6) switched to crisis mode. What used to be climate warming is now climate heating. What used to be climate change is now climate emergency. The playing field has changed. Any measure to mitigate climate change today takes place in the broader context of climate adaptation, simply because we are already in the middle of largely uncontrolled climate change. 

The conceptual change is akin to the one observed in sustainable development, where the image of an equally balanced triplicate of social, economic and ecological sustainability has been replaced by concentric circles of the economy enclosed within society, which in turn are enclosed within ecosystems. Just as any socio-economic policy is subject to ecological boundary conditions, so is any climate mitigation measure subject to the limits posed by the adaptation measures we are already struggling with.

Third and following from the last point, the climate change community’s definition of mitigation would be more realistic if it adopted the same kind of conceptual “fuzziness” that is observed in the disaster reduction community’s definitions. Recall how the disaster reduction community specified its definition of adaptation (“adjustment to climate and its effects”) with a qualifier (“which moderates harm”), which effectively equates adaptation with mitigation in disaster reduction. The climate change community would be wise to modify its definition of mitigation with the same qualifier: “A human intervention to reduce the sources or enhance the sinks of greenhouse gases, which moderates harm or exploits beneficial opportunities.” 

The key benefit of this redefinition of mitigation for the climate change community would be enhanced attention on precaution. Rather than accepting any mitigation action as long as it reduces the sources or enhances the sinks, the intervention would additionally need to moderate harm or exploit beneficial opportunities. Excluded from these precautionary mitigation efforts would be those that fail to moderate harm. The terminological modification would entail considering the technological, institutional and economic path dependencies of mitigation options. In other words: Are the mitigation options appropriate in light of what we know about existing adaptation challenges? What future adaptation challenges would the mitigation options potentially generate, if implemented?

Legacy problems

Unfortunately, path dependencies often pose policy dilemmas, because mitigation becomes much more difficult when considered in light of adaptation. For example, globalized industrial production based on fossil fuels served us well until its negative impacts on planetary ecosystems became clear. As a result, the fossil infrastructure is now a burden. And Finland’s industrial lock-in with paper and pulp manufacturing was a great bioenergy innovation when carbon neutrality was the target of climate policy: carbon neutrality was achieved as long as forest growth equaled the consumption of wood by the industry. Now that carbon negativity is necessary and forests are the only feasible carbon sink, the industrial lock-in has become a burden. 

Sometimes only crises reveal the unwanted lock-ins. Finland’s public daycare system, which during normal times enables both parents in a family to work, has become a Catch-22 vulnerability during the coronavirus pandemic. Shutting down daycare centers would be key to stopping the spreading of the virus. But it would also prevent vitally important work by those parents who have jobs in the critical functions of the society. For the time being, daycare centers remain open – an epidemiologically suboptimal solution. 

When considering future mitigation options, precaution and foresight are needed more than ever. A carbon capture and storage project that fails as a result of an unstable subsurface environment and leads to large scale releases of carbon dioxide will wipe out the originally intended mitigation and forge a path to nothing but adaptation. Equally questionable is climate mitigation through mass production of solar panels and windmills, if implemented with technologies that require costly adaptation to the adverse impacts of rampant mining of rare earths.

Precautionary foresight is the key lesson that the disaster reduction community has to offer to the climate change community. Climate mitigation interventions make sense only to the extent that they do not endanger our adaptive capacity. 

COVID-19 on osoittanut minkälaisiin toimiin modernit yhteiskunnat kykenevät kun terveysriskejä pyritään hallitsemaan. Edellytykset hallita viheliäisiä ympäristöriskejä ovat toistaiseksi olleet huomattavasti heikommat. WISE:n kehittämä POR (Policy Operations Room) eli politiikkapäämajaharjoitus pyrkii parantamaan yhteiskunnan edellytyksiä sopeutua luovasti erilaisiin sosio-ekologisiin murroksiin. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingin kaupungin ylimmän johdon kanssa marraskuussa 2019.

Osakekurssien nousu on viime päiviin asti ollut keskuspankkien harjoittaman elvytyksen myötä ”jatkoajan jatkoajalla”, liian suurien kuplien puhkeamisia rahoitus- ja kiinteistöaloilla on pelätty jo pitkään, epätyypillisen rajuja metsäpaloja, kuivuuksia, tulvia ja muita äärimmäisiä sääilmiöitä on koettu lähes joka puolella maailmaa, Euroopan unionin rajalle on pakkautunut kasvava joukko haavoittuvassa tilanteessa olevia ihmisiä, uuden koronaviruksen leviämiseen on vastattu ennennäkemättömän laajoilla karanteeneilla ja muilla ”sosiaalisen etäistämisen” keinoilla, kotimaisia ja kansainvälisiä tavaratoimituksia, tapahtumia ja merkittäviä kokouksia on peruttu, hiipunut kysyntä on ajanut öljyntuottajamaat rajuun tuotanto- ja hintakilpailuun, läntisten suurvaltojen johtajat ovat joko heikkoja tai arvaamattomia.

Kuulostaa aivan skenaarioilta, joita laadimme pari-kolme vuotta sitten WISE-projektin rahoitushakemusta tehdessä ja tutkimusta käynnistettäessä. Silloin skenaariot tuntuivat hieman epäuskottavilta, nyt tämä on täyttä totta. Meidän ei tutkijoina enää tarvitse selitellä, miksi olemme kiinnostuneita epävarmuuksien ja keskinäisriippuvuuksien keskellä tehtävästä päätöksenteosta ja erityisesti luovasta sopeutumisesta viheliäisiin sosio-ekologisiin murroksiin.

Sopeutuminen oli vielä joitakin vuosia sitten vältelty sana ilmastonmuutoksesta huolestuneiden keskuudessa. Ei haluttu antaa periksi tavoitteesta torjua ilmastonmuutos. Nyt tiedetään ja myönnetään, ettei edes vakavia seurauksia aiheuttavaa ilmastonmuutoksen tasoa voida välttää. On välttämätöntä sopeutua ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöuhkien aiheuttamiin varsin ikäviin vaikutuksiin, vaikka hillintä on edelleen elintärkeää.

Samalla eri toimijoiden on sopeuduttava yhteiskunnan transformaatioon, joka pyrkii vähentämään ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä radikaalisti. Kenties vielä pari vuosikymmentä sitten muutos olisi voinut olla asteittainen ja ihmisten ja organisaatioiden arjessa melko huomaamaton, mutta nyt kun luonnonjärjestelmien kuormitusta on vähentämisen sijaan kasvatettu entisestään ja ekologiset muutosprosessit ovat toden teolla käynnistyneet, kestävyyskriisiin reagointi vaatii nopeita ja laajoja toimenpiteitä. Business-as-usual ei ole enää vaihtoehto.

POR-harjoitus parantaa edellytyksiä luovaan sopeutumiseen

Mitä sitten on WISE:n peräänkuuluttama luova sopeutuminen? Se on ennakoivaa sopeutumista, joka ei jatka perityillä poluilla, asteittaisiin parannuksiin ja ekotehostamisiin luottaen. Se ei ole fossiilisiin polttoaineisiin perustuneen kasvutalouden suora, vihreämpi jatkumo. Se ei perustu panos-tuotos-optimointeihin tavalla, joka pyrkii saavuttamaan korkeimman mahdollisen materiaalisen tuotannon niin, että tuotanto jää mahdollisimman vähän sen tason alle, joka romahduttaisi ekosysteemit peruuttamattomasti.

Sen sijaan luova sopeutuminen pyrkii hallitsemaan riskejä muovaamalla hyvää ihmiselämää kannattelevat yhteiskunnan perusrakenteet uusiksi, ekologisia reunaehtoja kunnioittaen. Tämä edellyttää piintyneiden ajattelu- ja toimintatapojen ravistelua sekä tilan luontia kollektiiviselle mielikuvitukselle.

WISE-tutkimuksen ytimessä ovat politiikkapäämajaharjoitukset (POR, Policy Operations Room), jotka pyrkivät nimenomaan parantamaan luovaa, laajaan asiantuntijatietoon nojaavaa päätöksentekoa. Ensimmäisen POR-harjoituksen järjestimme Helsingin kaupungin johdon kanssa marraskuussa 2019, jolloin koronavirus ei vielä ollut tehnyt koko kaupungin johtamisesta yhtä ennakointiharjoitusta.

POR-harjoituksessa kaupungin poliittinen johto ja valitut virkamiesasiantuntijat kokoontuivat puoleksi päiväksi strategista päätöksentekoa edellyttävään, tulevaisuuteen sijoittuvaan kriisi-istuntoon. Harjoitus käynnistyi vuodesta 2022, jolloin tehdyt päätökset johtivat tietynlaiseen päätöksentekotilanteeseen ensin vuonna 2030 ja lopuksi vuonna 2040. Vuoden 2022 tilanteessa oleellista olivat nykyistä suuremmat vapausasteet itsenäiseen kaupunkitason ilmastopolitiikkaan. Kriisiytyneen maailmantilanteen takia Euroopan unionissa oli päätetty antaa Euroopan maille ja kunnille mahdollisuus tehdä ilmastonmuutoksen tehokkaan hillitsemisen ja siihen sopeutumisen nimissä laajemmista säädöksistä poikkeavia päätöksiä, kunhan ne tukisivat EU:n perusarvoja kuten tasa-arvoa ja demokratiaa. Esimerkiksi ilmastoinvestoinnit nousivat hyväksytyksi syyksi poiketa vakaus- ja kasvusopimuksen säännöistä.

Harjoituksen kulkuun, välittömästi sen jälkeen käytyyn palautekeskusteluun ja seuraavina viikkoina tehtyihin jälkihaastatteluihin perustuen meille tutkijoille kävi hyvin selväksi, että luovaan sopeutumiseen ei noin vain ryhdytä. Tiivistettynä: niin kauan kuin taloudessa menee budjetin näkökulmasta kohtuullisen hyvin, ainakin suhteessa verrokkikuntiin tai -maihin, mihinkään poikkeavaan ei kannata ryhtyä. Paineita suuriin ratkaisuihin antavat yksinomaan taloudelliset seikat. Vain jos budjetti niin näyttää, ollaan valmiita tekemään merkittäviä priorisointeja ja ”kipeitä”, arkea koskettavia päätöksiä.

Erästä osallistujaa lainaten (puhuttua tekstiä sujuvoitettu ja tiivistetty): ”Talous on päätöksenteossa useimmiten painavampi reunaehto kuin ympäristö. Ympäristön muutoksiin sopeudutaan aina jotain kautta, mutta kun vaikkapa Kreikka ei saa lainaa niin se ei sitten saa lainaa. Valtion voi ajaa taloudellisesti nopeammin konkurssiin kuin ympäristöllisesti.”

Edellytykset hallita terveys- ja ympäristöriskejä ovat tyystin eri tasolla

Kuten koronavirus on osoittanut, terveys, tai elämä ja kuolema, saattaa kuitenkin nousta taloutta haastavaksi poliittiseksi voimaksi. Helsingin Sanomissa haastateltiin 10.3.2020 talouden asiantuntijoita koronaviruksen seurauksista. S-pankin päästrategi Lippo Suominen totesi, että ”[t]erveydestä ja kuolemista puhuttaessa mennään niin syvälle ihmisten tunteisiin, että poliitikkojen on pakko uhrata talous.” Samaan tapaan eräs POR-harjoitukseen osallistuneista kertoi, että haastavimpia kokemuksia poliitikolle tai virkamiehelle on seistä kansan edessä, kun jokin kuolemaan johtanut tragedia on tapahtunut, ja kertoa miten julkinen valta aikoo estää vastaavan tapahtumasta tulevaisuudessa.

Yksi yhteiskunnallinen oppi koronaviruksesta lienee, että arkea ja taloutta koettelevia isojakin poliittisia ratkaisuja voidaan tarvittaessa tehdä, myös nykyisessä kansallisten ja lainsäädännöllisten rajojen yli tiheästi verkottuneessa maailmassa. Terveyskysymyksissä kansalliset viranomaiset ja niin sanottu kansainvälinen yhteisö ovat varsin hyvin, vaikkakin vaihtelevasti, valmistautuneita erilaisiin poikkeustilanteisiin (lue WISE-tutkija Helmi Räisäsen teksti marraskuulta ennen koronaviruksen leviämistä). Tiedetään jo etukäteen mitä tehdä, tai ainakin asiantuntijuus saadaan tarvittaessa nopeasti kasaan. Koronavirus leviää ja vaikuttaa ihmisiin aiempiin viruksiin nähden uudella tavalla, mutta siihen sopeudutaan luovasti. Jos riskien hallinta niin vaatii, pannaan lappu luukulle tai vähintäänkin määrätään millä rajatuilla ehdoilla toimintaa, esimerkiksi ravintolapalveluja, saa jatkaa. Toisaalta ollaan valmiita joustamaan yhdessä sovituista säännöistä, kuten esimerkiksi EU:n komission päättäessä joustaa kasvu- ja vakaussopimuksen ehdoista korona-toimenpiteiden takia.

Ympäristökysymyksissä vastaavaa etukäteen muodostettua näkemystä tai asiantuntijapoolia ei taida olla olemassa. Edellytykset harjoittaa luovaa sopeutumista ilmastonmuutoksen tai vaikkapa luonnon monimuotoisuuskadon yhteydessä ovat näin ollen heikot. Vaikka talous antaisi myöten, ja poliittiset edellytykset toimia olisivat olemassa, mitä oikeastaan ryhdyttäisiin tekemään? Marraskuun POR-harjoituksessa syntyi ituja talouden ja yhteiskunnan käytäntöjen uudelleenpohtimiseksi, mutta suurta kollektiivista valmiutta näiden itujen kasvattamiseen hyödynnettäviksi ideoiksi asti ei vaikuttanut olevan. Oltiin tyytyväisiä, että talous ei mennyt harjoituksessa sen huonompaan kuntoon kuin muillakaan. Näin siitä huolimatta, että Helsinki ei varmasti ole maailman taantumuksellisimpien kaupunkien joukossa. Kysymys on yhden kaupungin yksittäisiä päättäjiä paljon laajemmasta ilmiöstä ja vaikeudesta.

Luovien ratkaisujen ennaltakehittämiseen on panostettava

Marinin hallituksen oikeudenmukaisen siirtymän ohjelma ja EU:n vihreän kehityksen ohjelma (Green Deal) ovat alustavia yrityksiä muodostaa edellytyksiä luovalle sopeutumiselle. Niihin sisältyy tavoite suunnata yhteiskuntaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuneelta kasvupolulta poikkeavaan suuntaan. Toistaiseksi on kuitenkin jäänyt varsin epäselväksi, minkälaisille poluille nämä ohjelmat oikeastaan ovat yhteiskuntia viemässä ja minkälaisia keinoja suunnanmuutoksen suunnitteluun ja koordinaatioon ne antavat. Konkreettisten suunnitelmien ja työkalujen lisäksi ohjelmia kuvaileva poliittinen kertomus on jäänyt heikoksi. Ohjelmat eivät juurikaan vastaa kansalaisten toiveeseen hahmottaa tulevaisuutta: mitä ollaan tekemässä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä ja mikä on itse kunkin rooli näissä tehtävissä.

BIOS-tutkimusyksikön aloite ekologisesta jälleenrakennuksesta on pyrkinyt täyttämään näitä aukkoja. Poliittisen kehyskertomuksen, konkreettisten jälleenrakennuskohteiden ja poliittisten työkalujen kuvaamisen lisäksi ekologinen jälleenrakennus on toiminut tutkimusalustana, joka osoittaa minkälaista asiantuntemusta jo on ja missä kaivataan lisää tietoa.

Luovan päätöksenteon ja sopeutumiskyvyn kehittäminen on edelleen selvä tutkimushaaste. Jatkamme WISE:ssä POR-harjoitusten kehittämistä sekä tutkimuksellisena menetelmänä että monialaiseen asiantuntijatietoon perustuvana päätöksentekoinstrumenttina. Kehitämme myös kriisikuntien tarpeisiin vastaavaa, luovan sopeutumisen edellytyksiä kartoittavaa ja parantavaa (itse)arviointityökalua, joka ammentaa POR-harjoituksista ja WISE:ssä aiemmin tehdystä laajasta suomalaisen yhteiskunnan resilienssiaukkokartoituksesta.

Historiallisesti tieteet ovat menestyneet pitkälti työnjaolla, eriytymällä omaleimaisten kysymystensä tarkasteluun. Tutkimuskohteiden tiukka rajaus on mahdollistanut tarkempia kysymyksenasetteluita ja tutkimusta kulloistakin tarvetta varten. Erikoistuminen toimii kuitenkin sitä huonommin mitä monimutkaisempia ja toisiinsa kytkeytyneitä systeemeitä tarkastellaan – etenkin kun niiden muutokset vaikuttavat moninaisesti elämään. Ympäristökysymyksissä systeemiteoreettisen lähestymistavan tarve on osoittautunut erityisen suureksi.

Julkinen keskustelu luonnon monimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta tai luonnonvarojen kulutuksesta keskittyy helposti yksittäiseen sektoriin tai jättää ilmiöiden keskinäiset suhteet huomiotta. Tieteellisessä keskustelussa kokonaisvaltainen tarkastelutapa, jota kutsutaan usein systeemiteoreettiseksi, on kuitenkin yhä yleisempää. Tämä juontuu yhtäältä siitä, että ekosysteemit sekä aineen ja energian kierrot ovat monin eri tavoin kytkeytyneitä. Toisaalta ihmistoiminnan vaikutus ja sen globalisoituneet järjestelmät ulottuvat kaikkialle maailmaan.

Maailmassa ei ole yhtään paikkaa, jossa ihmisyhteiskuntien vaikutusta ei jollain tavalla nähtäisi. Ilmastonmuutos koskee koko planeettaa, luonnonvarojen oton ja kulutuksen virrat ovat globaaleja, ja biodiversiteetin heikkeneminen on osoittautunut yhä monisyisemmäksi, visaisemmaksi ja vakavammaksi ongelmaksi. Tämän vuoksi on ehdotettu, että nykyistä maailmanaikaa kutsuttaisiin antroposeeniksi, ihmisen ajaksi, jossa ihmiskunta muokkaa ympäristöä planeetan mittakaavassa. Ihmisyhteiskunnat ovat tietysti muokanneet maailmaa jo paljon kauemmin vaikuttaen esimerkiksi eliöiden levinneisyyteen ja maankäyttöön. Vaikutuksia voidaan jäljittää ainakin tuhansien vuosien taakse. Ihminen ja luonto ovat olleet kiinteässä vuorovaikutussuhteessa aina, ja ihmiset ovat muokanneet ympäristöään pitkään.

Globaalin mittakaavan ja systeemisen monimutkaisuuden takia suuret kansainväliset synteesiraportit kuten kestävän kehityksen raportti The Future is Now: Science for Achieving Sustainable Development tai kansainvälisen resurssien käytön paneelin raportit kuvaavat maailman tilaa ja toimintaa nykyään systeemiteoreettinen kehyksen kautta. Systeemiteoria ei ole mikään uusi asia, vaan systeemitason tarkastelua on kehitetty monilla alueilla lääketieteestä meteorologiaan, taloustieteestä tietojenkäsittelyyn. 

Ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä lähestymistapa nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1972 julkaistun Kasvun rajat -raportin myötä. Sen taustalla olleessa tutkimuksessa käytettiin globaalin tason systeemimallia, jonka avulla pyrittiin ymmärtämään, miten kokonaisuuden eri osien yhteenkytkeytyneisyys vaikuttaa yllättävästikin kehityskulkuihin. Positiivisten ja negatiivisten takaisinkytkentöjen ansiosta yksinkertaisestakin mallista tulee erittäin monimutkaisia tuloksia. Vaikka Kasvu rajat sai aikanaan paljon kritiikkiä osakseen, sen ennustamat kehityspolut ovat pääsääntöisesti pitäneet paikkansa. Systeemiteoreettisen lähestymistavan tärkeys on vain vahvistunut viime vuosikymmeninä, kun ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet yhä ilmeisemmiksi.

Sosio-ekologisten systeemien ymmärrys on tärkeää

On vaikea hahmottaa, miten tiiviisti yhteiskuntamme ja yhteisömme ovat sekä vuorovaikutuksessa keskenään että nivoutuneet luonnonjärjestelmiin. Kun näitä asioita yritetään tarkastella tarkemmin, törmätään usein käsitteeseen sosio-ekologinen systeemi. Sillä viitataan pyrkimykseen ymmärtää maailmaa systeemiteoreettisesti niin, että inhimillisten ja ei-inhimillisten tekijöiden keskinäinen vuorovaikutus kyetään hahmottamaan kunnolla. Ihmisen yhteisöjä ja yhteiskuntia sekä ekosysteemeitä tarkastellaan yhdessä – ei toisistaan erottaen, kuten perinteinen tieteidenvälinen työnjako sanelisi.

Kaikki ihmisen toiminnot pohjaavat ekosysteemien toimintaan ja toisaalta aina vaikuttavat ekosysteemeihin. Tässä mielessä ei ole olemassa ”koskematonta” luontoa, koska kaikki ihmisen toimet vaikuttavat jotenkin luonnon eri osiin, ja ei ole ”itsenäistä” yhteiskuntaa, joka olisi täysin riippumaton ympäröivästä luonnosta. Kuten kaikissa monimutkaisissa systeemeissä, positiiviset ja negatiiviset takaisinkytkennät ovat keskeinen ominaisuus. Erilaiset takaisinkytkennät sekä pitävät yllä systeemejä ”dynaamisissa tasapainotiloissa” että saavat aikaan nopeita laadullisia muutoksia. Tämän vuoksi sosio-ekologisten systeemien tarkastelussa systeemiteoreettiset näkemykset ovat keskeisiä.

Sosio-ekologiseen systeemiajatteluun sisältyy myös hyvin keskeisesti resilienssin käsite. Sille ei ole sujuvaa suomennosta: lähimmäksi tulevat sietokyky tai sitkeys eivät nekään onnistuneesti kuvaa asiaa. Resilienssi tarkoittaa systeemin kykyä yhtäältä sietää muutoksia ja toisaalta toipua niistä – kuitenkin niin, että (järjestelmän/systeemintuottamat ja ylläpitämät) keskeiset toiminnot säilyvät. Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ”löysää”. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi. Mutta mitä nämä ajatukset tarkoittavat käytännössä, ja miksi niistä kannattaa oppia nykyisessä tilanteessa?

Globaalin tuotannon ekosysteemikoneisto

Ihmistoiminnan ympäristövaikutusten laajuus on ehkä helpointa ymmärtää tarkastelemalla maankäytön muutoksia. Ihmisen yhteiskunnat ovat ottaneet planeetan jäättömästä maapinta-alasta suoraan käyttöönsä yli 40%, ja jäättömästä maapinta-alasta vain vajaata neljännestä toi kutsua jossain määrin ”villiksi luonnoksi” (joskin nekään alueet eivät globaalien ympäristöongelmien vuoksi ole tietenkään ihmisvaikutuksen ulkopuolella). Nykymaailmassa ihmisen yhteiskunnat siis käyttävät valtavan osuuden maailman luonnon tuottavuudesta. Parhaiden arvioiden mukaan 35–40% koko maapallon primäärituotannosta (NPP, net primary productivity) kulkeutuu ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien käyttöön.

Tämän vuoksi osa tutkijoista puhuu globaalista tuotannon ekosysteemikoneistosta (GPE, global production ecosystem) kuvatessaan ihmisen luonnonresurssien käyttöä. Sitä määrittävät jatkuva ja voimakas ympäristön muokkaus, jossa ekosysteemejä pelkistetään muutaman hyödykkeen tuotannon maksimointiin, jatkuva tehostaminen sekä lisääntyvä verkottuneisuus maapallon mittakaavassa. Nämä kehityskulut taas vähentävät alueiden erillisyyttä ja lisäävät samankaltaisuutta (ennen kaikkea lajiston osalta, mutta sama pätee pitkälti myös kulttuuriin) sekä edistävät elinympäristöjen pelkistymistä ja luontaisten takaisinkytkentöjen häiriintymistä. GPE myös mahdollistaa resurssien ylikulutuksen alueellisesti kestämättömällä tavalla, koska tiiviisti verkottuneessa tuotantokoneistossa voi siirtyä helposti alueelta alueelle ja ylläpitää korkeaa tuottavuutta keinotekoisesti yllä pitkään. 

Kaikki tämä on omiaan haurastuttamaan luonnon systeemejä, häiritsemään sosio-ekologisten systeemien toimintaa ja erkaannuttamaan kulutuksen ja tuotannon yhteyksiä. Tuloksena on resilienssin heikentyminen.

Tehokkuuden ja resilienssin ristiveto

Kehityksen taustalla on pyrkimys mahdollisimman vakaaseen ja tehokkaaseen resurssien käyttöön laajassa mittakaavassa. Tehokkuuden ensisijainen arviointiperusta on usein taloudellinen. Mitä tehokkaammin toimitaan, sen paremmin järjestettyä ja kannattavampaa toiminta on. Yhteiskuntien osalta tehokkuusajattelu on levinnyt useille eri sektoreille eikä ole enää rajoittunut taloudellisen toiminnan piiriin. 

Turhan löysän tai hukkamateriaalin leikkaaminen pois kuulostaa hyvältä ajatukselta – ja monesti se onkin. Mutta tehokkuusajattelun liian määräävä asema tai pelkkään taloudelliseen tehokkuuteen tähtääminen voivat johtaa käänteisiin, joita ei ole etukäteen ennakoitu. Esimerkiksi tuotantoketjujen hiominen mahdollisimman tehokkaiksi tekee niistä hyvin haavoittuvaisia. Erikoistuminen tiettyyn sektoriin tai tuotteeseen lisää tehokkuutta, mutta liiallinen erikoistuminen voi johtaa haavoittuvuuteen muutosten edessä.  Roger L. Martin käy ansiokkaasti kaksiulotteisen tehokkuusajattelun vaaroja ansiokkaasti läpi Harvard Business Review -lehdessä viime vuonna julkaistussa artikkelissaan.

Esimerkiksi keskittäminen tuottaa eittämättömiä hyötyjä, mutta tietyn pisteen jälkeen se alkaa tuottaa liikaa epävarmuutta ja epävakautta. Hyvä esimerkki äärimmilleen viritetyn tehokkuuden vaaroista löytyy vuodelta 2011 Japanista. Maanjäristys lamautti Toyotan tuotantoketjun pahasti – ei siksi, että tehtaat olisivat lakanneet toimimasta, vaan siksi, että alihankintaketju oli tehostettu niin pitkälle että se tuli haavoittuvaiseksi häiriöille. Toinen uhka on hyvin inhimillinen – mitä tehokkaammaksi systeemi tehdään, sen todennäköisempää on, että sitä pyritään jotenkin manipuloimaan omiin tarkoitusperiin. 

Tehokkuus on siis usein systeemiä lopulta haurastuttava piirre, mikäli se lyö yli. Tämän vuoksi taloudessa, luonnossa ja yhteiskunnissa on hyvä pyrkiä luomaan olosuhteita, jotka lisäävät tai ylläpitävät resilienssiä. Nämä piirteet usein vähentävät tehokkuutta. Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.

Yhteiskunnallisessa toiminnassa ja taloudessa vaaditaan uudelleenajattelua puhtaan tehokkuusmantran tilalle. Miten tämä onnistuu? Monia yleistason oppeja voidaan ottaa ekologiasta ja ekosysteemien toiminnasta. Kestävämmät yhteisöt ja sosio-ekologiset systeemit, joihin ne ovat muotoutuneet, ovat toinen oppien lähde.

Yksi tärkeimpiä seikkoja on vähentää keskittämistä ja (liian) suuria yksiköitä. Pienet yksiköt ja paikalliset erot toimivat puskurina mutta mahdollistavat silti melko hyvän tehokkuuden – joskus paikallisesti jopa paljon korkeamman tehokkuuden kuin globaali toimija. On myös hyvä lisätä eri toimijoiden monimuotoisuutta ja kannustaa pois liian tiukasti erikoistumisesta vain tiettyyn sektoriin tai tuotteeseen. Muutosten edessä hieman erilaisten toimintavaihtoehtojen olemassaolo lisää systeemin kykyä mukautua.

Ihmiset eivät käytä sähköä yleensä järkevästi. Sähkölaitteiden käyttöä ja sähkönkulutusta ei seurata kodeissa riittävästi, vaikka aktiivisella sähkönkäytöllä säästäisi paitsi ympäristöä myös selvää rahaa. Sähköä ei ymmärretä eikä siitä kiinnostuta riittävästi. Se ei tule pistorasiasta vaan monimutkaisen energiantuotanto- ja jakelujärjestelmän kautta, joka voi vikaantua. Näin ollen myöskään sähkökatkoihin ei osata järkevästi varautua. Pohdin tässä tekstissä näitä järjettömyyksiä sosiologisen tutkimuksen näkökulmasta.

Sosiologian tärkein kiistakumppani kautta tieteenalan historian on ollut taloustiede, erityisesti sen rationaalista valintaa painottavassa muodossa. Taloustiede pyrkii tarkastelemaan inhimillistä käyttäytymistä, perinteisesti kulutuskäyttäytymistä, ensisijaisesti laajoihin otantoihin pohjautuvilla malleilla. Malleilla kesytetään inhimillisen elämän monimuotoisuutta laskennallisesti tieteellisiin ja taloudellisiin tarkoituksiin, kuten (osto)käyttäytymisen trendien tarkasteluihin. 

Mallinnustyötä tehdään keskimääräisen järkevyysoletuksen pohjalta, ja se tuottaa keskimääräistä järkevyyttä. Suurissa otannoissa ihmiset ovat keskimääräisesti järkeviä valitsijoita. Valitsijoiden valintoihin voidaan vaikuttaa erilaisilla kannustimilla, sekä positiivisilla että negatiivisilla. Keskeisin kannustin on raha. Se, että voi tienata tai joutua maksamaan, vaikuttaa keskeisesti ihmisten, ryhmien ja organisaatioiden toimintaan.

Taloustieteellinen järkeilytyyli pursuaa yli synnyinsijansa. Yhtäältä taloudellistuminen ja markkinallistuminen vaikuttavat läpi yhteiskunnan koulutuksesta hoivaan. Palveluita tuotetaan asiakkaille, ja kuluttajat valitsevat tarvitsemansa palvelut hintojen ja maksukykynsä mukaisesti. Toisaalta järkevän kuluttajavalitsijan lähtökohta ja valintakäyttäytymiseen vaikuttavat kannustimet ovat lyöneet läpi yhteiskunnallisessa tiedontuotannossa ja siihen kytkeytyvässä poliittisessa keskustelussa. Taloustieteellisille lähtökohdille pohjautuvat vaikuttavuusarvioinnit ovat nousseet tärkeiksi esimerkiksi työllisyyspolitiikassa ja terveydenhuollon järjestämisessä.

Pilkottu ja markkinoitu järjestelmä

Oma kiinnostukseni kohdistuu energiajärjestelmään. Suomalaisen energiajärjestelmän muutoksissa mielenkiintoista on markkinallisuuden laajentumisen ja taloudellis-laskennalliseen järkevyyteen kytkeytyvän hallinnoinnin yhteenkäyminen. Nostan esiin kaksi keskeistä ilmiötä.

Ensinnäkin järjestelmää on pilkottu, keskeisiä toimijoita myyty ja yhtiöitetty ja kilpailua lisätty. Lisäksi energiamarkkinoita on laajennettu ja tehostettu: sähköenergialla käydään päivittäistä ja tuntipohjaista kauppaa pohjoismaisessa sähköpörssissä, ja sähköyritykset hakevat aktiivisesti tuottoja uudenlaisilla kuluttajille suunnatuilla sähkötuotteilla. Kansallisten talkoiden narratiivista, koko Suomen sähköistämisen modernisaatiokertomuksesta, on siirrytty universaaliin markkinatehokkuuden narratiiviin: kuluttajat ostavat sähköenergiaa hyödykkeinä, ja toimijoiden käyttäytyminen ohjautuu markkinapohjaisesti muodostuvien euromääräisten kannustimien pohjalta. Maailma on muuttunut ja me sen mukana.

Muutos ei kuitenkaan ole ollut täydellinen: suomalainen energiajärjestelmä ei toimi vieläkään puhtaan markkinapohjaisesti. Paikalliset sähköverkot toimivat edelleen verkkoluvan haltijoiden omistamina monopoleina. Näin ollen voisi ajatella, että energiajärjestelmän lisääntynyt tilkkutäkkimäisyys – sekä paikalliset monopolit että hajaantunut kokoonpano ja markkinoihin tukeutuva toimintalogiikka – asettaisivat haasteen kansalliselle ja EU-tasoiselle hallinnoinnille. Järjestelmän hallinnointi ja sen markkinasuuntaiset muutokset kulkevat kuitenkin samaan suuntaan.

Yhtäältä erityisesti EU:n kilpailulainsäädännölliset säädökset ovat tuottaneet ja juurruttaneet markkinapohjaisia käytäntöjä energiajärjestelmiin. Toisaalta sähköturvallisuuslakien päivityksillä pyritään yhtenäistämään käytäntöjä ja vaikuttamaan esimerkiksi jakelujärjestelmän vikaantumisriskeihin. Lakien ja säädösten noudattamisesta huolehtivat puolestaan erilaiset hallinnointi-instituutiot, kuten Työ- ja elinkeinoministeriön alainen Energiavirasto. Esimerkiksi yritysten (liiallista) voitontavoittelua hallinnoidaan hintakatoilla ja laatustandardeilla, joiden rikkomisesta yritys joutuu maksamaan. Yritykset pyrkivät puolestaan huomioimaan nämä hallinnointimenettelyt voitontavoittelussaan säätämällä hintojaan ja räätälöimään uudenlaisia palvelutuotteita loppukäyttäjille.

Tilkkutäkistä kokonaisuudeksi

Toinen olennainen ilmiö onkin että, kilpailusäädökset ja hallinnointitoimet muokkaavat energiajärjestelmää virtaviivaiseksi kokonaisuudeksi, joka ulottuu sähköyrityksistä loppukäyttäjiin. Järjestelmästä tuotetaan euromääräisten hyödykkeiden kiertoon ja markkinapohjaiseen tehokkuuteen pohjautuvaa kokonaisuutta, jonka laskennallinen viranomaishallinnointi on verrattain vaivatonta. Energiajärjestelmän hajautuneisuuden sijaan haasteen tehokkaalle hallinnoinnille ja markkinakäytäntöjen leviämiselle muodostaa pikemminkin ihmisten sähkönkäyttö. Se on edelleen hämmentävän mielivaltaista, hallinnointi- ja markkinamallien näkökulmasta suorastaan järjetöntä. Lisäksi sähkönkäytön järkevöittäminen on osoittautunut työlääksi.

Nykyinen elämänmuotomme on täysin riippuvainen energiasta ja energiajärjestelmästä. Arki ei suju eivätkä yhteiskunnan keskeiset toiminnot pyöri ilman sähköä. Kyse ei ole ainoastaan sähköpostien lukemisesta. Kokonaisyhteiskunnallisen turvallisuuden ja varautumisen näkökulmasta energiajärjestelmä on nimetty kuvaavasti elintärkeäksi infrastruktuuriksi. Järjestelmän vikaantuessa pelissä ovat dramaattisimmillaan elämät ja niiden jatkuvuus.

Energiajärjestelmän elintärkeys asettaa vaatimuksia paitsi kansalliselle varautumiselle ja hallinnoille myös sähkön loppukäyttäjille. Yhtäältä hajautetun järjestelmän resilienssi on teknisen hallinnoinnin näkökulmasta keskitettyä systeemiä korkeampi. Resilienssi on sitkeyttä, kykyä sietää ja vastustaa häiriöitä sekä palautua niistä kimmoisasti. Teknisesti tarkasteltuna energiajärjestelmän hajautuneisuus siis vähentää tämän elintärkeän infrastruktuurin haavoittuvuutta.

Toisaalta hajautetussa järjestelmässä loppukäyttäjien toiminta ja vastuut korostuvat. Vastuuta erilaisiin energiajärjestelmän häiriöihin varautumisessa pudotetaan loppukäyttäjille ja heitä myös opastetaan selviämään tästä vastuusta. Keskeistä on saada ihmiset järkevöittämään toimintaansa. Erityisesti sähkönjakeluhäiriöihin pitäisi varautua entistä järkevämmin: alkutuotantotiloilla kannattaisi harkita varavoimalähteen hankintaa, ja kaupungeissakin pitäisi varastoida vara-akkuja, pattereita ja taskulamppuja sekä pullovettä ja kestoruokatarvikkeita.

Järkevä varautuja on helppo liittää kokonaisvarautumissuunnitelmiin. Järkevästi esimerkiksi sähkökatkoihin varautuneet selviävät useammankin vuorokauden katkotilanteesta omatoimisesti eivätkä kuormita viranomaisia, joilla on erityisolosuhteissa muutoinkin kädet täynnä työtä. Väitän, että energiajärjestelmän hajauttaminen, tehostaminen ja virtaviivaistaminen pikemminkin muokkaa ja vastuuttaa – tai ”varauttaa” – loppukäyttäjiä kuin pohjautuu realistiseen kuvaan heidän sähkönkäytöstään ja suhtautumisestaan sähkökatkoihin ja toimintaan niiden aikana. Varautumissuunnitelmilla on toisin sanoen järkevöittämisvaikutuksia.

Sähköjärjestelmän ja sen hallinnoinnin kytkeytyminen yksilölliseen ja yksilöllistävään järkevyysperiaatteeseen muokkaa jokapäiväistä elämäämme. Se pohjautuu ajatukseen laskennallisesti järkevästä sähkönkuluttajasta ja samalla tuottaa yksilöistä tällaisia kuluttajia. Järjestelmän järkevyys ja yksilöjärkevyys käyvät lisäksi yhteen. Järkevimmissä järjestelyissä loppukäyttäjien ja tuotannon väliset puskurit on kutistettu minimiin. Järkevät sähkönkuluttajat huolehtivat aktiivisesti energian kysyntäjoustoista. He seuraavat kulutustaan reaaliaikaisesti: sähköä ostetaan järkevillä hetkillä, kysynnän ja tarjonnan mukaan järkevästi muuttuvilla markkinahinnoilla. Tämä tasaa kysyntähuippuja ja sulavoittaa samalla koko energiajärjestelmän toimintaan. Järkevät sähkönkuluttajat ottavat samalla vastuuta koko järjestelmän toiminnasta. Sen lisäksi, että he seuraavat aktiivisesti sähkönkäyttöään, he myös varautuvat omatoimisesti jakeluhäiriöihin.

Yhden järjen taktiikasta instituutioihin

Sosiologina minua kiinnostavat arkinen elämä, sen moninaisuus ja jaettuus sekä erilaiset yhteiskunnalliset prosessit, jotka vaikuttavat tähän elämään ja sen muotoutumiseen. Sähkö on tästä näkökulmasta kiinnostava tutkimuskohde. Yhtäältä se on jatkuvasti läsnä ihmisten arjessa erilaisten sähkölaitteiden käytön kautta. Toisaalta sähköä pohditaan vain harvoin ja vielä harvemmin perinpohjaisesti. 

Edes sähkökatkotilanteet eivät saa ihmisiä ihmettelemään sähkön monimutkaisuutta, pistokkeesta tulevan sähkövirran taustalla olevaa energiajärjestelmää ja sen haavoittuvuutta. Aktiivisen pohdinnan sijaan sähkö on pikemminkin uppoutunut arkiseen elämään, sen monenlaisiin totunnaistuneisiin käytäntöihin teeveden keittämisestä pyykinpesuun ja kännykän käyttöön.

Totunnaistuneet käytännöt eivät myöskään ole irrallisia saarekkeita vaan toisiinsa monin tavoin kytkeytyneitä. Sähkö on uppoutunut pyykinpesuun ja pyykinpesu kytkeytyy muihin arkirutiineihin, kuten aamuiseen päiväkotiin lähtöön. Käytännöt eivät myöskään ole yksilöllisiä vaan jaettuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että sähkölaitteilla, kuten kännyköillä, voidaan olla yhteydessä toisiin. Myös esimerkiksi pyykinpesu on jaettua. Se yhdistää ensinnäkin arjen käytäntöjä konkreettisesti. Toiseksi pyykinpesu läpäisee myös koko yhteiskunnan – pesemme kaikki pyykkiä.

Sähkönkäytön uppoutuneisuus sekä uppoutuneisuuden ketjuuntuminen ja jaettuus sulkevat energiajärjestelmän mustaan laatikkoon, joka avautuu vain harvoin pohdittavaksi. Tämä tekee laskennallisesti järkevästä suhtautumisesta sähköön ja sen käyttöön haasteellista. Arjessa on järkevää laittaa kurainen haalari heti pesukoneeseen, jos sitä tarvitaan seuraavana päivänä päiväkodissa. Sähkö on uppoutunut pyykinpesuun ja pyykinpesu muihin arkirutiineihin eikä ole järkevää pohtia sitä niistä irrallisena.

Yksilöllinen tiedostettu ja jatkuva järkeily on tavallaan uppoutumisen vastakohta. Se on kuormittavaa ja (siten) harvinaista. Järkevyyden paradoksi on se, että tuntuu järkevältä pitää energiajärjestelmän musta laatikko suljettuna, jotta voi keskittää tarmonsa muihin, itselle ehkä järkevämmiltä tuntuviin asioihin. Järkeilykuormaa kertyy työelämässä ja sen liepeillä valtavasti – sähkönkäytön järkeileminen vapaa-ajalla ei jaksa useinkaan innostaa.

Käytäntöjen toistuvuudesta, jaettuudesta ja sähkön tapaisten asioiden uppoutuneisuudesta puhutaan sosiologiassa institutionalisoitumisena. Yhtäältä instituutiot kuten kassajono, suojatie ja EU:n kilpailuvirasto ovat sosiaalisia järjestelyjä, jotka vapauttavat yksilöitä jatkuvan järkeilyn vaatimuksesta. Toisaalta ne juurruttavat jatkuvasti tietynlaisia toimintatapoja yksilöiden arkeen. Institutionalisoitunut toiminta ylittää mielivaltaisuuden ja yksilöllisyyden. Se on toistuvaa ja siihen kohdistuu pysyvyyttä tuottavaa sosiaalista odotuksellisuutta: jonossa ei voi olla miten tahansa, ja kilpailuvirasto tekee harvoin yllättäviä päätöksiä.

Valtavirtataloustiede on noussut vaikutusvaltaiseksi erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkasteluissa. Se ei kuitenkaan ole erityisen taitava huomioimaan institutionalisoitumista, vaikka se on yksi inhimillisen elämän keskeisimmistä piirteistä. Taloustiede tarkastelee instituutioita ensisijaisesti regulatiivisina eli erilaisten toimijoiden kuten yritysten ja kuluttajien (itselleen järkeviä) pyrkimyksiä suitsevina tekijöinä. Totunnaistuneet instituutiot asettuvat usein kehityksen tielle. Ne häiritsevät markkinoita ja markkinapohjaista tehokkuutta – ja samalla yhteiskunnan järkevöittämistä.

Taloudellisesti virittyvässä diskurssissa yksilöitä puhutellaan näin ollen suoraan, ilman häiritseviä instituutioita. Rahamääräiset kannustimet ovat tässä keskeisiä: toimi järkevästi niin säästät rahaa. Kannustinpuhe tuottaa samalla järkevien yksilöiden yhteiskuntaa, jossa ei ole sijaa instituutioille. Se puhdistaa arjen taustalle uppoutunutta sähkönkäyttöä instituutioista ja nostaa sen ylös uppoutuneisuudestaan, yksilötasolla järkevästi pohdittavaksi. Jokaisen tulisi tykönään pohtia kaavoihin kangistunut sähkönkäyttönsä uusiksi – järkevästi ja järkeväksi.

Ihmiset eivät kuitenkaan järkeistä päätään vaan käytäntöjään. Yksilöllistävä kannustinpuhe ei tavoita käytäntöjen tosiasiallista uppoutuneisuutta, ketjuuntuneisuutta ja jaettuutta. Sähkö säilyy osana arkisten käytäntöjen kudelmaa, vaikka sähkönkäytön aktiivinen seuraaminen säästäisi rahaa. Jos – ja ympäristönmuutoksen kontekstissa kun – ihmisten sähkönkäyttöön halutaan muutoksia, tulee sähkönkäyttö huomioida kontekstissaan, osana ihmisten moninaista arkea. Muutokset eivät tapahdu tehokkaimmin yksilöivä järkeilyn vaan joko vähittäisen käytäntöjen uudelleenurautumisen tai yleisemmän tason poliittisesti oikeutettujen säädösten kautta.

On kulunut sata vuotta siitä, kun espanjantaudiksi kutsuttuun influenssapandemiaan kuoli ainakin 50 miljoonaa ihmistä maailmassa. Sadassa vuodessa paljon on kuitenkin muuttunut lääketieteen saralla: uudet taudinaiheuttajat havaitaan nopeammin ja on olemassa antibiootteja jälkitautien hoitoon, influenssan oireita lieventäviä antiviraalilääkkeitä ja täsmärokote noin viiden kuukauden kuluttua influenssapandemian alkamisesta. Influenssapandemia on kuitenkin yhä huolenaiheena. ”Järkyttävän moni saattaa kuolla tautiin myös hyvin toimivassa vauraassa länsimaassa” (Hovi 2006), mikäli esimerkiksi lintujen ja ihmisten influenssavirusten sekoittuessa kehittyy ihmisestä toiseen tarttuva, suuren taudinaiheuttamiskyvyn omaava influenssavirus, joka lähtee leviämään maailmalla. Haastattelemieni asiantuntijoiden mukaan se on vain ajan kysymys.

Influenssapandemialla tarkoitetaan maailmanlaajuista epidemiaa, jonka aiheuttaa uudentyyppinen influenssavirus, jolle ihmisillä ei ole vastustuskykyä. Lääketieteellisessä kielenkäytössä mahdollinen influenssapandemia on yksi ”uusista ja uudelleen ilmaantuvista tartuntataudeista” (emerging and re-emerging infectious diseases), joita ovat myös esimerkiksi SARS, ebola ja antibioottiresistenssiä kehittävät tutut taudinaiheuttajat kuten tuberkuloosi. 

Uusien tartuntatautien lisääntyvän ilmaantumisen syynä ovat parantuneen diagnostiikan lisäksi muun muassa muutokset ihmisen ja luonnon suhteessa. Ihminen asettuu uusille alueille väestönkasvun ja elintapojen muutoksien myötä sekä vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen ja sitä kautta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille. Influenssan tapauksessa esimerkiksi ihmisten ja lintujen läheisyyden arvellaan lisäävän riskiä pandeemisten virusten synnylle (uudenlaiset yhdistelmävirukset ovat mahdollisia), ja lisääntyneen globaalin liikkuvuuden kuvaillaan mahdollistavan tartuntatautien aikaisempaa nopeampi leviäminen. 

Seuraavan influenssapandemian tapahtuminen on asiatuntijoiden mukaan näissä olosuhteissa vain ajan kysymys. Influenssavirukset ovat nopeasti muuntuvia, ja influenssa tarttuu herkästi ihmisestä toiseen. Yksi haastattelemistani asiantuntijoista kuvasi influenssapandemiauhkaa seuraavasti: ”Ja se on fakta, et se tulee. Sitä ei kukaan kiistä. Joidenkin muiden asioiden kohdalla voi hyvin kysyä, että tuleeko ne. Että tämä on sillä tavalla eriluonteinen.”

Yllättävien terveysuhkien hallinta

”Olin itse silloin tosiaan tutkijana kuuntelemassa sellaista tiedotustilaisuutta silloisessa Kansanterveyslaitoksessa, jossa käsiteltiin tätä aihetta, ja muistan ihan suoraan silloisen osastojohtajan sanat, että ’moni meistä sairastuu, ja osa meistä kuolee.” 

 -asiantuntija THL:ltä muistelee vuoden 2009 influenssapandemiaa.

Vaikka influenssapandemiaa pidetään asiantuntijoiden keskuudessa varmana, on tulevalle pandemialle ominaista se, ettei sen tarkkaa aiheuttajaa, vakavuutta, ajankohtaa tai lopullisia seurauksia voida tietää ennalta (KVIV 2012). Esimerkiksi tarkka käsitys taudin vakavuudesta syntyy vasta, kun uusi taudinaiheuttaja on jo aiheuttanut laajoja epidemioita. Tästä syystä Maailman terveysjärjestöä (WHO) syytettiinkin ylireagoimisesta vuoden 2009 “sikainfluenssaan”, joka osoittautui ajan myötä arvioitua lievemmäksi. 

Viranomaisten näkökulmasta tuleva influenssapandemia eroaa hallinnan kohteena merkittävällä tavalla säännöllisesti väestössä esiintyvistä tartuntataudeista (kuten vaikka vuosittain toistuvasta kausi-influenssasta), joita voidaan hallita esimerkiksi rokotteiden avulla. Juuri tästä syystä innostuin tutkimaan influenssapandemiaan varautumista. Halusin selvittää, mitä kansanterveydellisiä toimia sovelletaan sellaisten uhkien kohdalla, jotka poikkeavat merkittävästi menneistä epidemioista ja joita on siksi vaikea määritellä (terveys)riskienhallinnalle tyypillisin tilastollisin menetelmin. Influenssapandemiaan varautuminen on kiinnostava esimerkkinä siitä, miten turvallisuus ja moninaiset varautumistoimet koskevat yhä monipuolisemmin erilaisia kollektiivisen elämän alueita kuten terveyttä ja sen hallintaa. Suomessa vakava pandemia lisättiin vuonna 2011 valmiuslakiin muiden poikkeusolojen rinnalle, joita voivat olla esimerkiksi Suomeen kohdistuva aseellinen hyökkäys tai maan talouselämän perusteisiin kohdistuva erityisen vakava uhka (ks. valmiuslaki 2011/1552).

Tämä kirjoitus pohjautuu sosiaali- ja kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielmaani, jota varten tein osallistuvaa havainnointia Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Terveysturvallisuusosastolla ja asiantuntijahaastatteluita THL:n sekä sosiaali- ja terveysministeriön virkamiesten keskuudessa. Lisäksi tarkastelin viranomaisten tuottamaa kirjallista aineistoa, kuten Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa (2017), Suomen kansallista riskiarviota 2015 ja Kansallista varautumissuunnitelmaa influenssapandemiaa varten (2012).

Avoimempi uhkakuvasto

Keskeinen havainto influenssapandemiaan varautumista tarkastellessa on, että sitä pidetään osittain mallina tai eräänlaisena prototyyppinä muihin yllättäviin tartuntatautiuhkiin varautumiselle. Viranomaisten toiminnassa voidaan laajemminkin havaita yksittäisten riskien hallinnan lisäksi nyt uudenlaista painotusta yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden ja elintärkeiden toimintojen jatkuvuuden varmistamiseen. 

Kansainvälisistä tahoista esimerkiksi WHO:n materiaalit antavat ymmärtää, että myös terveysuhkiin varautumista tulisi kehittää eri toimijoiden yhteistyötä painottavaan ja vähemmän uhkakuvasidonnaiseen suuntaan. Uudentyyppisten mikrobien aiheuttamiin pandemioihin varautumisessa on havaittavissa, että toimintaa ja ajattelua eivät ohjaa vain riskit, joihin voidaan liittää tilastollinen todennäköisyys, vaan myös määrittelemättömämpi epävarmuus. Käytännössä siis influenssaspesifien keinojen (esim. rokotteiden ostovaraussopimuksen sekä viruslääkkeiden ja hengityksensuojainten varmuusvarastoinnin) lisäksi influenssapandemiaan varautumisessa sovelletaan merkittävästi sellaisia käytäntöjä, joissa painotetaan uhkasta riippumatonta valmiutta toimia missä tahansa kansanterveydellisessä häiriötilanteessa. Seuraavaksi esittelen tarkemmin muutamia biologisen elämän potentiaalien eli yllättävien tartuntatautiuhkien hallinnan keinoja.

Verkostot ja jatkuva valppaus

”On muutaman tunnin asia – että meillä on siis ihminen, joka on sairastunut – niin se on ihan sama asia, onko se Aasiassa vai onko se Euroopassa.”

Näin luonnehtii eräs asiantuntijoista influenssapandemiauhkaa globalisoituneessa maailmassa. Uusien ja uudelleen ilmaantuvien tartuntatautien hallinnassa jatkuvalla valppaudella on tärkeä rooli: nopeasti muuntuvia influenssaviruksia seurataan maailmanlaajuisten tietoa ja biologista materiaalia vaihtavien seuranta- ja laboratorioverkostojen kuten GIRS ja EISN avulla. Lisäksi ylläpidetään 24/7-valmiutta tiedottaa relevantteja yhteistyötahoja mistä tahansa uusista kansanterveydellisistä uhkista esimerkiksi varhaisvaroitusjärjestelmien kautta. 

Influenssavirusten seurannan päätavoitteena on varmistaa, että kausi-influenssarokote vastaisi maailmalla kiertäviä viruksia, mutta sen avulla voidaan myös tunnistaa ”epätavallisia, uusia influenssaviruksia ja niiden aiheuttamia epidemioita” (Seurantakäsikirja 2017, 6) ja pitää silmällä viruksia, joilla on ”pandeemista potentiaalia” (WHO 2019). Tavallisemmin poikkeuksellisista havainnoista ilmoitetaan kuitenkin erilaisten varhaisvaroitusjärjestelmien kautta. Esimerkiksi Euroopassa varhaisvaroitus- ja reagointijärjestelmä EWRS:n ja epidemiatietojen vaihtoon tarkoitetun EPIS-järjestelmän kautta liikkuu haastatteluiden perusteella tietoa muun muassa epäillyistä tai vahvistetuista epidemioista, mahdollisista altistumisista, ohjeita, riskinarvioita ja kyselyitä maiden välillä erilaisten taudinaiheuttajien esiintymisestä. 

Tilannekuvaa jaetaan “normaalioloissa” päivittäin, eli esimerkiksi Euroopan tautivirasto (ECDC) raportoi joka päivä EU-maita tartuntatautitilanteesta. THL:llä havainnoidessani osallistuin joka viikko pidettävään “epidemiapalaveriin”, jossa käytiin läpi muun muassa Suomen ja muun maailman tartuntatautitilannetta sekä eri tiimien ajankohtaista työtä yksittäisiin tautitapauksiin liittyen. Asiantuntijoiden mukaan THL:llä on kansainvälisiin sopimuksiin perustuenympärivuorokautinen infektiopäivystys, ja myös sosiaali- ja terveysministeriö sekä valtioneuvoston kanslia ovat saatavilla ympärivuorokautisesti. THL:llä kuvaillaan olevan tiedottaja- tai ”valveillaolorooli”, eli sen tehtävä on reagoida ”Suomessa ensimmäisenä, jos maailmalla jotain tapahtuu” ja välittää tietoa eteenpäin muille suomalaisille toimijoille. Tieto kulkee tietysti myös paikallistasolta THL:n suuntaan, mikä edellyttää toimivaa yhteistyötä kliinikoiden kanssa (eli ”kliinistä seurantaa”). Heidän toivotaan raportoivan THL:lle poikkeavuuksista: ”Se semmoinen valveutuneisuus kaikkialla – ei pelkästään tietysti meillä”, selventää eräs haastateltavista. 

Tehokkaat normaalitoiminnot ja resilientit asiantuntijat

Kun kysyin eräältä asiantuntijalta, mikä on hänelle tärkein aihe liittyen terveysturvallisuuteen, hän korjasi kysymystäni oivaltavalla tavalla: “Mä oikeestaan ajattelisin sen koko asian kuitenkin toistepäin… Me ei tiedetä, mikä se [häiriö] tulee olemaan, niin mun mielestä… kun tää normaali arkitoiminta, prosessit, on kunnossa, niin pystytään reagoimaan mihin tahansa. Niin mä en ajattele, että mikä on tärkein.”

Yksi niistä asioista, joita suomalaiset asiantuntijat korostavat tartuntatautiuhkiin varautumisessa on normaalitoimintojen tai rutiinitoimintojen sujumisen tärkeys. Vaikuttaa siltä, että tartuntatautien torjunnan lähes kaikessa laajuudessaan käsitetään tukevan tai muodostavan perustavanlaatuisen pohjan influenssapandemiaan ja muihin häiriötilanteisiin varautumiselle: mitä paremmin esimerkiksi perusterveydenhuolto, laboratoriodiagnostiikka, tartuntatautien seuranta, epidemiaselvitykset ja epidemiologinen koulutus toimivat, sitä valmiimpia ollaan myös häiriötilanteisiin. Normaalitoimintojen sujuminen ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan toimintaa varaudutaan tehostamaan tai laajentamaan tarvittaessa häiriötilanteissa: ”Me parhaiten varaudutaan poikkeaviin oloihin sillä, että meidän normaaliolot toimii ja me tiedetään työnjako ja miten me pystytään sitten tehostamaan sitä normaaliolojen toimintaa… Ja se on ennakkoon ajateltu, että miten se tehostaminen tapahtuu.”

Kenttätyöni aikana THL:llä kuulin puhetta henkilökohtaisesta resilienssistä oleellisena osana asiantuntijatyötä, joka koskee valmiutta ja tartuntatauteja. Tällainen työ valmiuden ja päivystyksen parissa ”vaatii tekijältään joustavuutta, soveltamista ja ennakointia eli resilienssiä”, todettiin erään kokouksen diaesityksessä, minkä lisäksi esitelmässä kannustettiin kapea-alaisen asiantuntijuuden sijaan yleisasiantuntijuuteen sekä muutoksen rakastamiseen pysyvyyden sijaan. 

Haastatteluissa pyysin asiantuntijoita kertomaan minulle, miten resilienssi liittyy juuri influenssapandemiaan varautumiseen. He kuvailivat, että tiettyihin asioihin voidaan varautua, mutta aina voi tulla ”kaikkea yllättävää”. Tällöin tilanteen vaatimalla tavalla toimiminen edellyttää joustavuutta ja improvisaatiokykyä. Resilienssiä kuvailtiin kestokyvyksi tai joustokyvyksi sekä tilannetajuksi, joustoksi ja venymiseksi ”ad hoc -tilanteessa”. Resilienssiä ja laaja-alaista asiantuntijuutta omaava henkilö on valmis ottamaan haltuun uudentyyppisiäkin tehtäviä. Resilienssi liittyy myös jokapäiväiseen tekemiseen: eräs asiantuntijoista kertoi, että työpäivästä tulee harvoin suunnitelmien mukainen. Tämä korostuu jo kenttäepidemiologian koulutuksessa (EPIET), jonka monet asiantuntijoista olivat käyneet. 

Varautumisen välttämättömyys

Pahimmassa tapauksessa vakava influenssapandemia uhkaa ”lähes kaikkia yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja” ja ”suuri joukko ihmisiä sairastuu ja monia kuolee” (SKR 2015, 25). Niinpä siihen varautumisen on katsottu olevan välttämätöntä. Juuri influenssavirukset ovat onneksi lääketieteellisesti hyvin tunnettuja, ja eräs asiantuntijoista sosiaali- ja terveysministeriöstä kuvaakin, että ”influenssapandemiavarautuminen on tosi systemaattista ja hyvällä mallilla”. 

Menneiden influenssapandemioiden perusteella on mahdollista laatia muun muassa vakavuusskenaarioita, jotka kuvaavat arvioita sairaalahoitojaksojen ja kuolemantapausten määristä vakavuuksiltaan erilaisissa pandemioissa. Samalla kuitenkin muistutetaan, että “influenssapandemia tai muu biouhka… ilmenee hyvin epätodennäköisesti suunnitelmassa esitetyllä tavalla”. (KVIV 2012.) Tulevan influenssapandemian kohdalla yllätyksellisyydellä on merkittävä rooli, kuten muidenkin uusien tartuntatautiuhkien kohdalla: ”Ne [pernaruttokirjetapaukset ja SARS] tuli ihan puskasta… Ja sitten sikainfluenssaoli pandemia, mut ei ollenkaan sellanen influenssapandemia kuin odotettiin tai oltiin ikään kuin virittäen aika korkeelle H5N1:n takia viety se asia… Niin kuin valmiudessa helposti käy, niin se pandemia, joka tuli, niin se oli ihan eri alatyypin aiheuttaja ja erityyppinen kuin ehkä odotettiin.” 

Vaikuttaa siltä, että terveysturvallisuuden saralla yllätyksellisyys pyritään huomioimaan geneerisellä, uhkista riippumattomalla varautumisella, joka täydentää uhkaspesifejä, tarkkoihinkin riskinarvioihin perustuvia ennakkotoimia. Influenssapandemiavarautumisen “prototyyppimäisyys”, normaalitoimintojen kehittäminen, jatkuvan valppauden verkostot sekä resilientit asiantuntijat vastaavat kaikki joustavasti erilaisiin terveysuhkiin, joiden joitain olennaisia piirteitä, kuten vakavuutta tai peräti aiheuttajaa, on vaikea hahmottaa etukäteen.    

Jos ajattelee, miten monella tunnetulla ja tuntemattomalla tavalla asiat voivat mennä pieleen, voi tuntua ihmeelliseltä, että moderni yhteiskunta toimii melko häiriöttömästi. Toisaalta, jos ottaa huomioon, kuinka paljon vaivaa järjestelmän toivotun toiminnan jatkuvuuden turvaamiseen nähdään, asia ei tunnu enää yhtä ihmeelliseltä. Kompleksisessa yhteiskunnassa tämä työ on pitkälti yksilön silmiltä piilossa, ja luottamus häiriöttömyyteen voi olla sinisilmäistä. Pyrkimys vakauteen ja hallittuun muutokseen voi itsessään olla häiriöiden lähde. Ihmiskunnan kyvyttömyys hallita omaa häiriökäyttäytymistään lienee viheliäisin ongelmiemme lähde

Olemme tottuneet luottamaan, että aineellisin ja aineettomin sitein yhteenkietoutunut yhteistoimintajärjestelmä tuottaa jatkuvasti sen, mitä tarvitsemme ja aina vain enemmän – enemmän hyvässä, huonossa ja yllätyksellisessä mielessä. Harva meistä yksilöinä ottaa enää esimerkiksi talven tulon huomioon maakellariaan kasvukauden antimilla täyttäen. Luotamme siihen, että ruokaa riittää ilman, että otamme siitä sen kummempaa henkilökohtaista vastuuta. Uhat, vaarat ja riskit ovat ulkoistuneet paljolti systeemisiksi epävarmuuksiksi. Erikoistuneen roolimme ulkopuolella meistä on yksilöinä tullut järjestelmän katkaisijoiden naksuttajia.

Kompleksisuus tulee latinan sanasta plexus, joka tarkoittaa yhteen kutoutunutta tai punoutunutta. Jos systeemin elementit ovat vuorovaikutuksessa sellaisella tavalla, jonka seurauksena yksilöllistä käyttäytymistä on vaikea erottaa, systeemillä on vähintäänkin kompleksisia taipumuksia. Syvenevän yhteenkietoutumisen eli kasvavan kompleksisuuden aikakauden esimerkiksi käyköön, että Time -lehti valitsi vuoden 2006 henkilöksi SINUT. Tämä viittasi tietysti internetinä tunnettuun kompleksiseen systeemiin. Toinen systeemielementti – tietokone – löytyy samalta listalta vuodelta 1982. Jos erehtyy pitämään vuoden henkilövalintaa kunnianosoituksena, mainittakoon, että listalta löytyvät myös Adolf Hitler ja Joseph Stalin, jälkimmäinen peräti kahdesti. 

Varman päälle pelaamisesta – Ehkäise, mutta varaudu

Sanonnan mukaan älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu. Viisas siis ennakoi. Luottaminen systeemin loppumattomaan kykyyn tuottaa häiriöttömyyttä ja kykyyn ennalta ehkäistä tyhjentävästi haitallisia säröjä ei liene viisasta ennakointia. (Nykyään puhutaan usein ”disruptioista”, mutta olen kääntänyt sen sanoilla murros, särö, häiriö tai häiriötekijä.) Silloinkin, kun muutoksella pyritään parempaan maailmaan, se tuottaa epäsuotuisan murroksen mahdollisuuden. Muutos vaikuttaa niihin säännönmukaisuuksiin, joita systeemin häiriötön toiminta kulloinkin edellyttää. 

Ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuuden hupeneminen ovat häiriötekijöitä, jotka haastavat olemassa olevia rakenteita sekä toiminta- ja ajattelutapoja (regiimejä) ja edellyttävät niiltä systeemisiä muutoksia (transitioita). Myös tieteellinen tieto ja teknologia on luonteeltaan häiritsevää. Emme voi tietää etukäteen, mitä tiedämme tulevaisuudessa ja mitä siitä seuraa – mahdollisuus tulostaa viruksia tai rikastaa ydinpommien rakennusaineita kotilaboratoriossa, tehdä ruokaa ilman elämää, muokata geneettisesti yli-ihmisiä tai saada aikaan kohtalokasta keinoälyä ja niin edelleen. 

Se, että tieto ei kuole yksilöiden mukana, mahdollistaa ihmiskunnan kollektiivisen oppimisen, joka on ehkä merkittävin häiriöiden lähde. Ihmiskunnan suurin haaste ja ongelmien viheliäisyyden lähde on todennäköisesti sen vajavainen kyky hallita itseään ja omaa häiriökäyttäytymistään. Jos ilmastonmuutos esimerkiksi olisi ihmistoiminnasta riippumaton, emme tunnistaisi siinä vastaavaa viheliäisyyttä.

Kykymme hallita vuorovaikutusta muun maailman kanssa ovat rajalliset, minkä vuoksi jokainen suunniteltu yritys hallita seurauksia voi epäonnistua. Ennemmin tai myöhemmin asiat menevät – tunnetulla tai tuntemattomalla – tavalla tai toisella pieleen. Miten tähän mahdollisuuteen tulisi suhtautua?

Turvallisuus on tila, jossa uhat ja riskit ovat hallittavissa. Kokonaisturvallisuus on puolestaan tila, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu. Kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä kutsutaan varautumiseksi sellaista toimintaa, joka mahdollistaa mahdollisimman häiriötöntä hoitamista häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Varautumisella saavutettua tilaa ja kykyä vastata erilaisiin uhkiin kutsutaan valmiudeksi [1].

Uhan erottaa vaarasta sen kehityskulkuun liittyvä epävarmuus, eli uhka ei ole vaaran tavoin käytännöllinen ja riskienhallinnallisin toimenpitein käsiteltävä asia [1]. Epävarmuus liittyy uhkiin, ja todennäköisyys määritelmänsä mukaan riskeihin. Epävarmuuden ja todennäköisyyden voidaan pääpiirteissään ajatella eroavan siten, että todennäköisyys liittyy tietämisen epätarkkuuteen ja epävarmuus tietämisen epätäydellisyyteen. Todennäköisyys on tapa määritellä informaatiota ilmaisemalla tietyn vaihtoehdon olemassaolon tai toteutumisen mahdollisuus kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen suhteen. Epävarmuus liittyy siihen, että on mahdoton tietää, mikä on mahdollista. 

Toisin sanoen siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten ne voivat olla. Tämä on jopa perustavanlaatuisempi mahdottomuus kuin Humen giljotiinina tunnettu ajatus, jonka mukaan asioiden nykytilasta ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla.

Koska on mahdotonta tietää, mikä kaikki on mahdollista, emme koskaan tarkastele kaikkia mahdollisia tulevaisuuksia, vaan näkemyksiä esitetään jossain (järkevän) keskustelun puitteissa. Maailma ei kuitenkaan välttämättä pysy noissa järkevyytemme rajoissa. Todellisuus tempoo vasten tietoamme ja toimiamme, eivätkä loogiset testit riitä niiden koetteluun.

Italiassa vuonna 2012 kuusi tiedemiestä sai oikeudessa tuomion useista tapoista liittyen L’Aquilan maanjäristyksiin 2009. Syynä tuomioon olivat heidän antamansa riskien hallintaan liittyvät asiantuntijanäkemykset hieman ennen kohtalokasta maanjäristystä. Tiedemiehet on sittemmin vapautettu syytteistä, mutta tapaus on ainutlaatuisessa outoudessaan mielenkiintoinen. Se herättää kysymyksen siitä, millaiset näkemykset tulevaisuudesta ovat tieteellisesti perusteltuja ja mikä on esimerkiksi ennusteiden laatijan vastuu.

Jos tuomio tulevaisuudessa vääräksi osoittautuvasta näkemyksestä olisi yleinen käytäntö, vankilat olisivat täynnä asiantuntijoita. Loput todennäköisesti ennakoisivat kohtaloaan olemalla hiljaa. Tämä ei olisi hyvä uutinen, koska joskus ennusteen tai skenaarion tehtävä on tehdä itsensä vääräksi muuttamalla huonolta näyttävää tulevaisuutta.

Epävarmuuden varassa toimiminen – Mukaudu, älä hyydy

Sanakirjamääritelmän mukaan resilienssi on yksilöiden ja yhteisöjen kyky ylläpitää toimintakykyä muuttuvissa olosuhteissa sekä valmius kohdata häiriöitä ja kriisejä ja palautua niistä. Resilienssin lähtökohtana on ajatus siitä, että turvallisuutta vaarantavat tilanteet syntyvät toimintojen odottamattomista yhdistelmistä, eivät niinkään toimintavirheistä tai häiriöistä, joita voidaan hallita suunnittelulla [1]. 

Turvallisuuden hallinta onnistuu, jos toimintatavat joustavat tilanteiden ja olosuhteiden mukaisesti. Resilienssiin liitettyjä määreitä ovat joustavuus, kimmoisuus ja palautumiskyky [1]. Juuri systeemin toimintakykyä ylläpitävän ohjeen ja sitä noudattavan mekanismin kyky sopeutua uuteen tilanteeseen on WISE-hankkeessa tehtyjen haastattelujen mukaan yksi keskeisimmistä resilienssiä eli mukautumiskykyä tuottavista tekijöistä. Oleellista ei ole niinkään se, mitä systeemillä on, vaan mitä se tekee ja erityisesti se, mitä se voidaan saada tekemään. Kyse on pitkälti “hyytymättömyydestä epävarmuuden vallitessa” kuten eräs haastatelluista asian ilmaisi.

Resilienssi ei ole pyrkimystä häiriöttömyyteen, eli sen suhde mahdollisiin uhkiin ei ole ennalta ehkäisevä tai vain tunnistettuihin “turvallisiin uhkiin” varautuva. Tästä näkökulmasta ennakoiva politiikka ja riskeihin varautuminen rajautuvat resilienssikäsitteen ulkopuolelle [2]. Käsitteellinen karsinointi ei tietenkään tarkoita, että resilienssi, varautuminen ja ennalta ehkäisevä politiikka olisivat toisilleen täysin vieraita tai toisistaan riippumattomia. Varautuminen ja ennaltaehkäiseminen todennäköisesti lisäävät esimerkiksi yhteiskunnassa vallitsevaa luottamusta ja luottamus on puolestaan yksi resilienssin peruselementeistä.  Resilienssissä korostuu kuitenkin ennakoimalla välttämisen tai varautumalla estämisen lisäksi häiriötilanteen epävarmuuden hallinta ja häiriöistä toipuminen – siis eräänlainen ennakoimattomaan vastaamaan kykenevä sekä lujatekoisuuden ja toisteisuuden ylittävä häiriöosaaminen (plan B). 

Ehkä resilienssin ydin voidaan löytää seuraavasta Stephen Hawkingin älyllisyyden luonnehdinnasta: “Intelligence is the ability to adapt to change.” Muutokseen sopeutumisen tärkeys kiteytyi itselleni vuonna 1994 Turun ylioppilaskylän asuntolan eräällä parvekkeella olevassa ohjeessa seuraavasti: ”Parvekkeilla ei saa pöllyttää mattoja eikä grillata. Jos nyt kuitenkin pöllytät mattoja, varmistu ensin siitä että alapuolella ei grillata.” Muutosta ei voi välttää. Tuskin tulemme myöskään niin viisaiksi, että voisimme välttää muutoksen tuomia ongelmia. Ongelmat on vain osattava tehtävä ratkaistaviksi.

Ilmastokriisin eteneminen on johtamassa monenlaisiin yhteiselämän muutoksiin, joista yksi merkittävimmistä koskee energiataloutta. Julkisuuden päähuomio on toistaiseksi kiinnittynyt suuriin järjestelmiin, kun Suomessakin on herätty investoimaan uusiutuviin energialähteisiin. Järjestelmätaso ei kuitenkaan ole se kohta muutoksesta, joka on kansalaisille jokapäiväisessä elämässä eniten esillä, eikä se edes ole muutoksen ainoa olennainen kohta. Sen rinnalla sähkön tuotannon, siirtämisen, varastoinnin ja kuluttamisen uudenlaiset haasteet ovat nostaneet energiatalouden avaintekijäksi arkisen välittäjäteknologian: akut. 

Akkuja on kaikkialla kanssamme, monenlaisina ja -kokoisina. Pienten sähkölaitteiden patterien ohella tärkeiksi ovat tulleet puhelimien, ”pädien” ja tietokoneiden voimanlähteet. Urbaania liikkumista sujuvoitetaan sähköpolkupyörillä ja -potkulaudoilla. Samalla pitkien etäisyyksien ja hankalan talvisään maassa autojen polttomoottoreista pyritään pääsemään eroon entistä kevyempien ja käyttövarmempien akkujen avulla. Näiden lisäksi kiihtyvä digitalisaatio ja 5G-verkko lupaavat tehdä ”Asioiden Internetistä” (The Internet of Things) kaupunkien keskeisen tiedonsiirtoalustan – ja samalla lisätä julkilausumattomana sivutuotteenaan sähköntarvetta ja monenlaisten akkujen määrää arkiympäristössä. Tehokas kyky varastoida sähköä kotitalous- ja teollisuuskäyttöön voi puolestaan olla olennainen osa sitä joustavuutta, jonka ansiosta maalämpöä tai tuuli- ja vesivoimaa toivotaan voitavan hyödyntää täysimittaisesti.

Lähes huomaamatta on käynyt niin, että akut ovat nousseet viestivän ja liikkuvan nykyelämänmuodon tärkeäksi infrastruktuuriksi. Olemme niin riippuvaisia niistä, että ei ole väärin nimittää suomalaista arkea jo nyt akkuelämäntavaksi. Länsimaista on tullut akkuyhteiskuntia. 

X-yhteiskunta

Yhteiskuntatieteiden peruskysymys on, minkälaisten välitysten varaan yhdessäolomme rakentuu. Kun on haluttu kiinnittää huomio johonkin erityiseen välittäjään, on tullut tavaksi puhua X-yhteiskunnasta, siis liittää sanan ”yhteiskunta” eteen se määre, joka leimaa yhdessä olemisen rakenteita juuri nyt. Puhutaan esimerkiksi informaatio-, teollisuus-, riski-, jäte-, media- tai elämysyhteiskunnasta. Selvää on, että vaikka jokainen näistä määreistä sinänsä kiinnittää huomion johonkin olennaiseen, mikään niistä ei yksin kuvaa elämäntapaamme. Sen sijaan määreet ovat keskinäisriippuvaisia: käsitys riskeistä edellyttää informaatiota, eikä nykyisenmuotoista elämystuotantoa voisi olla ilman erityistä mediateknologiaa. 

Kun huomataan akkujen infrastruktuuriluonne, samalla nähdään, että ne osallistuvat myös kaikkien muiden yhteiselämän X-määreiden tuottamiseen. Ilman niitä kannettavat viestintälaitteemme eivät toimi, ja ne taas ovat informaatio-, media- ja elämysyhteiskunnan tärkeä osatekijä. Akkujen kehittäminen vaikuttaa myös teollisuuden suuntautumiseen, uusien riskien syntymiseen ja ylipäänsä siihen, minkälaisena tulevaisuus meille hahmottuu.  

Hiilineutraali elämäntapa akkujen kanssa

Nopeasti ajatellen ”akku” on vain yksinkertainen linkki sähkön tuotannon ja sen käytön välillä. Se on kuitenkin hiilijalanjälkeään pienentämään pyrkivän energiajärjestelmän keskeinen teknologia: akkujen tehoon ja luotettavuuteen olennaisesti perustuu toive siitä, että elämäntapamme voisi jatkua suurin piirtein nykyisen kaltaisena, vaikka öljy- ja hiilivoiman käyttöä vähennettäisiin jyrkästi. 

Siirtyminen hiilineutraaliuteen näyttää mahdottomalta ilman uudenlaista sähkön tuotannon joustavuutta ja varastoinnin moninaisuutta. Niinpä on odotettavissa akkujen teknisen kehittämisen ja käytön valtaisaa kasvua. Kun samalla Suomen taloutta laajemminkin kehitetään korkean insinööriosaamisen kautta, olennaisia ovat nimenomaan sellaiset sektorit, joissa akkujen käyttäminen, tuotanto ja tehostaminen on tärkeää, peliteollisuudesta konepajoihin. 

Koko tämä teollinen aktiviteetti puolestaan nojaa oletukseen, että tulevaisuudessakin on melko helposti saatavilla niitä raaka-aineita, joita vaaditaan tehokkaiden akkujen valmistamiseen. Arjen mittakaava mobiililaitteineen ja potkulautoineen kytkeytyy suoraan ihan toisenlaiseen mittakaavaan, globaaliin kaivosteollisuuteen ja maametallien maailmanmarkkinoihin. 

Akkuyhteiskunta on kaivosyhteiskunta

Tehokkaiden akkujen valmistaminen nojaa harvinaisten raaka-aineiden saatavuuteen. Avainasemassa ovat nikkeli (Ni), koboltti (Co), litium (Li) ja grafiitti (C). Määre ”harvinainen” ei ole näiden raaka-aineiden nimityksessä sattuma, sillä niiden jakautuminen maapallolla ei ole tasaista. Kansainväliset markkinat ovat tulleet geopoliittisesti riippuvaisiksi Kiinassa sijaitsevista kaivoksista sekä monista sellaisista tuotantopaikoista kehitysmaissa, joiden sosiaalisesta ja ympäristöllisestä kestävyydestä ei ole takeita. On esimerkiksi helppo löytää Internetistä tarinoita kongolaisten koboltinkaivajien riistämisestä ja surkeista oloista. Akkujen valmistajat nojaavat raaka-ainehankinnan ketjuihin, joissa liikkuu valtavia pääomia mutta joissa alkutuotannon yhteiskunnalliset ja ympäristölliset vaikutukset jäävät helposti selvittämättömiksi. 

Suomessa akkujen valmistamiselle tärkeitä harvinaisia raaka-aineita on kuitenkin saatavilla paljon, ainakin muihin Euroopan maihin verrattuna. Tämä avaa teollisia mahdollisuuksia: Suomeen voidaan perustaa kaivoksia, joiden tuotanto lupaa olla tukena siirtymässä hiilineutraaliuteen. Syntyy työpaikkoja ja ulkomaankauppaa. Ja kun maailmanmarkkinoilla muu harvinaisten raaka-aineiden tuotanto ja jälleenmyynti on salamyhkäistä, Suomessa tuotanto voi olla tiukasti säädeltyä ja avoimesti kontrolloitua. ”Vihreään”, ”kestävään” tai ”ympäristöystävälliseen” kaivostuotantoon liittyy suuri lupaus, jossa kaupalliset mahdollisuudet yhdistyvät Suomen valtiolliseen brändimielikuvaan. 

Akkuyhteiskunnan epävarmuudet

Valtiollisesta näkökulmasta siirtymä akkuyhteiskuntaan on ilmeisen tärkeä. Se herättää mielikuvia valistuneista kansalaisista, jotka näppärästi omaksuvat digitaaliteknologian osaksi arkensa muutosta. Pyrkimys olla eturintamassa hiilineutraaliuden nopeassa tavoittelemisessa ja sähköisten liikenneratkaisujen kehittämisessä luo positiivista Suomi-kuvaa. Akkuyhteiskunta lupaa teollista edelläkävijyyttä ja työpaikkoja ei vain kaivosten vaan myös konepajojen clean tech –ajattelun avulla: tarjotaan sellaista teknologian kehittämistä, jossa energia- ja materiaalivirtojen vastuullinen hallinta tuottaa arvonnousua. 

Akkuyhteiskunta tuottaa kuitenkin myös uudenlaisia epävarmuuksia ja tarvetta yrittää hallita niitä. Ensinnäkin ollaan riippuvaisia sähköntuotannon riittävyydestä. Tätä on tuotu esiin autokannan uudistamisesta käydyssä keskustelussa: minkälaisin edellytyksin energiaa riittää niin, että ilman polttomoottoreita suomalaiset voivat ajella ja matkustaa kuten nykyäänkin, vai pitääkö liikkumista vähentää? Toiseksi akkuteknologia johtaa riippuvuuteen kansainvälisestä raaka-aineiden saatavuudesta ja kytkeytyy kansainvälisen kaupan geopoliittisiin ennakoimattomuuksiin. 

Kolmanneksi jos raaka-aineiden saatavuuden kansainvälisiä riskejä kuitenkin halutaan laimentaa ja panostetaan kotimaiseen tuotantoon, kohdataan muunlaisia epävarmuuksia. Yksittäisen kaivoksen avaaminen on paikallisesti ympäristöriski, vaikka periaatteessa luvattaisiin tiukkaa valvontaa. Talvivaara-katastrofin jälkeisessä Suomessa tästä ei ole tarpeen muistuttaa ketään. Ja vaikka kaivostoiminta onnistuisi olemaan tuottamatta ennakoimattomia haittavaikutuksia, sen suunniteltuihin haittavaikutuksiin kuuluu aina ympäristön mullistaminen. Kaivosteollisuuden on vaikea sopia paikallisesti yhteen luonnon monimuotoisuuden tavoittelemisen kanssa. Ristiriitoja syntyy myös matkailuelinkeinon ja esimerkiksi poronhoidon kanssa. 

Tilannetta on helppo pitää viheliäisenä: vaikka ihmiset saattavat omaksua kaiken sen käytännöllisen arjen muutoksen, jota akut tuovat mukanaan, ja mieltävät toimintansa osaksi hiilineutraaliuteen siirtymistä, he eivät ole kovin halukkaita saamaan kaivostoimintaa mökkimaisemiinsa tai kansakunnan takapihoille. Pitäisikö siis akkuyhteiskunnan ikävät kääntöpuolet ulkoistaa kehitysmaihin ja jättää käyttämättä suomalaisen kaivosteollisuuden mahdollisuudet? Vai olisiko nimenomaan vastuullista kantaa elämäntapamme haitallisten sivuvaikutusten taakkaa jossain määrin hallitusti kansallisvaltiomme rajojen sisällä? 

Ihminen käyttäytyy pääosin tottumuksesta, ja ympäristön tarjoamat käyttäytymismahdollisuudet vaikuttavat siihen enemmän kuin tiedostamme. Jotta voisimme saavuttaa kestävän kehityksen tavoitteet ajallaan, vaaditaan valtavia käyttäytymismuutoksia. Etenkin kaupunkien ärsykeympäristö kuitenkin ohjaa meitä jatkuvasti kohti kestämättömämpiä valintoja ja käyttäytymismalleja. Suuren mittakaavan käyttäytymismuutokset ovat tällaisessa ympäristössä liki toivottomia. Vaikealta tuntuvaa tietä ympäristöystävällisten käyttäytymismallien omaksumiseen voidaan tasoittaa taitavalla suunnittelulla. Nykyinen suunnittelukulttuuri toimii tätä päämäärää vastaan.

Kestävyyskriisin kognitiivista perustaa pohjustaessani aloitan usein oviin liittyvällä analogialla. Hassulta kuulostava ajatus ei suinkaan ole minun vaan kognitiotieteissä ja suunnittelussa vuosikymmeniä vaikuttaneen Donald Normanin, jonka ovitutkimukset ovat saavuttaneet suunnittelun puolella jo klassikon maineen. Normanin ajatuksiin pohjaava analogia syntyi, kun muutama vuosi sitten istuin konferenssin vastaanottovuorossa Helsingin yliopiston Metsätalon kolmannen kerroksen aulassa. 

Kerroksen portaikkoa ja seminaaritiloja erottaa yksi ovi ja pitkähkö käytävä. Vastaanottopöytäni oli asetettu kätevästi aulaan johtavan oven taakse. Panin merkille kummallisen ilmiön. Kerta toisensa jälkeen konferenssiin osallistuvat vieraat – tuskin nyt kuitenkaan yhteiskunnan hölmöimmästä päästä – epäonnistuivat oven avaamisessa. Aluksi ovea vedettiin, ilman tulosta. Tämän jälkeen ovea riuhdottiin lujempaa, eikä se auennut vieläkään. Sitten seurasi hetken hiljaisuus. Vieraiden häpeä paistoi ikkunan taa. Lopulta he pysähtyivät pohtimaan ja viimein aukaisivat oven.

Helsingin yliopiston Metsätalo edustaa arkkitehtuuriltaan funktionalismin tyylisuuntaa, mutta ironista kyllä sen ovet ovat kaikkea muuta kuin funktionaalisia. Ovissa on pitkä pystysuuntainen kahva, joka suorastaan kutsuu käyttäjää vetämään sitä – olemmehan oman kulttuurisen kehityshistoriamme myötä tottuneet käsittelemään tuon muotoisia työkaluja ja esineitä. Helposti huomaamatta jää pienempi poikittaissuuntainen kahva. Sen vieressä on suurehko tarra: ”KÄÄNNÄ KAHVASTA!”. Ja sama ruotsiksi ja englanniksi, jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät. Vaan eivät ymmärrä.

Normanin oppitunti suunnittelijoille on tämä: jos ovi vaatii käyttöohjeen, ovi on yksinkertaisesti huono- (Normanin mukaan nimetyt huonosti suunnitellut Norman-ovet herättävät erityistä hilpeyttä suunnittelijoiden ja käyttäytymistieteilijöiden keskuudessa.) Jos ympäristön tarjoamat käyttäytymismahdollisuudet – jatkossa tarjoumat(affordance) – eivät intuitiivisesti ja ilman korkean tason kognitiivista prosessointia ohjaa käyttäjää käyttäytymään halutulla tavalla, tuote on epäkelpo. Vika ei ole niinkään käyttäjässä kuin suunnittelussa. Tämä johtuu siitä, että ihminen käyttäytyy pääosin tottumuksesta, ja tukeudumme käyttäytymisessämme erityisesti ympäristössämme esiintyviin toistuvuuksiin. Kuten Metsätalon ovien äärellä, pysähdymme harvoin lukemaan ohjeita, jos ympäristö tarjoaa meille tuttuja käyttäytymismalleja. Sama pätee mielestäni kaikkeen käyttäytymiseen ja myös ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen.

Jotta voisimme saavuttaa hiilineutraaliuden ja kestävän kehityksen tavoitteet ajallaan, vaaditaan valtavia käyttäytymismuutoksia. Samalla on kuitenkin selvää, että erityisesti kaupunkien ärsykeympäristö ohjaa meitä jatkuvasti kohti kestämättömämpiä valintoja ja käyttäytymismalleja, ja että kestävä käyttäytyminen vaatii valtavasti ohjeiden lukemista ja perehtyneisyyttä. Mannerheimintie tuuttaa valotauluja halvoista nautaburgereista kymmenen metrin välein, ja helpoin reitti ulkomaille on vasta uusitun junayhteyden päässä lentokentällä. Kasvisruokailu sen sijaan vaatii edelleen valitettavan usein tuoteselosteen syynäilyä, ja pitkän matkan junamatkat ulkomaille edellyttävät turhauttavaa selailua lukuisten eri palveluntarjoajien välillä. Suuren mittakaavan käyttäytymismuutokset ovat tällaisessa ympäristössä liki toivottomia.

Markkinoijat ovat osanneet hyödyntää suunnittelua ja tiedostamattomia käyttäytymismallejamme jo pitkään. Sigmund Freudin sisarenpoika, mainonnan ja propagandan edelläkävijä Edward Bernays, totesi jo vuonna 1928, että ihmiset ovat kovin ”harvoin tietoisia todellisista syistä, jotka motivoivat heidän toimintaamme.” Nykymetropolit ovat pitkälti suunniteltu Bernaysin ideologisten jälkeläisten ehdoilla. Kampin mainosilmoitukset kuuluvat jo pitkälle Lasipalatsin yli, ja julkinen liikenne ohjataan mainos- ja kulutuskeskusten läpi, jossa meitä altistetaan jatkuvalla syötöllä kulutusimpulsseille. Uusia kauppakeskuksia syntyy kaupungin risteyskohtiin kuin sieniä sateella. Tottuessamme tähän kohinaan omaksumme sen osaksi identiteettiämme ja oletamme tekevämme päätökset omasta tahdostamme. Harvoin pysähdymme pohtimaan, miksi tarkalleen toimimme kuten toimimme, ja miltä vaihtoehtoinen tottumus tuntuisi. Emme pysähdy lukemaan ohjeita vaan käyttäydymme tottumusten ja tarjoumien ehdoilla.

Ottaen huomioon, miten systemaattisesti rakennettu ympäristömme on suunniteltu ohjaamaan meitä kohti kulutushysteriaa ja bensanhuuruista tavaranpalvontaa, on kovin kummallista, miten suuren vastareaktion ympäristöystävällistä käyttäytymistä edistävät suunnittelumuutokset saavat aikaan. Poliittisestihan siinä ei ole mitään uutta, että rakennettua ympäristöä muokataan edistämään haluttua käyttäytymistä. Silti jokaisen uuden pyörätien, kävelykadun ja kasvisruokalan yhteydessä käydään sama debatti pakottavista punaviherideologioista ja valinnanvapauksien rajoittamisesta, ikään kuin edelliset rakenteet olisivat olleet ideologiasta vapaita tai eivät olisi rajoittaneet toisia vapauksia.

Meillä on vielä pitkä ja töyssyinen tie ympäristöystävällisten käyttäytymismallien omaksumiseen, mutta tietä voidaan tasoittaa taitavalla suunnittelulla. Nyrkkisääntönä voisi pitää Normanin ohjetta: jos käyttäytyminen ei synny helposti tai intuitiivisesti, vika ei ole niinkään käyttäytyjässä kuin muotoilussa. Olen viimeaikaisissa tutkimuksissani tutkinut etenkin suunnitellun ympäristön vaikutusta ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen. Kansainvälisessä sovelletun systeemianalyysin instituutissa (IIASA) toteutetussa tutkimuksissamme huomasimme, että rakenteellisen ympäristön ja sen välittämien tarjoumien vaikutus kollektiivisiin käyttäytymiskulttuureihimme saattaa olla paljon kuviteltua suurempi. Yksinkertaistaen tämä johtuu siitä, että ympäristön tarjoamat ensisijaiset käyttäytymismuodot vahvistavat jo olemassa olevia tottumuksiamme, jotka leviävät sosiaalisissa verkostoissamme epidemioiden tavoin ja altistavat meitä edelleen muovaamaan ympäristöstämme sellaisen, joka vahvistaa tottumuksiamme.

Tälle noidankehälle on saatava loppu, mutta tilanne ei suinkaan ole toivoton. Tutkimuksessamme mallinsimme myös sen, miten pienikin muutos käyttäytymisympäristössä voi aiheuttaa yhteiskunnallisen keikahduspisteen. Jopa lineaarinen käyttäytymismahdollisuuksien lisääminen voi johtaa kiihtyvään ja epälineaariseen yhteiskunnalliseen käyttäytymismuutokseen. Näin on käynyt esimerkiksi Kööpenhaminassa, jossa lineaarisesti kehittyneet pyörätieverkostot ovat johtaneet odotettua paljon nopeampaan pyöräilyn kasvuun.

Nyt jos koskaan, osana ekologista jälleenrakennusta, tarvitsemme radikaalia ekologista jälleensuunnittelua. Käyttäytymismuutos on aina sekä henkilön että käyttäytymisympäristön funktio, ja päättäjillä on etenkin jälkimmäiseen vipuvaraa. Kollektiivinen käyttäytymismuutos vaatii ympäristön, jossa aita on matalin ympäristöystävällisen käyttäytymisen tiellä. Tämänhetkinen suunnittelukulttuuri massakulutuskeskusten ympärille on puolestaan kaikkea muuta.

Ilmastonmuutos horjuttaa yhteiskuntien turvallisuutta monin tavoin. Seuraukset eivät rajoitu sään ääri-ilmiöihin ja muihin ilmastonmuutoksen suoriin vaikutuksiin. Väistämättä tiukentuvat toimet muutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi vaikuttavat niin ikään taloudelliseen tuotantoon ja maailmanpolitiikkaan. Lisäksi globalisoituneessa maailmassa paikallisilla vaikutuksilla on eri tavoin muualle välittyviä kerrannaisvaikutuksia. Suomen näkökulmasta juuri nämä epäsuorat vaikutukset näyttävät olevan erityisen olennaisia. Niitä ei kuitenkaan huomioida alkuunkaan tarpeeksi nykyisessä turvallisuus- ja huoltovarmuusajattelussa.

Pienenä, avoimena ja ulkomaankaupasta riippuvaisena maana Suomi on varsin altis kansainvälisen talouden häiriöille ja geopoliittisille kriiseille. Monilta osin tämä haavoittuvuus on meillä päätöksenteossa tunnistettu ja siihen on pyritty varautumaan. Eräs osoitus tästä on Suomen kansainvälisestikin poikkeuksellinen huoltovarmuuspolitiikka, jonka tavoitteena on yhteiskunnan toimintakyvyn turvaaminen häiriötilanteissa. 

Kokonaisvaltaisena lähestymistapana huoltovarmuus tarjoaisi hyvät edellytykset myös ilmastonmuutoksen epäsuoriin vaikutuksiin varautumiseen. Nykyisen tieteellisen tiedon valossa niiden huomioiminen on myös välttämätöntä, jotta yhteiskunnan toimintakykyyn tähtäävät tavoitteet olisivat uskottavia.

Toistaiseksi ilmastonmuutos on kuitenkin jäänyt huoltovarmuustoiminnassa lähinnä maininnan tasolle tai se on jopa nähty toissijaisena suhteessa muihin, esimerkiksi energiavarmuuteen liittyviin kysymyksiin. 

Ilmastonmuutoksen geopoliittiset ja rakenteelliset vaikutukset turvallisuuteen

Kansainvälisessä keskustelussa ilmastonmuutoksen vaikutuksia globaaliin turvallisuuteen ja geopolitiikkaan on vähitellen alettu tunnistaa. Huomiota on saanut etenkin muuttuvien ilmasto-olosuhteiden rooli konfliktien mahdollisena osatekijänä, jota on käsitelty muun muassa YK:n turvallisuusneuvostossa. Jonkin verran on tarkasteltu myös maailmanlaajuisen energiamurroksen merkitystä valtioiden välisten valtasuhteiden ja globaalien resurssivirtojen kannalta. Kattavaa käsitystä erilaisista vuorovaikutuksista ja niiden seurauksista ei kuitenkaan ole muodostunut.

Hiljattain julkaistuissa BIOS-tutkimusyksikön kahdessa artikkelissa pyrimme jäsentämään turvallisuusvaikutuksia jaottelemalla niitä kolmeen tasoon. Tällöin suorista sää- ja ilmastoriskeistä sekä niiden yhteiskunnallisista seurauksista voidaan puhua paikallisen tason vaikutuksina. Niitä ovat esimerkiksi tulvat ja hirmumyrskyt sekä näiden aiheuttamat häiriöt muun muassa energian tai veden jakelussa. Paikalliset vaikutukset ovat olleet keskustelussa eniten esillä, ja tarkastelumme perusteella ne myös tunnistetaan strategiatasolla suhteellisen hyvin. Suomessakin on kehitetty erilaisia viranomaistoimia ja verkostorakenteita, jotka pyrkivät parantamaan varautumista ilmastonmuutoksen paikallisiin vaikutuksiin. 

Muunlaiset ilmastoriskit sen sijaan ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Geopoliittisella tasolla ekologiset tekijät yhdistyvät poliittisiin, taloudellisiin ja valtiorajat ylittäviin vaikutuksiin. Paheneva pula luonnonvaroista voi epävakailla alueilla johtaa konflikteihin, mutta uhkia voivat aiheuttaa myös esimerkiksi laajamittaiset, kansainvälisiin toimitusketjuihin vaikuttavat häiriöt ruoan-ja energiantuotannossa. Globalisoituneessa maailmassa paikalliset seuraukset välittyvät helposti valtioiden välisiin suhteisiin. 

Lisäksi ilmastonmuutoksella on rakenteellisen tason turvallisuusvaikutuksia, jotka liittyvät muutoksen hillitsemisen ja siihen sopeutumisen seurauksiin. Riittävät päästövähennykset edellyttävät energiantuotantoon ja koko talousjärjestelmään niin suuria muutoksia, että ne vaikuttavat väistämättä myös turvallisuuteen. Hiili-intensiivisestä tuotannosta luopuminen synnyttää voittajia ja häviäjiä niin valtioiden välillä kuin yhteiskuntien sisällä. Uudenlaiset teknologiat edellyttävät uusia raaka-aineita, kauppareittejä ja riippuvuuksia. Ilmastonmuutoksen hillintään pyrkivien toimien tulisi myös tapahtua varsin nopealla tahdilla, mikä puolestaan tuottaa vaikeuksia demokraattiselle päätöksenteolle ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden turvaamiselle.

BIOS-tutkimusyksikön tutkimusartikkelien perusteella ilmastonmuutoksen geopoliittisia ja rakenteellisia vaikutuksia ei Suomessa ole vielä kovin tarkkaan tunnistettu esimerkiksi suunnittelu- ja strategiatyössä. Konkreettiset, varautumista edistävät politiikkatoimet puuttuvat lähes kokonaan. Suomessa juuri nämä vaikutukset saattavat kuitenkin osoittautua jopa paikallisia merkittävämmiksi.

Huoltovarmuus suomalaisen yhteiskunnan toiminnan turvaajana

Huoltovarmuudella tarkoitetaan valtioneuvoston vuoden 2018 päätöksen mukaan ”väestön toimeentulon, maan talouselämän ja maanpuolustuksen kannalta välttämättömän kriittisen tuotannon, palvelujen ja infrastruktuurin turvaamista vakavissa häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa.” Suomalaista huoltovarmuusajattelua pidetään maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisena laaja-alaisuudessaan. Kun siviilivarautuminen muualla käsitetään yleensä pääasiassa kriittisen infrastruktuurin ja tietyn materiaalisen toimintakyvyn suojeluksi, Suomessa siihen kuuluu olennaisena myös esimerkiksi viestintä- ja tietoverkkojen, vesi- ja ruokahuollon, terveydenhuollon palveluiden ja logistiikan turvaaminen. 

Omalaatuista huoltovarmuuskäsitystä osaltaan selittää perinteisesti vallinnut ajatus Suomesta Itämeren etäisessä nurkassa sijaitsevana saarekkeena, jonka yhteydet ulkomaailmaan ovat rajatut ja siksi alttiita häiriöille. Siksi huoltovarmuus perustui alkujaan ennen kaikkea pyrkimykseen selviytyä omavaraisesti tilanteessa, jossa ulkomaankauppa ja muut yhteydet häiriintyisivät pahasti tai katkeaisivat täysin esimerkiksi sotilaallisen kriisin seurauksena. Tästä syystä Suomessa on panostettu muun muassa kriittisten resurssien varmuusvarastojen ylläpitämiseen. 

Viime vuosikymmeninä Suomi on kuitenkin yhä selkeämmin nivoutunut osaksi globaalia verkostotaloutta, jossa raha- ja resurssivirrat ovat jatkuvassa liikkeessä yli valtiorajojen. Suomi on entistä kytkeytyneempi erilaisiin, yhteiskunnan toimivuuden kannalta kriittisiin kansainvälisiin järjestelyihin, kuten eurooppalaiseen maksujärjestelmään SEPA:an sekä usean valtion kautta kulkeviin tietoliikennekaapeleihin. Siten myöskään kansallinen varautuminen ei enää voi perustua omavaraisuuteen ja varastointivelvoitteisiin. Sen sijaan se edellyttää pitkäjänteistä varautumista niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla sekä varajärjestelmien että vaihtoehtoisten yhteyksien kehittämistä. 

Kasvava keskinäisriippuvuus luo uusia haavoittuvuuksia, joita onkin jo huomioitu huoltovarmuuden suunnittelussa. Asialistalle on ainakin strategiatasolla noussut uudenlaisia uhkia, kuten terrorismi, kyberiskut ja pandemiat. Näiden joukossa mainitaan myös ilmastonmuutoksen vaikutukset. Pitkän tähtäimen varautumisessa näyttää olevan välttämätöntä ottaa huomioon paitsi ilmastonmuutoksen seurauksia myös ilmastopolitiikan edellyttämiä toimia. Näiden tehokas ennakointi kuitenkin edellyttää uusia työkaluja huoltovarmuuden toimenpidevalikoimaan.

Huoltovarmuus ja ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos huomioidaan edellä mainitussa Valtioneuvoston päätöksessä huoltovarmuuden tavoitteista. Sen vaikutukset mainitaan uudenlaisten rajat ylittävien uhkien joukossa, ja toisaalta ilmastopoliittisten tavoitteiden todetaan asettavan haasteita energiahuoltovarmuden toteuttamiselle. Päätöksessä myös viitataan Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan, jossa puolestaan mainitaan omana osionaan “Ympäristön muutosten havainnointi ja seuranta sekä muutoksiin sopeutuminen ja niistä aiheutuvien uhkien torjunta”. Se kuitenkin esitetään ensisijaisesti ympäristöviranomaisten vastuualueena.

Keskeinen kysymys ilmastonmuutoksen ennakoinnin ja siihen varautumisen kannalta liittyy kuitenkin tapaan, jolla asia on huoltovarmuuden näkökulmasta esitetty. Valtioneuvoston päätöksen mukaan “[i]lmastonmuutoksen torjuminen ja siihen sopeutuminen huomioidaan huoltovarmuuden kehittämisessä ja toimenpiteissä, ellei huoltovarmuuden turvaaminen muuta edellytä.” Ilmastonmuutos ja sen hillintä nähdään siis alisteisina huoltovarmuuden tavoitteille, ei joka tapauksessa toteutuvina tosiasioina. 

Ilmastonmuutoksen todellisuuden näkökulmasta yhtälö ei toimi. Huoltovarmuus näyttää keskittyvän säilyttämään sellaista nykytilaa, jonka jatkuminen ei käytännössä ole mahdollista. Kuten edellä on todettu, sekä ilmaston muuttuminen itsessään että sen hillitsemiseksi tarvittavat rakenteelliset toimet tulevat merkittävästi vaikuttamaan niin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen asemaan kuin esimerkiksi energiankulutukseen ja -tuotantoon. Huoltovarmuuden puitteissa ei näitä muutoksia voi estää, vaan niihin voidaan pääasiassa vain reagoida. 

Ristiriitaisesta lähtöasetelmasta huolimatta huoltovarmuuden suunnittelussa näkyy myös merkkejä siitä, että ilmastonmuutoksen laajempien ja epäsuorempien vaikutusten huomioimista on alettu pitää välttämättömänä. Ilmeisin esimerkki tästä on energiasektori, jolla tapahtuvien muutosten todetaan valtioneuvoston päätöksessä olevan “jopa ristiriidassa huoltovarmuuden tavoitteiden kanssa.” Huoltovarmuuskeskus tilaamassa, vuonna 2019 julkaistussa selvityksessä tarkastellaankin energiamurroksen vaikutuksia Suomen huoltovarmuuteen. Lähtökohtana ovat Suomen vuoteen 2030 ulottuvat päästövähennystavoitteet sekä niiden saavuttamiseksi tehdyt linjaukset. 

Energia- ja ilmastostrategian perusteella muodostettujen skenaarioiden perusteella selvityksessä määritellään, millaisia huoltovarmuusriskejä energiamurrokseen Suomessa liittyy. Ne koskevat ulkomaisen ja kotimaisen puupolttoaineen sekä biopolttoaineiden saatavuutta, lämmöntuotannon toimitusvarmuutta turpeen käytön vähenemisen johdosta sekä sähköntuotannon kapasiteettia kulutuspiikkien aikana. 

Selvitys antaa kuitenkin lopulta varsin kapean kuvan energiamurroksen aiheuttamista rakenteellisista vaikutuksista. Se jättää lähes huomiotta kansainvälis-poliittiset seuraukset, kuten muutokset keskeisten energiantuottajamaiden valta-asemissa. Muun tutkimuksen perusteella esimerkiksi Venäjä tulee todennäköisesti kuulumaan muutoksen häviäjiin. Tämä tuskin voi olla vaikuttamatta myös Suomeen paitsi energiantuonnin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta.

Selvityksessä sivuutetuiksi tulevat myös kansainvälisessä ilmastopolitiikassa mahdollisesti tapahtuvat muutokset ja tarve kohottaa ilmastotoimien kunnianhimoa. Esimerkiksi Suomen ilmastopaneelin mukaanpäästövähennystavoitteiden saavuttaminen Suomessa vaatii metsien hiilinielujen kasvattamista, mikä puolestaan edellyttää hakkuumäärien rajoittamista. Tällä olisi suuri vaikutus kotimaisen puupolttoaineen saatavuuteen, joka on jo nyt selvityksen mukaan epävarmalla pohjalla. 

Tarvitaan kokoavaa näkemystä

Sekä geopolitiikan että päästövähennystavoitteiden muutokset perustuvat väistämättä osin spekulaatioon, jota selvityksessä on kenties haluttu välttää. Toisaalta huoltovarmuuden suunnittelu ilman minkäänlaista näkemystä ulko- ja turvallisuuspoliittisista kehityskuluista on myös eräänlaista sokkona sohimista. Olennaista olisi pystyä näkemään ilmastonmuutoksen, sen hillinnän ja siihen sopeutumisen seuraukset irrottamattomana osana poliittista päätöksentekoa.

Oma roolinsa asiassa on tutkimustiedolla. Akateeminen tai soveltavampikaan tutkimus ei välttämättä ole pystynyt tarjoamaan riittävän selkeitä suuntaviivoja ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisten kytkösten ymmärtämiseen. Vaikka esimerkiksi geopoliittisten muutosten tarkka ennustaminen on mahdotonta, tulisi erilaisia todennäköisiä tulevaisuuspolkuja pystyä entistä paremmin havainnollistamaan ja viestimään. Tällöin kokonaisvaltaisia vaikutuksia olisi myös helpompi ottaa huomioon päätöksenteossa. 

Suomalainen huoltovarmuusnäkökulma voi parhaimmillaan tarjota erinomaisen tukiverkon ilmastonmuutoksen ennakointiin. Siinä ulkopoliittisten ja maantieteellisten tosiasioiden tunnistaminen yhdistyy sektorit ylittäviin käytännön toimiin tavalla, joka edistäisi myös ilmastovaikutusten tunnistamista ja niihin varautumista. Sen sijaan huoltovarmuuden toteuttamisen kannalta parempi ymmärrys ilmastonmuutoksen seurauksista on välttämättömyys. Viheliäisten ongelmien maailmassa ajatus toisilleen vaihtoehtoisista tavoitteista on syytä unohtaa ja keskittyä monialaiseen yhteistyöhön ratkaisujen löytämiseksi. 

Tutkijoilta peräänkuulutetaan tietoa yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tulosten yhteiskunnallisen viestimisen tärkeyttä korostetaan, ja niin yksittäiset tutkijat kuin tutkimushankkeetkin yrittävät muokata tietoa käyttökelpoiseksi eri kohderyhmille. Tieteellisten artikkeleiden lisäksi tutkijat tuottavat raportteja, policy brief –dokumentteja, antavat haastatteluita, osallistuvat paneelikeskusteluihin ja pitävät esitelmiä erilaisissa tilaisuuksissa.Tästä huolimatta tieto ei siirry erityisen tehokkaasti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Jos tieto onnistuu vaikuttamaan päätöksentekoon, on prosessi melkoinen musta laatikko: mitä tietoa syntyneen päätöksen, lain tai vastaavan taustalla on tarkalleen hyödynnetty ja miten? Miksi juuri kyseinen tietolähde on valittu, miten tietoon liittyvää epävarmuutta on tarkasteltu, ja onko vaihtoehtoisia tuloksia ja tietolähteitä ja niiden vaikutusta päätöksen valintaan selvitetty? Poliitikkoja myös kritisoidaan valikoivasta tiedon käytöstä: argumentointiin käytetään sitä ennustetta, joka sattuu tukemaan omaa kantaa parhaiten. Oman lisänsä soppaan tuovat epäselvät tavoitetermit kuten kestävä kehitys, jonka merkitys on jopa tiedeyhteisön sisäisen väittelyn kohteena [1,2] ja näin ollen kestää mitä erilaisimpia tulkintoja myös poliittisessa puheessa.

Yhteiskunnalliset päätösongelmat ovat tyypillisesti luonteeltaan hyvin kompleksisia: ne koskettavat monta yhteiskunnan sektoria suoraan tai välillisesti ja ovat luonteeltaan ”viheliäisiä” [3] – niihin ei löydy yksiselitteisesti oikeita ratkaisuja, vaan ne vaativat eriasteisia kompromisseja ympäristön, sosiaalisen hyvinvoinnin ja kansantalouden välillä. Päätöksiä pohditaan usein sektorikohtaisesti, vaikka käytännössä toimet vaikuttavat yli sektorirajojen erilaisten takaisinkytkentämekanismien kautta. Sektoreittain tehdyillä päätöksillä saattaa olla keskinäisiä vuorovaikutuksia, jolloin ne voivat joko heikentää tai vahvistaa toistensa tuottamaa hyötyä.

Myös aikajänne, jolla vaikutuksia ja vuorovaikutuksia tulisi tarkastella, mutkistaa asioita. Päättäjää mietityttää, ovatko äänestäjät valmiita sitoutumaan päätökseen, joka lähivuosina syö varmasti valtion taloutta tai yksilönvapautta mutta pitkällä aikavälillä todennäköisesti parantaa edellytyksiämme selviytyä globaaleista muutoksista ja mahdollisesti tuottaa tuolloin jopa kilpailuetuja.

Viheliäinen, eriasteisia epävarmuuksia sisältävä eko-sosio-taloudellinen päätösongelma rikkoo totunnaisia oletuksia syy- ja seuraussuhteista. Se on myös yleensä niin monimutkainen ja arvolatautunut, että jopa kaiken asiaan liittyvän tiedon valossa parhaan ratkaisun rationaalinen arvioiminen on haastavaa [4]. Kun kysymykset muuttuvat monimutkaisemmiksi, tarvitaan työkaluja integroimaan tietoa ja tukemaan (jäsentelemään, dokumentoimaan ja validoimaan) ajattelua.

Päätösanalyysi auttaa tiedon integroinnissa ja päättäjän logiikan näkyväksi tekemisessä 

Vaikutusarviot, tilastot, yksittäiset ekosysteemimallit, talousteoriat tai muutkaan yksittäiset tiedon palaset eivät sellaisenaan vastaa kysymykseen, mitä meidän tulisi päättää. Päätösongelmaan liittyy arvovalintoja, joihin tutkimus ei voi vastata – se voi korkeintaan tarjota tietoa niiden taustatueksi.

Todennäköisyyspohjainen päätösanalyysi (jatkossa käytän tästä vain yleistermiä päätösanalyysi, vaikka lähestymistapoja päätösanalyysiin on muitakin) on lähestymistapa, joka jäsentelee ja dokumentoi päätösongelman, kokoaa tarvittavat tiedon palaset epävarmuuksineen ja vastaa sitten laskennallisesti päätösongelmaan liittyviin kysymyksiin. Tällainen analyysi edellyttää päättäjiltä päätöksentekologiikan ja -kriteerien täsmällistä määrittelyä ja tutkijoilta vallitsevan tiedon kokoamista ja yhdistelyä vastaamaan esitettyyn päätöskysymykseen (Kuva 1). 

Päätösanalyysin avulla voimme paitsi optimoida parasta päätöstä tai päätösyhdistelmää myös tehdä ajattelumme näkyväksi muille ja arvioida tietoon liittyvän epävarmuuden merkitystä tuloksille. Voimme testata vaihtoehtoisia skenaarioita ja ajatustapoja sekä tutkia sitä, miten ne muuttavat käsitystämme siitä, mitä pitäisi tehdä. Hyvin epävarmoissa tapauksissa päätösanalyysi voi myös tarjota vastauksen siihen, voidaanko esitettyyn päätöskysymykseen vastata vallitsevan tiedon valossa riittävällä tarkkuudella ja missä systeemin osasta tiedon tarkentaminen olisi päätöksenteon kannalta olennaisinta. [esim. 5, 6]

Kun päättäjät ovat määritelleet riittävällä tarkkuudella päätöksentekomallin – eli mistä tarkalleen ottaen ollaan päättämässä – tutkijat ja asiantuntijat voivat laatia analyysiin tarvittavan eko-sosio-taloudellisen systeemin avaintekijät ja niiden riippuvuudet sisältävän kausaalimallin. Päätöksentekomalli muotoilee sen, millä kriteereillä päätöksiä vertaillaan ja millä suureilla kriteerien täyttymistä mitataan. Systeemimalli taas kuvaa syy-seuraussuhteita, jotka vaikuttavat ympäristössä ja yhteiskunnassa. Ulostulonaan systeemimalli tarjoaa ennusteita kiinnostuksen kohteena olevien mittasuureiden tiloista, kun jotain mallin osaa säädellään tai tietoa osan tilasta muutoin päivitetään. Tämän jälkeen malliin lisätään yhteistyössä päätöksiä, joilla systeemimallin eri osia voidaan eriasteisesti kontrolloida. Osa päätöksistä ovat toisensa pois sulkevia (esim. toteutetaan vs. eitoteuteta toimenpidettä), kun taas toisille voidaan etsiä parasta mahdollista yhdistelmää. Tähän kausaalipäättelykoneeseen voidaan lopulta syöttää tietoa asioiden välisistä riippuvuuksista, joita yksittäiset tutkimustuotokset tyypillisesti sisältävät.

Usein päätösanalyysillä voidaan havaita, miten jotkin päätökset yhdessä vahvistavat tai heikentävät toistensa tehoa tai miten päätösten toimeenpanojärjestyksellä voi olla merkitystä sille, miten paljon hyötyä niistä kustakin saadaan. On myös huomioitava, että malli voi ehdottaa vain sellaisia päätöksiä, joita siihen on sisällytetty. Näistä syistä potentiaalisia toimenpiteitä kannattaisi tarkastella samassa mallissa laajalla skaalalla, tässäkin yhteiskunnalliset sektorirajat ylittäen. Kokonaisvaltaisessa päätösanalyysissa, jonka tavoitteena on etsiä kollektiivisesti hyvää ja perusteltua ratkaisua, myös tavoitteet – niin kilpailevat kuin toisiaan tukevatkin tulisi sisällyttää samaan analyysimalliin.

Epävarmuus: uhka vai mahdollisuus?

Todennäköisyyspohjainen päätösanalyysi ratkaisee päätösongelman laskennallisesti epävarmuuksista huolimatta – tai oikeastaan niiden valossa. Tällöin vastaus on paras päätös tai päätösyhdistelmä vallitsevalla tietotasolla, huomioiden epävarmuudet. Mallia voi edelleen käyttää sen tarkastelemiseen, missä systeemin osassa epävarmuuden pienentämisellä lisätutkimuksin olisi suurin merkitys sille, mitä kannattaa päättää. Tähän luonnollisesti vaikuttaa myös päätöksenteon kiireellisyysaste. 

Päätösanalyysi voi kuitenkin myös osoittaa, että epävarmuudesta huolimatta tietty strategia on selkeästi paras käytettyjen kriteerien valossa, eikä lisätietoa päätöksen taustalle tässä tapauksessa tarvita. Näin ollen epävarmuuksien eksplisiittinen sisällyttäminen osaksi tietopohjaista päätöksentekoa on ensiarvoisen tärkeää, ja tähän tarvittaisiin kulttuurinen muutos.

Päätösanalyysia varten voidaan tuottaa tietoa systeemin eri osista esimerkiksi empiirisen tutkimuksen, mallinnuksen, kyselyjen ja kirjallisuuskatsausten keinoin. Todennäköisyyspohjainen lähestymistapa mahdollistaa vaihtoehtoisten mallien ja eri lähteissä esiintyvän tuloshajonnan sisällyttämisen arvioon tietoon liittyvän epävarmuuden muodossa. Kausaaliverkon modulaarinen luonne mahdollistaa helpomman päivittämisen ja modifikaatiot, jolloin esimeriksi kriteerien, painotusten, rajauksen tai saatavilla olevan uuden tiedon vaikutusta voidaan arvioida. 

Myös asiantuntijalausuntoja voidaan hyödyntää. Kun asiantuntijalta kysytään näkemystä yksittäisistä kausaalisuhteista monimutkaisessa systeemissä, eivät yksilön intressit lopputulosta kohtaan useinkaan vaikuta merkittävästi. Useampia asiantuntijoita käyttämällä voidaan eriävät näkemykset huomioida mallissa yhtenä epävarmuustekijänä ja tämänkin epävarmuuden merkitystä lopullisen päätösanalyysin tulokseen testata.

Tietoperusteista politiikkaa vai politisoitua tiedonkäyttöä?

Ratkaistava päätösongelma vaikuttaa olennaisesti vastaamiseen tarvittavan systeemimallin rajaukseen eli siihen, mitkä muuttujat ja vuorovaikutukset pitäisi huomioida. Prosessi on kaksisuuntainen (kuva 1). Yhtäältä päätöskysymys määrittelee tietotarpeet ja edelleen relevantit arvioitavat päätösvaihtoehdot. Toisaalta taas samainen malli päivitettynä tiedolla tuottaa päätössuosituksia. Muuttuuko mikään? Tukeeko mallikaan siis lopulta tietoperusteista päätöksentekoa vai onko jälleen kyse yhdestä politisoidun tiedonkäytön muodosta? 

Tähän vastaamisessa merkittävimpään rooliin nousevat seuraavat tekijät: 

a) kysymyksenasettelu ja analyyttinen tarkastelu (Mitä mittareita ja aikajännettä käytetään arvioitaessa ihmisen hyvinvointia, ympäristön ja/tai talouden tilaa? Miten näitä painotetaan toisiinsa nähden? Onko tavoitteena maksimoida tai minimoida vai riittääkö hyväksyttävän tason saavuttaminen?) sekä 

b) käytettävän tiedon valikointi ja siihen liittyvän epävarmuuden koherentti esittäminen ja sisällyttäminen konkreettiseksi osaksi analyysiä (Entä jos luotetaankin toiseen aineistoon, malliin tai teoriaan, tai jos huomioidaan kaikkien vaihtoehtoisten datojen, mallien tai teorioiden tuloksista muodostuva kokonaisepävarmuus?).

Päätösanalyysi testaa sitä, miten vaihtoehtoiset asetelmat, mittarit ja tietolähteet oikeastaan vaikuttavat siihen, mitä meidän kannattaisi tehdä. Näin ollen se ainakin tekee politisoidusta tiedon käytöstä – niin tahallisesta kuin tahattomastakin – huomattavan hankalaa. 

Johtopäätöksiä ja ehdotuksia

Tietoperustainen päätöksenteko perustuu vallitsevaan tietoon. Sen tulee myös huomioida ymmärrys siitä, että kysymys on kompleksinen ja sisältää monia eri lähteistä kumpuavia epävarmuuksia. Kompleksisuutta ja epävarmuutta ei pidä pelätä, vaan päätöksenteko-ongelmaa pitää tarkastella useista näkökulmista, yli sektorirajojen, takaisinkytkennät ja muut vuorovaikutukset huomioiden. Tietoon liittyvän epävarmuuden rehellinen esittäminen ja huomioiminen kuuluvat olennaisena osana päätösvaihtoehtojen paremmuuden tietoperusteiseen arviointiin.

Päätösanalyysi ei luonnollisesti poista eko-sosio-taloudellisten päätösongelmien viheliäisyyttä – esimerkiksi sitä tosiseikkaa, että kaikki tavoitteet eivät ole vertailukelpoisesti yhteismitallistettavissa. Tästä huolimatta – tai oikeastaan juuri siksi – ongelman huolellinen jäsentäminen, dokumentointi ja analysointi on erityisen tärkeää; itse asiassa itse prosessia voi pitää jopa yksittäistä laskennallista optimointitulosta tärkeämpänä. Päätösanalyysin tarkoitus ei ole poistaa inhimillistä älyä ja harkintaa päätöksentekoprosessista vaan erottaa selkeästi arvovalinnat tutkimustiedosta sekä tehdä päättelyn ja päätöksenteon logiikka sekä epävarmuudet näkyviksi ja jäljitettäviksi [7].

Yksittäisen tieteenalan teoriat ja menetelmät eivät voi tarjota eko-sosio-taloudellisiin päätösongelmiin riittävän kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Tutkijoilta osallistuminen päätösanalyysin vaatimaan konkreettiseen tiedon integrointiin edellyttää paitsi aktiivista dialogia päättäjien kanssa myös tieteiden väliset raja-aidat ylittävää kommunikaatiota. Eri tieteenaloilla vallitsevat tutkimustraditiot ja jo yksin terminologia, jota toisen alan edustajan voi olla vaikea ymmärtää, tekevät yhteistyöstä toisinaan yllättävän haastavaa. 

Päätösmalli voi tarjota strukturoidun, modulaarisen rajakohteen [8], joka mahdollistaa tieteidenvälisen tiedon yhteistuotannon ja systeemisen linkittämisen, vaikka täydellistä konsensusta kaikesta ei aina saavutettaisikaan. Graafinen kausaalimalli yhteistyökielenä edustaa sellaista ajattelun visualisointia, jota suuren osan ihmisistä on mahdollista ymmärtää. Useat meistä ovat jo koulussa oppineet piirtämään kausaalisia käsitekarttoja ajattelun ja oppimisen tueksi. Tällaista esitystä katsomalla on kohtalaisen helppoa hahmottaa, mitä tekijöitä ja riippuvuuksia ajatusmallissa on otettu huomioon, vaikka ei matemaattisesta mallinnuksesta perillä olisikaan.

Päätösanalyysia ja siihen tarkoitettuja ohjelmistoalustoja voitaisiin hyödyntää rajakohteena tutkijoiden, päättäjien ja sidosryhmien kesken, kun pyritään kohti konkretiaa tietopohjaisessa päätöksenteossa. Näin saataisiin tuotua tutkimustietoa läpinäkyvästi osaksi yhteiskunnallista päätöksentekoa. Konkreettisesti muotoiltu päätöksentekologiikka, mittarien määrittely ja vaihtoehtoisten logiikoiden ja mittareiden arviointi myös mahdollistaa rakentavamman yhteiskunnallisen keskustelun [9]. Se edellyttää päätöksentekijöiltä avoimuutta ja täsmällisyyttä mutta toisaalta myös helpottaa mallin oikeuttamien päätösten puolustamista. 

Todennäköisyyspohjainen päätösanalyysialusta voisi parhaimmillaan toimia eräänlaisena skenaariosynteesialustana, jonne voisi koordinoidusti koota tietoa erilaisten muuttujien välisistä suhteista. Alusta voisi sisältää myös vaihtoehtoisia tulevaisuusskenaarioita, kuten ilmastonmuutos-, väestö- ja talousskenaarioita, toisiinsa vertailukelpoisesti sovitettuina ja linkitettyinä. Tai miltä kuulostaisi kansalaiskyselyosio, jonka kautta voitaisiin kerätä ajantasaista tietoa ihmisten asenteista ja arvoista, jolloin kollektiivista mielipidejakaumaa voisi hyödyntää yhtenä testattavista päätöskriteereistä [10]?

Päättäjien ja kaikkien tutkijoiden ei tietenkään voi olettaa ryhtyvän opiskelemaan päätösmallinnusta. Tiedon tuottajien ja käyttäjien väliin tarvitaan kommunikaatiota tukeva, päätösmallinnusta ja tiedon integrointia koordinoiva moniosaaja – tai pikemminkin tähän työhön erikoistunut tiimi. Esimerkiksi kansleri emeritus Kari Raivion raportissaanvaltioneuvostolle ehdottama tieteellinen neuvonantaja voisi johtaa tällaista ryhmää. 

Päätösanalyytikon tai analyysitiimin tulee hallita muun muassa erilaisia tiedon keruun, integroinnin ja mallintamisen menetelmiä, omaksua nopeasti eri tieteenalojen edustajien kieltä, suhtautua avoimesti erilaisiin lähestymistapoihin ja toimia tiedonvälittäjänä ja diplomaattina keskusteluissa, joihin osallistuu vastakkaisia intressiryhmiä tai hyvin erilaisia tutkimustraditioita omaavien tieteenalojen edustajia [11, 12]. Yliopistojen tulisi kiinnittää huomiota siihen, että huippuunsa koulutettujen eri alojen spesialistien ohella koulutetaan tällaisia rajapintaosaajia yhteiskunnan tarpeisiin. Oletan, että myös yritysmaailma hyötyisi heistä suuresti.

Teksti pohjautuu osin Kestävyystieteen päivillä 9.5.2019 pidettyyn esitelmään. Kirjoittaja kiittää WISE-tutkijoita, jotka ovat olleet vaikuttamassa näiden ajatuskulkujen kehittymiseen: professorit Sakari Kuikka ja Janne Hukkinen sekä yliopistolehtori Nina Janasik ja tohtorikoulutettava Roope Kaaronen. Tekstin viimeistelyssä auttoi myös BIOS-tutkimusyksikön tutkija-kirjailija FT Ville Lähde.

Helsingin Sanomat julkaisi taannoin lyhyen kommenttini epävarmuuden arvioinnista tieteessä, erityisesti ilmastonmuutostutkimuksessa. Tuttuun tapaan satuin törmäämään seuraavana aamuna bussissa lähellä asuvaan ilmastonmuutoksen parissa työskentelevään akatemiaprofessoriin. Kohteliaana miehenä hän kehaisi artikkelia, mutta hiukan aikaa keskusteltuamme totesi, että vaikka IPCC:n raportti painottaa epävarmuuksien arvioimista, se näyttäytyy usein ongelmallisena, sillä päättäjät eivät ota epävarmuuden raportoivaa tutkimusta yhtä tosissaan kuin sellaista tutkimusta, joka antaa yhdet tarkat lukemat kaikille niille muuttujille, joista ollaan kiinnostuneita.

Tämä nostaa monta oleellista kysymystä pöydälle. Onko tosiaan niin, että päättäjät ovat kouliintuneet siihen, ettei hyvässä tutkimuksessa ole epävarmuutta? Monet päättäjistä ovat saaneet akateemisen koulutuksen, johon useimmiten kuuluu ainakin jonkinlainen tilastotieteellinen koulutus, jolloin ainakin luottamusvälin pitäisi olla tuttu käsite. Onko tämä oppi annettu jo alun perin surkeasti, vai onko niin, että poliittinen toiminta on helpompaa ilman epävarmuuksien artikulointia?

Itse olen toiminut pääosan urastani kalastuksen säätelyn piirissä, missä esimerkiksi Yhdysvaltojen länsirannikon ja osin Kanadan tutkijat tuottavat lähes rutiininomaisesti todennäköisyysjakaumat, eli epävarmuuden arviot, kaikille tärkeille muuttujille (esimerkiksi nykyinen biomassa ja rekrytointi sekä kalastuskuolevuus ja tulevat saaliit). Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on vastaavat käytänteet. Sikäläiset päättäjät ovat tottuneet todennäköisyysjakaumien tulkintaan ja poimivat helposti oleellisimmat epävarmuuden lähteet, sekä kokevat epävarmuusarviot osaksi tieteellistä laatua.

EU:ssa tilanne on toinen. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten ICES:ssä (Kansainvälinen merentutkimuksen neuvosto) oli useampia kanta-arvioinnin ryhmiä, jotka arvioivat myös tuottamansa tiedon epävarmuuden. Tällä hetkellä ainoa epävarmuutta arvioiva työryhmä on Itämeren lohen ja meritaimenen kanta-arvioinnin työryhmä. Muut hävisivät jostain syystä kartalta.

Keskeinen syy tähän löytyy, kun haastattelee EU-komission kalastuksen säätelystä vastaavia virkamiehiä. He sanovat, että tarvitsevat jakauman sijasta yhden luvun, jotta lähtötilanne poliittisiin neuvotteluihin on yksiselitteinen. Neuvottelut avaavat joka tapauksessa useita mahdollisia kehityspolkuja, ja niiden hallitseminen on hankalaa. Vielä hankalampaa se olisi, jos eri maat pääsisivät valitsemaan todennäköisyysjakaumista niitä arvoja, jotka sopivat maan kalastuspolitiikan riskiasenteeseen. Riskiasenteella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, mihin todennäköisyysjakauman osaan kiinnitetään huomiota, eli esimerkiksi sitä, kuinka suurella todennäköisyydellä biomassa on korkeampi kuin alin biomassa kannan historiassa. Tämä todennäköisyys kasvaa, jos saalistasoa pienennetään tulevassa kalastuksessa, eli riskit pienenevät.

Yhden luvun tuottamat vaikeudet

Yhteen lukuun nojaaminen avaa nähdäkseni useita haasteellisia kysymyksiä. Ensinnäkin yhden luvun valitseminen (useimmiten keskiarvo) tarkoittaa sitä, että otetaan 50 % riski sille, ettei tavoitetta saavuteta. Samalla tehdään mahdottomaksi se, että joku toimijoista (esimerkiksi luonnonsuojelujärjestöt) haluaisivat argumentoida luvulla, jossa vaikkapa eri lohikantojen suojelemisen tavoite saavutetaan 80 %:n todennäköisyydellä. Näin perustellun luvun käyttö politiikassa edellyttäisi riskitasoon yhdistettävien saalistasojen ja kalastuskuolevuuksien laskentaa ja raportointia.

Kalastuksen säätelyssä on maailmanlaajuisesti otettu käyttöön ns. vaihdettavissa olevia kiintiöitä, jolloin kiintiön omistajalla on tietty osuus kannan kokonaiskiintiöistä. Tämänkaltainen, osakkeenomistukseen verrattavissa oleva järjestelmä luo kalastajalle intressin pääoman, eli biomassan, suojeluun. Tämä luo oman säätelyyn sopivan argumentaatiotapansa, ja omistaja ei varmasti halua omistuksen arvon putoavan 50 % todennäköisyydellä. Näiden erilaisten, epävarmuuteen pohjautuvien argumentaatioiden käyttö on mahdotonta yhden luvun tiedepolitiikassa.

Ilmastonmuutoksen osalta lienee selvää, että eri mailla on erilaisia riskiasenteita. Alle metrin korkeat saarivaltiot suhtautuvat merenpinnan nousuun eri tavoin kuin vuoristovaltiot, joille tietysti toisaalta jäätiköiden sulamiset voivat luoda vaikeita tilanteita. Mietin, että helpottaisivatko näiden tapahtumaketjujen keskinäiset todennäköisyysriippuvuudet eri valtioiden välisten neuvottelutavoitteiden luomista, ja sitä kautta myös perustellumpaa kansallista keskustelua? Eri muuttujien välinen todennäköisyysverkko tukisi mielestäni paremmin tiedepohjaisen keskustelun käymistä yhteiskunnissa.

Tutkijat epävarmuuksien määrittäjinä

Tutkijoiden näkökulmat ovat usein keskenään ristiriitaisia, ja vähänkään monimutkaisemman mallin avulla tapahtuva epävarmuuden laskenta on haasteellista. Ns. markov chain monte carlo -menetelmät, ja vastaavankaltaiset muut todennäköisyysjakaumia tuottavat menetelmät, vaativat melkoista asiaan paneutumista, ja tutkijoiden välinen vallan jakauma muuttuu helposti. Substanssiasiantuntijan vallasta osa liukuu menetelmäasiantuntijoille, eikä kiireisimmillä tutkijoilla ole yksinkertaisesti aikaa opiskella uutta metodiikkaa. Tämä mekanismi on aivan ilmeinen kalakantojen arvioinnissa, ja ilman omaa kokemustakin epäilen, että samankaltaisia mekanismeja on muillakin soveltavan tieteen alueilla, joissa annetaan tieteellisiä neuvoja taloudellisesti merkittäviin, monimutkaisiin ongelmakokonaisuuksiin.

Tutkijoiden keskinäinen kritiikki on välttämätöntä, ja nähdäkseni se tehostuisi epävarmuuden laskennalla, sillä se kertoo systemaattisesti, missä osassa ongelmaa lisätietämystä tarvitaan. Päätösmalleissa voidaan laskea ns. tiedon arvo, joka kuvastaa, kuinka paljon tieteen pitäisi allokoida rahaa päätösongelman eri muuttujiin.

Tutkimukselle haasteelliset kysymykset eivät kuitenkaan rajoitu vain näihin. Perustelluimmat todennäköisyyksiä tuottavat menetelmät perustuvat ns. Bayes-laskentaan. Ne sallivat priorijakauman käytön, joka kuvaa todennäköisyysjakauman muodossa kaikkea muuta tiedon loppukäyttäjän kannalta oleellista tietämystä kuin mitä uudesta aineistosta on laskettavissa. Esimerkiksi pitkään alalla työskennelleellä asiantuntijalla voi olla kaikesta mallituksesta ja data-analyysistä syntynyttä tietämystä, joka on arvokkaampaa kuin viimeisin havaintoaineisto kaikkine kohinoineen. Usein tämä ns. prioritietämys tuodaan artikkeleihin diskussio-osuuteen valikoitujen artikkeleiden kautta, mikä voisi olla hyödyllistä mutta vaikeasti numeroiksi puettavaa ja helposti hieman epätäsmällistä, ja potentiaalisesti harhaista epävarmuuden ilmaisemista. Kirjallisuuden hyväksikäyttö pitäisi olla artikkelin analyysin ensimmäinen, systemaattinen askel, ei epätäsmällisesti muotoiltu viimeinen askel.

Johtopäätöksiä

Olen sillä kannalla, että yhteiskunta ei voi välttää epävarman informaation käyttöä. Ilmastomuutoksen selättäminen ei salli sitä, että jäämme odottamaan ns. täyttä tieteellistä näyttöä, muutoin laajamittaiset ongelmat alkavat realisoitua ja jalat alkavat kastua kauppatorilla. Loogista olisi, että juuri epävarmuuden takia toimisimme riittävän ajoissa, sillä yhteiskunnalla täytyy olla suuren todennäköisyyden tarve välttää suuret, ilmastonmuutoksesta johtuvat yhteiskunnalliset ongelmat. Tutkijan tehtävä on tuottaa ja tulkita epävarmuusarvioita ja viime kädessä päättäjän tehtävä on tehdä johtopäätös niiden merkityksestä yhteiskunnalle.

Vaarallisinta on, jos tutkijat asettuvat päättäjän rooliin ja säätelevät tiedon tuotantoa niin, että saadaan mahdollisimman suurella todennäköisyydellä sellaista politiikkaa, joka sopii tutkijoiden omiin tavoitteisiin tai muihin tavoitteisiin, joista ei ole demokraattisilla tavoilla sovittu. Tutkijat liukuvat osin päättäjän rooliin säätelemällä tiedon raportoinnin tapaa ja luomalla haluttua johtopäätöksentekoa. Esimerkiksi päätösmallit voivat esimerkiksi osoittaa, ettei politiikkaa voida tehdä, ellei tavoitteita kirkasteta sopimuksin tai lainsäädännöllä.

Nähdäkseni tutkimusta edeltävän tietämyksen käyttö on kaikkein tärkeintä siinä mielessä, että hyödynnetään aiempien julkaisujen informaatiosisältöä kun lasketaan se, mitä tutkimuksen jälkeen tiedetään kun mukaan on liitetty aineistosta opitut asiat. Tällöin artikkeleiden välille syntyy todennäköisyysriippuvuuksia, eli tieteellistä oppimista kuvaavia ketjuja. Ketjua voidaan suunnata sellaisiin tutkimuksen osa-alueisiin, joissa epävarmuuden pienentäminen on kriittisintä politiikan kannalta. Seisominen tieteen jättiläisen olkapäillä siis mahdollistuu. Tämä vaatii metodista paneutumista tutkijoilta, julkaisukäytänteiden muuttamista ja yliopisto-opetuksen uudistamista, mutta palkkamme maksavilla veronmaksajilla on täysi oikeus tämän muutoksen vaatimiseen. Tyynenmeren saarivaltioon syntyvällä lapsella tämä oikeus on erityisen suuri.

In the WISE project, part of the work has consisted in identifying resilience gaps related to the Baltic Sea. In the environmental policy WISE sub-group (EPRG), we have focused particularly on maritime safety. In this blog, I reflect upon the significance of recent trends toward automated pilotage from the point of view of navigational reliability.

In a December 2017 piece of news, the CEO of Finnpilot Pilotage, Kari Kosonen, was asked whether he thinks remote pilotage is a threat or an opportunity. “- Definitely an opportunity”, he answered. He is not alone in thinking this. The digitalization and automatization of marine shipping are experiencing something of a boom nationally and internationally. Hopes are high for “autonomous shipping”. “In addition to innovations, this will bring international buzz and investments to Finland, and with them growth and jobs”, according to Harri Kulmala, CEO of Dimecc Oy. Initially, the idea has been to pilot ships remotely or from the shore, but also unmanned pilot vessels managing feeder traffic to island bases such as those of Örregrund, Harmaja, Utö and Isokari are said to be in sight.

That’s what we know. What we don’t know are the details of this sought-after automation, and like so much in policy and management, the details are everything.

Automated pilotage for what class of vessels operating under what types of conditions? Shipping operations even under “normal” sea conditions are rarely invariant, with all manner of surprises possible and contingencies needed to be prepared for. This says nothing about what happens to automatic pilotage when the vessel’s real-time operations are temporarily disrupted or have failed indefinitely, requiring manual control and direct operator management. The real-time risks to be managed for vary not only across normal operations, but also for disrupted, failed and recovered operations, whether the pilotage is automated, manual or the degree to which it is one or the other. Equally important is the question of what level of autonomy is being sought for the vessels and conditions of operations (for example, a dynamically positioned ship relies on a greater level of autonomy than the autonomously remote operating vehicles used by the vessel for its below-sea operations)? Specific details and scenarios are called for and the stakes are high in getting the answers right before proceeding further with the promises of automatic pilotage.

Here’s why. On the one hand, as our EPRG-WISE research on navigational resilience gaps has shown, one of the main unresolved challenges in navigational reliability is that of the human herself. Most of the time, things go well. Sometimes, however, human helmsmen tire and fall asleep behind the rudder. Some helmsmen don’t know how to navigate icy waters. Not all seafarers are fluent in English, which is the official language in international navigation. Humans seek profit and rationalize away crew in order to cut back on costs with implications for human and environmental safety. On the other hand, recent research has also identified many possible new risks with greater levels of pilot automation. For example, the lack of crew onboard might lead to no bodily feeling of how the ship is rocking, that is to no “ship sense” among the on-shore ship remote operators. The predominance of on-shore remote control could also lead to skill shortage and skill degradation. Also, as has been pointed out, babysitting automated systems at a distance might lead to overwhelming boredom among personnel, leading to loss of vigilance and lowered levels of preparedness for surprises.

From the point of view of navigational reliability, then, we seem to face a well-known paradox between demands of autonomy and demands of skilled expert intervention: 1. The higher the autonomy level, the less the demand for a human operator (with skills shortage and degradation as a possible result); but 2. the demand for an experienced operation is highest during unforeseen contingencies, emergencies or crises (when little time remains to take effective action in the face of a now increased degree of system complexity). How to resolve this dilemma?

The standard answer is and must be: more simulations and operator trainings to ensure that human operators remain on top of things. In simulating critical navigational situations of, say, failure of automated navigation, it is possible to demonstrate how one can learn that what one thought one knew one really didn’t know; or that one knew more than one actually thought; or both. Given the changed task description of maritime crew, however, enthusiasm for such simulation exercises might be hard to muster. Indeed, there are already indications that increased automation in shipping is reducing the motivation among students to engage in maritime education, as some now tell us. One way out of the dilemma could be to increase the level of complexity of the simulations themselves. It might, for instance, be simulated that some sort of societal crisis leads to the current navigational systems being compromised, this in turn giving rise to new questions of the locus of control over vessels. Or the simulation could contain elements of no longer being able to manage the navigational system for keeping surprises at bay, such as a situation in which, say, an autonomous cargo ship collides with a passenger ferry containing migrants of unknown origin and health status. These would be highly challenging situations already under current manned conditions, and it might be worth the effort to consider—well in advance—what kind of additional challenges and possible new risks the called for higher levels of automation might bring with them. And far from overwhelmingly boring.

Mitä tahansa Trumpista, brexitistä tai vaikkapa nyt Ranskassa vaikuttavasta giles jaunes -protestoijista (keltaliivit) ollaankin mieltä, yksi asia on selvä. Poliittisia yllätyksiä tuntuu tapahtuvan yhä useammin, ja niillä on kohtalokkaita seurauksia. Juuret kaikelle tälle poliittis-sosiaaliselle vyörytykselle ovat pitkät. Takana on monta vuosikymmentä todella poikkeuksellista kehitystä, jolla on kaksi merkittävää ulottuvuutta ylitse muiden. Yhtäältä ekologinen kriisi on aktivoitunut, ja siihen nähden kuinka paljon siitä tiedetään, todellista ylhäältä alas -ohjattua toimintaa on vielä hämmästyttävän vähän. Kuten esimerkiksi IPCC:n viimesyksyinen 1,5℃-raportti ja vaikkapa Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja merentutkimusorganisaatio NOAA:n rekisteröimät sääanomaliat eri puolilla maailmaa todistavat, käsillä on ennen kokemattoman järeä muutos. Toisaalta meillä on alussa mainittuja sosiaalis-poliittisia ilmiöitä, jotka ilmenevät populistisen nationalismin kaavussa ja aiheuttavat tilanteita, joita ei olisi kuvitellut sattuvan kehittyneen maailman ytimessä. Aivan kun jonkinlainen Demiurgi olisi siirtelemässä nappuloita shakkilaudalla, ja nauraisi makoisasti ihmisten hämmästykselle, kun jotain odottamatonta tapahtuu.

Kummassakin tapauksessa voimme tutkimustiedon avulla ymmärtää sinänsä selkeästi, miksi esimerkiksi maapallon lämpötilan kasvu on niin nopeaa ja systemaattista. Viimeiset viisi vuotta ovat lämpimin jakso koko modernin mittaamisen aikana, ja se voidaan selkeästi yhdistää kasvihuonekaasupäästöjen lisääntymiseen. Populistisen nationalismin kasvu seuraamuksineen taas perustuu jo vuosikymmeniä käynnissä olleeseen trendiin, jossa teollisuuden hiipuminen, globalisaation eteneminen ja kilpailun nimeen vannova politiikka  ovat yhdessä tuottaneet laajoja alueita urbaanien keskusten tuolla puolen, joilla asuvat ihmiset kokevat – ja varsin hyvin perustein – jääneensä kehityksestä osattomaksi. Toisin kuin aikaisemmin, 1980-luvulta lähtien rikkaat ovat rikastuneet paljon aikaisempaa vauhdikkaammin kuin taas suurelle osalle muuta kansaa kehitys on ollut vaatimatonta ja usein takaperoista. Thomas Pikettyn laskelmat ovat osoittaneet tämän selkeästi. Poliittisella kentällä nyt näkemämme tapahtumat ovat siis tulosta pitkän ajan kuluessa tapahtuneesta sosiaalisesta deprivaatiosta. Siitä huolimatta seurauksia on äärimmäisen hankala ennakoida, sillä kyseessä on monitahoinen, systeeminen ilmiö, joka ei välttämättä noudata yksiselitteistä kausaalista logiikkaa.

Tehtävämme WISE-hankkeessa on ymmärtää syvemmin yhteiskuntamme sosio-ekologisia raskaan sarjan muutoksia. Miten ja miksi ne tapahtuvat, mikä on niiden käyttövoima ja kuinka meidän pitäisi suhtautua niihin?

Maailman selittäminen tuntuu yhä monimutkaistuvan, vaikka analyysin mahdollisuudet paranevat informaation jalostamisen myötä. WISE:n osahankkeemme Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa pyrkii tässä vaiheessa ymmärtämään, kuinka odottamattomuus ja yllätyksellisyys iskevät yhteiskuntaammme yhä uusilla tavoilla ja mitä siitä seuraa. Minkälaiset edellytykset meillä on ymmärtää viheliäisten ongelmien luonnetta?

Seuraavassa avaan hieman joitakin alustavia löydöksiä, jotka ovat nousseet esiin hankkeessamme muun muassa haastatteluiden ja muun tutkimusaineiston kautta. Olemme haastatelleet ennen kaikkea sellaisia asiantuntijoita, joiden tehtäväkenttään kuuluu ymmärtää yhteiskunnallisia ja ekologisia muutoksia ja niiden vaikutuksia.

Ensiksi asiantuntijana toimiminen nykymaailmassa on todella vaativa tehtävä. Jopa niin, että ekspertit saattavat itse nähdä olevansa oman asiantuntijuutensa uhreja. Paradoksaalisesti heidän asiantuntijuutensa saattaa johtaa heitä harhaan. Tämä korostuu etenkin silloin, kun riskihorisontti on uusi ja sisältää komponentteja, jotka eivät ole tuttuja. Näin ollen oppiminen saattaa merkittävästi hidastua kahdesta syystä: a) asiantuntijatieto itsessään estää uuden informaation integroimisen, ja b) tilanteen kompleksisuus ja epäselvyys hidastaa oppimista ja kokonaisuuden ymmärtämistä ja edelleen johtopäätösten vetämistä.

Voimme ottaa esimerkin vaikkapa Iso-Britannian brexit-kehityksestä: poliittisen toiminnan asiantuntijat ja ammattilaiset, siis tässä tapauksessa poliitikot brittiparlamentissa eivät parlamentissa äskettäinen käydyn brexit-keskustelun perusteella tiedä, miten he ovat a) kansakuntana tähän tilanteeseen joutuneet, b) minkälaisen sopimuksen he haluavat EU:n kanssa ja c) minkälaisen tulevaisuuden he oikein haluavat Britannialle. Siis täydellinen hämmennys. Voihan sinänsä olla, että Euroopalle brittien ero on lopulta suuri helpotus, ovathan he toimineet hyvin usein jarrumiehinä integraatiossa. EU siis tulee todennäköisesti toimimaan paremmin brittien eron jälkeen. Mutta briteille näyttäisi koittaneen brexitin myötä aivan uudenlainen kaoottisuuden ja uusien riskihorisonttien aika.

Toiseksi aineistostamme on noussut esiin, että ei pelkästään ihmiset vaan myös instituutiot ovat menneisyyden uhreja. Uudenlaisiin tapahtumiin ei yksinkertaisesti löydy proseduureja, lainsäädännöstä puhumattakaan, ja siksi tilanteeseen ei ole käsikirjoitusta . Tästä viimeaikainen sote-hämminki antaa hyvän esimerkin. Edelleen, jos katsomme sosiaalis-poliittista järjestelmää, niin haaste, jonka erityisesti populistinen nationalismi on tuonut meille, on se, että maailma/politiikka/yhteiskunta ei toimikaan odotetulla tavalla. Kykymme lukea merkkejä/tulevaisuutta heikkenee ratkaisevasti trumpilaisessa maailmassa. Normaalit politiikan lainalaisuudet eivät toimi sellaisessa avaruudessa, missä vaikuttavien ilmiöiden konstellaatio poikkeaa liiaksi kaikesta siitä mihin on totuttu.

On siis niin, että päätöksentekijät saati tavalliset kansalaiset eivät ole tottuneet toimimaan tilanteessa, jossa käsikirjoitusta ei ole. Ja tämä avaa portit sellaiseen maailmaan, jossa uudenlaiselle opportunistiselle ideologialle nousee vahva tilaus. Ja salakavalasti se kutsuu kaikki mukaansa. Myös esimerkiksi niin, että Yhdysvaltain rebublikaanit ratsastavat häikäilemättömästi Trumpilla, sillä heille hänestä on vielä (hetken aikaa) hyötyä. Tästä tilanteesta vieraskynäni  Helsingin Sanomissa kertoo enemmän.

Kolmanneksi meille on syntymässä tilanteita, joissa kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta kaikki kyllä tietävät paljon siitä, mitä ei pitäisi tehdä. Puuttuu siis suunta, näkymä, ja sen myötä ohjaus. Eli “uusi yleisnäköalattomuus”, josta jo sosiologi Ulrich Beck aikoinaan puhui yrittäessään ymmärtää riskiyhteiskunnan monia ulottuvuuksia.

Uusyleisnäköalattomuutta kuvaa hyvin EU:n nykytilanne. EU:n valtiojohtajista ainoastaan Ranskan presidentti Macronilla näyttää olevan merkittävää sanottavaa EU:n tulevaisuudesta. Muille tulevaisuus näyttäisi tarkoittavan lähinnä resilienssiä, kykyä selviytyä jollain lailla nykyhetkestä. On silmiinpistävää, että myöskään Trumpilla ei ole mitään ideologiaa, ei oikeastaan edes yhtään kunnon ideaa tulevaisuudesta. On vain opportunistisia diilin mahdollisuuksia, joille ei siis ole käsikirjoitusta, kuten aiemmin totesimme.

Neljänneksi näyttää siltä, että uudet teknologiat tekevät riskeistä paljon aiempaa “emergentimpiä”. Nyt kyse ei ole niinkään riskeistä perinteisen määrittelyn mukaan (haitan koko x todennäköisyys), vaan riski määrittyy pikemminkin tuntemattomuuden/pelon perusteella. Juuri tässä suhteessa teknologiariskien uusi avaruus on huimaava. 

Ajatellaanpa tekoälyn kehitystä. Tällä hetkellä kärjessä ovat amerikkalainen markkina-/yritysvetoinen kehitystyö, jonka ytimessä on saada laiska kuluttaja maksimaalisen helposti narutettua uusiin ostoksiin. Ja lisää toimijoita tulee mukaan: esimerkiksi Yhdysvaltojen suurin kauppaketju Walmart kehittää tällä hetkellä massiivista AI-sovellusta, jonka tarkoitus on pitää kiinni yrityksen 300 miljoonan ihmisen viikoittaisesta asiakasvirrasta ja kartuttaa sitä. Kiinassa AI:ta käytetään aivan toisenlaisiin tarkoituksiin: WeChatin kautta tulee 30 sekunnissa tieto siitä, että ylitit juuri liikennevalot punaisten palaessa. Jos tämä toistuu, etkä kerää sosiaaliselle ansiotilillesi plussaa (tämä ei ole vitsi, jokaisella kiinalaisella on todellakin sosiaalisten ansioiden tili), et yhtäkkiä saakaan matkustuslupaa tai työnsaantisi vaikeutuu.

Summa summarum: uusi teknologia altistaa riskeille, jotka realisoituvat niiden käytön myötä (vaikka tarkoitus on vain nauttia niiden avulla mukavasta elämästä) ja voivat eskaloitua aivan uudentyyppisiksi riskeiksi. Uudet sodat tullaan käymään koodien avulla. Viheliäisten ongelmien mahdollisuus kasvaa. On siis vähintään kohtuullista, että kehitämme tulevaisuutta kohti kulkiessamme valmiuksia ja työkaluja kohdata vaikeasti ennakoitavia riskejä. Tähän tutkimushankkeemme pyrkii tuomaan lisää valoa.

Julkisessa keskustelussa varsinkin koskien ympäristöongelmia toistuu väitteiden sarja, jonka voi tiivistää lausumaan “kaikki menee paremmin”. Argumentti etenee yhä uudelleen samalla tavalla. Syytä huoleen ei ole, koska ihmiskunnalla menee paremmin kuin koskaan. Ongelmia on, mutta ne ratkaistaan, kuten aiemminkin on käynyt. Tuomiopäivän julistajat pitää jättää omaan arvoonsa. Tämä positiivisuutta uhkuva retoriikka ponnistaa osin pätevältä pohjalta, mutta siinä on myös vakavia ongelmia. WISE-hanke järjesti 16. tammikuuta Helsingin Tiedekulmassa seminaarin “Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?”, jossa eduskuntavaaliehdokkaat kuulivat ja kommentoivat tutkijoiden näkemyksiä. Tämä väitteiden sikermä nousi esiin myös seminaarin keskustelussa.

“Ihmiset luulevat, että maailman tila on yhä huonompi, mutta se onkin todellisuudessa koko ajan parempi.” Tämän väitteen ovat esittäneet viime aikoina hieman eri muodoissa useat näkyvät julkisuuden hahmot kuten Johan Norberg, Bjørn Lomborg, Steven Pinker ja edesmennyt Hans Rosling – ja kuten edellä linkatuista lehtijutuista näkyy, Suomessa ajatukset ovat saaneet näkyvyyttä etenkin Helsingin Sanomissa. Kotimaassa näitä ajatuksia on edustanut varsinkin Esko Valtaoja. Lausumat leviävät laajalti sosiaalisessa mediassa, ja yhä uudestaan niitä kiitetään siitä, että joku uskaltaa puhkaista reiän synkkään pilviverhoon nykyihmisen yllä.

Mitä vikaa siinä on, että muistutetaan nykymaailman hyvistä kehityskuluista – köyhyyden ja nälän vähentymisestä, puhtaan veden saannin laajentumisesta, lukutaidon ja terveydenhuollon edistyksestä? Ei tietenkään mitään. Ongelmalliseksi nämä lausumat muuttuvat silloin, kun maailmantilanteen kuvauksesta jätetään tietoisesti merkittäviä ilmiöitä huomiotta tai niitä vähätellään. Sitäkin hankalampia väitteistä tulee, kun hyvien kehityskulkujen muistuttamisen rinnalla väitetään, että juuri kukaan ei puhu niistä. Oman tolkullisuuden vastapuoleksi maalataan kuva tuomiopäivän julistajista, jotka eivät ole kiinnostuneita faktoista. WISE-hankkeen seminaarissa nämä tutut väitteet kiteytyivät Atte Kalevan (Kok.) lausunnoissa. Käyn seuraavassa läpi tämän argumenttien sarjan.

“Maailmassa menee paremmin kuin koskaan”

Kuten sanottua, tietyllä valikoidulla joukolla mittareita otsikon väitteessä ei ole mitään vikaa. Nälkäisten, lukutaidottomien ja äärimmäisen köyhien ihmisten määrä on vähentynyt maailmassa pitkään. Verrattuna vaikkapa sadan vuoden takaiseen maailmaan tilanne on eittämättä parempi näillä inhimillisen kehityksen mittareilla. FAO on tosin varoittanut, että nälkäkehityksessä otetaan nyt takapakkia, ja kun nälkää mitataan monipuolisemmin, aiempi kehitys ei ole aivan niin ruusuista. Silti peruskuva pätee: nälkä on vähentynyt. Lukutaito on levinnyt, yhä useammalla on pääsy terveydenhuollon piiriin ja lapsikuolleisuus on vähentynyt reilusti. Myös köyhyyttä on vähemmän, joskin kehitystä värittää suurten ihmisjoukkojen “nippuuntuminen” virallisten hyvin alhaisten köyhyysrajojen tuntumaan.

Nykyistä ihmiselämää voidaan verrata myös paljon varhaisempiin historian vaiheisiin, jolloin ihmiskunnan enemmistö oli eittämättä nälkäisempää, sotaisampaa ja köyhempää (joskin varallisuuden vertailu radikaalisti erilaisten elämäntapojen välillä on hyvin ongelmallista). Ei kuitenkaan tarvitse olla historiantutkija ymmärtääkseen tällaisten historiallisten vertailujen ongelmat. Ihmiskunnan historiassa on vaiheita, jolloin laaja yhteiskunnallinen muutos merkitsi alkujaan kurjistumista. Laajamittainen viljan viljely ja myöhemmin teollinen vallankumous ovat usein käytettyjä esimerkkejä historiallisen kehityksen kaksikasvoisuudesta. Vasta myöhemmät kehityskulut ovat saaneet näiden muutosten hedelmät laajemmille joukoille. Vaikka jälkikäteen “suuressa kuvassa” ihmiselämä parantui, lukemattomissa “pienissä kuvissa” myös aikansa mittapuulla hyvinvoivat yhteisöt murskaantuivat.

Historian näkeminen yhtenäisenä ja yksilinjaisena edistystarinana sivuuttaa kaikki ne yhteiskunnalliset kamppailut, jotka tekivät tämän “uusjaon” mahdolliseksi. Se sulauttaa yhdeksi historian pakettiratkaisuksi esimerkiksi moraalisten näkemysten muutoksen, yhteiskuntien demokratisoitumisen, hygienian ja lääketieteen kehityksen ja uusien energianlähteiden käyttöönoton. Kaikki ovat askeleita samalla hyvän polulla. Tällainen niputtaminen on sivumennen sanoen tietysti ongelma myös sellaisissa näkemyksissä, joissa edistyksen ongelmia kritisoidaan samanlaisella yksinkertaisella historiankäsityksellä. Kaikki hedelmät ovat samasta pahan tiedon puusta.

Joka tapauksessa vähintäänkin Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia voidaan kokonaisuudessaan pitää – paikoin synkeästi värittyneenä – menestystarinana, mitä näihin keskeisiin inhimillisen kehityksen ulottuvuuksiin tulee. Tuo ajoitus ainakin väistää sen kysymyksen, miten edeltävien vuosikymmenten toistasataa miljoonaa kuolonuhria aiheuttaneet joukkotuhot mahtuvat yksilinjaisen edistyksen maailmanhistoriaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, mitä jätetään kertomatta: samaan aikaan kiihtyneet ja ensimmäistä kertaa todella globalisoituneet ympäristöongelmat. Ilmastonmuutos on näistä vain yksi, joskin erilaisin tavoin kaikkiin muihin vaikuttava. Muita nykymaailman suuria kriisejä ovat viljelysmaan vaurioituminen, makean veden varantojen hupeneminen, merten tilan heikkeneminen, erilaiset saastumisen muodot ja monin eri tavoin ilmenevä biodiversiteetin kato. Kaikkien näiden ongelmien juuret ulottuvat kauemmas, mutta viime vuosisadan jälkipuolisko merkitsi niin tuotannossa ja taloudessa kuin ympäristöongelmissakin “suurta kiihdytystä”.

Hurja tuotannon kasvu on nojannut uudenlaisten teknologioiden, tiedon ja ihmisten organisoitumisen tapojen lisäksi fossiilisten polttoaineiden laajamittaiseen käyttöön – ne antoivat käyttövoiman modernien yhteiskuntien synnylle. Käsillä on siis historiallisesti ainutlaatuinen ongelma: voidaanko tämän kehityskulun myötä kypsyneet hyvät hedelmät erottaa huonoista? Voidaanko hyvinvoinnin tärkeimmistä edistysaskeleista pitää kiinni samalla, kun globaali sivilisaatio joutuu mullistamaan energiaperustansa ja siinä sivussa kaikenlaista muutakin? Tähän historia antaa niukasti vastauksia.

“Ennenkin oli ongelmia, ja ne ratkaistiin”

WISE-hankkeen seminaarissa Atte Kaleva aloitti puheenvuoronsa kertomuksella öljyn aikakautta edeltäneistä suurkaupungeista, joissa hevosten lanta alkoi muuttua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Hevosten ja kaupunkien historia on kiinnostava ja hauskakin aihe, mutta esimerkkinä ihmiskunnan kyvystä ratkaista suuria ongelmia se ontuu. Siirtyminen polttomoottorien käyttöön ei nimittäin vain korvannut hevoskiesejä, vaan liikkuminen lisääntyi ja toi mukanaan hyötyjen rinnalla uusia ongelmia.

Otsonikadon torjuminen on parempi ja syystä suosittu menestystarina kansainvälisestä ympäristöpolitiikasta, mutta sekään ei käy vertauskohdaksi nykyiselle ympäristö- ja luonnonvaraongelmien joukolle. Otsonikatoa aiheutti joukko teollisia kemikaaleja, jotka eivät olleet yhteiskuntien infrastruktuurin keskiössä. Samoin DDT:n käytön (osittainen) alasajo oli merkittävä saavutus, mutta onnistui juuri siksi, että se kosketti vain yhtä kemiallista yhdistettä. Kummankin kohdalla olennaista on myös, että samat tuottajat pystyivät hyötymään korvaavista tuotteista. Ainakin alkuun korvaajat osoittautuivat paremmiksi – joskin nykyinen huoli hyönteisten joukkotuhosta kertoo, ettei maatalouskemikaalien ongelma mihinkään hävinnyt. Monien valaslajien sukupuutto onnistuttiin myös estämään kansainvälisellä yhteistyöllä.

On kuitenkin päivänselvää, että nykyiset ongelmat ovat historiallisesti ainutlaatuisia monessa mielessä. Juuri tämä nykyisten ongelmien moninainen ja yhteen nivoutunut erityislaatu tekee niistä “viheliäisiä” (wicked) siinä mielessä, kuin esimerkiksi WISE-hankkeessa tuo käsite ymmärretään.

1. Ne ovat globaaleja, ja ilmastonmuutoksen tapauksessa myös muuttuva ympäristön järjestelmä on aidosti globaali.
2. Taustalla ei ole yksi ongelmallinen tekniikka tai aine, vaan ongelmat ovat juurtuneet syvään yhteiskuntiin, esimerkiksi niiden energiaperustaan tai ruokajärjestelmään.
3. Ongelmat juontuvat myös inhimillisen toimeliaisuuden mittakaavasta, eivät vain sen laadusta: väestö on kasvanut ja kaupungistuminen kiihtynyt.
4. Ongelmiin on päädytty jatkuvasti kiihtyneen tuotannollisen toiminnan myötä ja historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa, globaalissa ja jatkuvasti monimutkaistuvassa maailmantaloudessa.
5. Vanhoissa toimintatavoissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa on kiinni valtaisat taloudelliset intressit ja yhteiskunnalliset valtasuhteet.

Tästä tilanteen ainutlaatuisuudesta ei ole mitään tieteellistä epäselvyyttä: IPCC:n raportti Climate Warming of 1,5°C, maailman tutkija-allianssin uusi varoitus, IPBES:in varoitukset biodiversiteetin kadosta ja Consensus for Action -julkilausuma puhuvat selvää kieltään. Onkin huolestuttavaa, että faktojen nimeen vannovat kirjoittajat toistuvasti vähättelevät nykyistä ongelmavyyhtiä tai kuittaavat sen toteamalla, että edistyksen siunausten rinnalla on “vain yksi” ongelma. Mutta ei ole yhtä ympäristöongelmaa vaan joukko toisiaan ruokkivia ongelmia, joita ei voida palauttaa yhteen tekijää.

“Ennenkin on sanottu, että maailma tuhoutuu, muttei se tuhoutunut”

Tämä retorinen heitto maalaa lausujasta itsestään kuvan tolkullisena faktaihmisenä ja muista (mukaan lukien yllä mainitut kansainväliset tutkijatahot?) maailmanlopusta paasaavina kiihkoilijoina. Vahvojen ja poissulkevien vastakohta-asetelmien luominen on tyypillistä tällaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joissa pyritään kyseenalaistamaan toisten osapuolten tieto perinjuurin – vaikka se olisi tieteellisissä instituutioissa syntynyttä, koeteltua ja pitkän työn jälkeen yhteisymmärryksessä hyväksyttyä.

Mutta kuka sanoi, että maailma tuhoutuu? Puhutaanko keskiajan tuomiopäivän ennustajista, joiden ennustusten perusta kieltämättä oli kyseenalainen? Tai kenties sormi osoittaa Toisen maailmansodan jälkeiseen huoleen globaalista ydintuhosta – mutta on vaikea nähdä, että huoli olisi ollut katteeton tai että vaara olisi vältetty jonkinlaisella historian vääjäämättömyydellä. Vai olivatko rauhanliikkeet ja diplomatia turhia, koska suurta sotaa ei tullut?

Vai puhutaanko ilmastonmuutoksesta? Viestihän ei ole koskaan ollut, että “maailma tuhoutuu” – toki lukemattomien ihmisten ja muiden eliöiden omat pienet ja suuret elämisen maailmat voivat mullistua tuhoisasti. Ilmastonmuutoskeskustelun historia ei ole täynnä epäonnistuneita ennusteita vaan ennusteita, joiden vuoksi ei toimittu. Siksi jouduttiin tekemään pahempia ennusteita. Vielä joitain vuosikymmeniä sitten puhuttiin ilmastonmuutoksen estämisestä. Nyt puhutaan sen hillitsemisestä ja tilanteen korjaamisesta ehkä joskus ensi vuosisadalla. Vähän kun vielä vitkutellaan, voidaan puhua vain kaikkein pahimpien seurauksien välttämisestä.

“Luotan, että tämäkin ratkaistaan.”

Hyvä. Sen eteen soisi sanojan tekevän mahdollisimman paljon, sillä mitään suurta historian ongelmaa ei ole ratkaistu vain luottamalla, että kyllä se siitä suttaantuu.

Mitä samalla tullaan sanoneeksi muista? Että he eivät usko ongelmien ratkaisemiseen? Yksipuolisen positiivisuuden sanomaan liitetään kovin usein ajatus, että maailman ongelmista puhuvat ovat negatiivisia ankeuttajia, jotka eivät halua mitään hyvää. Ikään kuin oletetaan, että ihmiset tarvitsevat epätoivoa ja elävät siitä. Tämä on kummallinen silmänkääntötemppu. Yhtäkkiä he, jotka varoittavat esimerkiksi ympäristöongelmista ja vaativat toimia niiden ratkaisemiseksi, eivät muka uskokaan, että mitään hyvää voi saada aikaiseksi.

“Ei pidä hötkyillä, ettei toimita väärältä pohjalta.”

Tämä argumentti on melko tuore tulokas ympäristökeskustelun kentällä. Vielä jokin aika sitten oli täysin salonkikelpoista kieltää ongelmat. Nykyään se on harvinaisempaa. Sen sijaan on suosittua kyseenalaistaa nykyisten ongelmien edellyttämiä toimia joko siltä pohjalta, että ne ovat liian kalliita, tai sillä perusteella, että emme tiedä asioista tarpeeksi. Toimet on voitava perustella kunnolla. Mutta mitä tämä tarkoittaa, jos samaan hengenvetoon kyseenalaistetaan maailman tiedeyhteisöjen viestit?

WISE-seminaarissa nousi myös esiin nykyään valitettavan yleinen käsitys, että tutkijoiden esittämät näkemykset ovat yhtä subjektiivisia kuin kenen tahansa, aivan samalla tavalla henkilökohtaisten näkemysten värittämiä. Tieteellinen työ ei onnistu ilman taustaoletuksia, se on totta. Mutta tieteellisten instituutioiden ja menetelmien (tieteen sisällöllinen riippumattomuus, vertaisarviointi, julkaisun jälkeinen kritiikki, tieteellinen koulutus, aiempien tuloksien varmentaminen, tieteellisten julkaisujen taso, kriittinen ajattelu jne.) tarkoitus, silloin kun ne toimivat, on varmistaa, että tieteen tulokset eivät ole tällaisten oletusten ja uskomusten ylimääräämiä. Tiede voi epäonnistua tässä, mutta se ei ole tieteen perusluonne.

Jos tieteellinen tieto ja mielipiteet asetetaan samalle viivalle, millä tavalla päätöksiä voitaisiin tehdä “oikealta pohjalta”? Käytännössä tällä argumentilla vain kyseenalaistetaan kaikki muut vaatimukset ilman perusteluja.

*

Tämä argumenttien kimara päätyy tieteen väheksymiseen – on kunnioitettava faktoja, mutta vain niitä faktoja, joista itse sattuu pitämään tai joihin itse uskoo. Vääjäämättömän edistyksen tarina on kuitenkin houkutteleva, ja se on mitä ilmeisimmin helppo niellä, sillä se luo mielikuvan tieteellisestä sivistyksestä ja positiivisesta meiningistä. Monille nimen omaan positiivisuus ja toiveikkuus lieneekin tässä sanomassa houkuttavinta – useimmat eivät varmaankaan edes tule ajatelleeksi sen tieteellistä problemaattisuutta ja valikoivaa näkökulmaa. Vahva vastakkainasettelu toivon ja pelon välillä on leimallista ympäristökeskustelulle, ja vaihtoehdot tahdotaan nähdä poissulkevina. Mutta miksi ihmeessä maailma ei voisi antaa eväitä kumpaankin? Jos faktat jotain kertovat niin sen, että nykymaailma on sekä toiveikas että pelottava – ja kuten edellä kuvasin, aikakauden viheliäisin ongelma on yrittää rakentaa kehityskulku, joka voi erottaa näitä juonteita toisistaan.

Valitettavasti tässä onkin toinen houkutus, joka tekee tästä argumentticocktailista myrkyllisen. Saarnaamalla yksipuolista edistyskertomusta, väheksymällä nykyisiä ongelmia ja leimaamalla muut kiihkoilijoiksi tulee sanoneeksi – tahallaan tai tahattomasti – että on parasta jatkaa nykyisellä kehitysuralla. On parasta pitää yhteiskunnat ja ihmisten elämänmuodot pääosin ennallaan, sillä ne tuottavat lopulta ratkaisut, kuten ne tuottivat ennenkin. Optimismi tuottaa kierosti passiivisuutta sen sijaan, että se peräänkuuluttaisi toimintaa nykymaailman historiallisesti ainutlaatuisten ongelmien selättämiseksi.

Näillä argumenteilla päädytään vastustamaan sitä, että yhteiskuntien on muututtava perusteellisesti. Perusteellinen muutos on kuitenkin välttämätön, kun pyrkimyksenä on, että ihmisyhteiskunnat mahtuvat elinkelpoisen planeetan rajoihin, joissa hyvä elämä voidaan taata kaikkien ihmisten lisäksi myös monenkirjavalle ei-inhimilliselle elämälle.

Kuumaa keskustelua hiilinieluista ja siitä, miten ilmastonmuutoksen torjunta voi onnistua.

Lataa taustapaperi tästä ja esityskalvot alta. Tallenne tilaisuudesta nähtävillä tästä.

Aika: 5.2.2019 klo 9-11
Paikka: Sofia Future Farm, Klubisali, Sofiankatu 4 C, Helsinki

Ohjelma:

9.00 Tervetuloa & aamiaistarjoilu, Vuorovaikutusvastaava Kati Berninger, Tyrsky-Konsultointi, SOMPA

9.10 Miksi hiilinielut ovat yhteiskuntapolitiikkaa? Professori Janne Hukkinen, Helsingin yliopisto, WISE

9.40 Onko hakkuiden määrä ainoa keino vaikuttaa maankäyttösektorin (LULUCF) hiilinieluihin ja päästöihin? Tutkimusprofessori Raisa Mäkipää, Luonnonvarakeskus, SOMPA

10.10 Metsien hiilivarastot ovat arvokkaita monimuotoisuudelle, Tutkimusprofessori Martin Forsius, Suomen ympäristökeskus, IBC- Carbon

10.40 Keskustelu: Miksi hiilinielujen ja -varastojen ymmärtäminen on suurelle yleisölle vaikeaa? Mistä tarvitaan lisää tietoa? Fasilitaattorina vuorovaikutusvastaava Saija Kuusela, Suomen ympäristökeskus, IBC-Carbon

11.00 Tilaisuus päättyy

Tapahtuma on suunnattu ensisijaisesti toimittajille, mutta mukaan mahtuu myös muita aiheesta kiinnostuneita. Tapahtuman järjestää yhteistyössä kolme Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa hanketta (IBC-Carbon, Sompa ja WISE).

Resilienssiä voidaan ajatella ”kimmoisuutena”, joka palauttaa toiminnan entisen kaltaisiin uomiin kriisin keskellä (bounce-back).  Resilientti vastaus kriisiin voi myös muuttaa toimijaa, eikä aina palata entiseen, vaan muuntuneeseen tilanteeseen (bounce-forward). Edelleen, toimintaympäristön ja toimijoiden muuttuvasta vuorovaikutuksesta voi kehittyä hyvä tai huono noidankehä. Muutamassa vuodessa esimerkiksi elinkeinoelämän toimintaympäristö ja rakenne voivat muuttua huomattavasti. Elinkeinoelämän toimijoiden resilienssin toteutumista ilmastonmuutoksen oloissa voidaan tarkastella myös tästä näkökulmasta. Millaista kehää se on rakentamassa?

Ei enempää, eikä ensimmäisenä?

Vaalien lähestyessä useimmat puolueet ovat ilmaisseet sitoutuvansa IPCC:n viime syksyn raportin”Global Warming of 1.5°C” kuvaamaan tavoitteeseen pysäyttää ilmastonmuutos korkeintaan 1,5°C lämpenemiseen. Samaan aikaan on arvioitu, että puolueiden esittämät konkreettiset keinot kuitenkin merkitsisivät yli 1,5°C lämpenemistä ja että Suomi toimijana on pikemminkin yli 3°C globaalin lämpenemisen polulla.

Yksi mahdollinen syy kuilulle sitoumusten ja toiminnan, puheiden ja tekojen välillä on huoli taloudesta. Olivat päästövähennystavoitteet sitten miten kunnianhimoisia tahansa ja tulivat vaatimukset niiden toteuttamisesta sitten kansainvälisistä sopimuksista tai kansalaisilta, yksi mahdollinen reaktio on esittää, että Suomen ei kannata tehdä ainakaan enempää kuin muut, eikä ehkä edes ensimmäisenä. Pelkona on, että jos muut eivät teekään vastaavia päästövähennyksiä, Suomen taloudellinen kilpailuasema kärsii.

Taustalla vaikuttaa universalistinen moraaliperiaate, jonka mukaan kaikkien pitää tehdä reilu osansa, tasapuolisten pelisääntöjen puitteissa. Periaate on kunnioitettava. Se ei kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sovellu ilmastonmuutokseen, joka on laajamittainen eksistentiaalinen uhka, toisin sanoen vaarantaa olemassaolon edellytyksiä tavalla, joka ei yksiselitteisesti kohdistu vain tiettyihin ihmisyksilöihin tai -ryhmiin.

Peliteoreettisesti ratkaisu, jossa pelaaja odottaa muiden heikentävän toimintamahdollisuuksiaan ensin tai vaatii, että toimintamahdollisuuksia heikennetään yhtäaikaisesti, voi toimia, jos uhka on sellainen, että se kohtaa kutakin pelaajaa yksin ja jossakin järjestyksessä (”Minun ei tarvitse juosta lujempaa kuin susi, kunhan juoksen lujempaa kuin sinä.”) Sen sijaan jos uhka kohtaa joka tapauksessa jokaista pelaajaa ja jos uhkan ehkäiseminen onnistuu vain jos kaikki pelaajat tekevät jotakin, ei toisten pelaajien ensimmäisen siirron odottaminen toimi. Kuvitellaan, että pelaajat ovat luolassa ja kullakin on yksi kivi, ja uhkana on, että nousuvesi täyttää luolan, jollei jokainen luolassa olija aseta kiveään luolan suulle. Jokainen hukkuu, jos yksikin jättää kiven laittamatta. Tällöin ”ei ainakaan enempää, eikä ensimmäisenä”-taktiikka ei toimi. Pikemminkin se voi olla haitallinen, koska kivien asettaminen vähintäänkin viivästyy.

Suomen “kivi” eli riittävän kunnianhimoiset päästövähennykset Suomen alueella tuskin on biofysikaalisesti ehdottoman välttämätön. Voidaan tieteiskirjallisuuden hengessä kuvitella tilanne, jossa riittävän suuri osa maailman maista pääsee vaikkapa niin suuriin negatiivisiin päästöihin (nieluihin), että Suomi voi tuprutella vanhaan malliin. Sen sijaan Suomen vapaamatkustajuus vaikuttaisi heikentävästi muiden haluun toimia. Voi myös aavistella, millaisia seurauksia sillä olisi suomalaisten itsensä moraalin kannalta. Onko oikein tappaa, jos joku muu tappaa vielä enemmän? Ei. Ilmastonmuutos tappaa, sitä enemmän, mitä enemmän ilmasto lämpenee. Tähän tappamiseen osallistuminen, vaikka vain yhtenä pienimmistä tekijöistä, on ilman muuta moraalisesti rapauttavaa ja moraalinen rappio näkyy väistämättä kaikilla elämänalueilla. Tämän “ulkoisen” ja “sisäisen” moraalisen rappion riskin jokainen “ei enempää, eikä ensimmäisenä” -taktiikan kannattaja ottaa. Mukana tulee myös taloudellinen riski, joka seuraa vanhentuneeseen elinkeinorakenteeseen tukeutumisesta.

Ilmastonmuutoksen eksistentiaalinen uhka

Eksistentiaalinen eli olemassoloa koskeva uhka mille? Keskitetään huomio suomalaisen liiketoiminnan mahdollisuuksiin, koska kansainvälisen taloudellisen kilpailun ehdoilla toimivan elinkeinoelämän ja pääoman edustajilla voi olla hyvät syyt kannattaa ”ei enempää, eikä ensimmäisenä”-taktiikkaa. Pohditaan siis, millä edellytyksillä voi olla liiketoimintaa, jolla on seuraavat piirteet: se käyttää Suomessa sijaitsevia ja merkittävissä määrin suomalaisomisteisia (kiinteitä ja likvidejä) pääomia; sitä johdetaan liiketaloudellisella ja kutakin liiketoimintasektoria koskevalla asiantuntemuksella; sen osapuolet (työntekijät, omistajat, johto, tuotteiden kuluttajat) osallistuvat toimintaan pääosin markkinaehtoisesti ja rauhanomaisesti vailla avointen väkivaltakoneistojen välitöntä uhkaa tai väkivallan käyttöä; se työllistää suomalaisia työntekijöitä ja edistää suomalaisten aitoa hyvinvointia (esimerkiksi GPI-indikaattorilla mitattuna) ja osallistuu yhtenä osapuolena sääntöpohjaisen yhteiskunnan kehittämiseen ja tukemiseen.

Ei tarvitse uskoa auvoisimpiin kuviin markkinaliberalismista ajatellakseen, että viime vuosikymmeninä Suomessa on vallinnut yhteiskuntarauha, jossa työntekijä, yritysjohtaja ja yrityksen omistaja ovat mahtuneet samalle kadulle, joskus jopa samaan saunaan. Kansalaisten keskuudessa on vallinnut laajalti käsitys, että yritystoiminta tuottaa vaurautta useille (vaikka ei ehkä kaikille) ihmisryhmille, että yritysten johtaminen ja omistaminen perustuu merkittävissä määrin meritokraattisille ansioille, ja että ainakin demokraattisen hallinnan puitteissa yritysten johtaminen ja elinkeinoelämän kehittäminen ovat yleisesti ottaen kannatettavia ja kunnioitettavia tavoitteita. Yritysten toiminta ja yksityisomaisuuden suoja ovat suurelta osin perustuneet vapaaehtoisesti noudatettaville sopimuksille ja pakkokeinoja liiketoiminnan harjoittamisen turvaamiseen on tarvittu vain hyvin harvoissa poikkeustilanteissa. Esimerkiksi thaimaalaisten marjanpoimijoiden pakkotyötä muistuttavat olosuhteet tai Pekka Perän vastentahtoinen muuttaminen ulkomaille Talvivaaran epäonnistumisen jälkeen ovat herättäneet huomiota tätä yleistä elinkeinoelämän yleishyödyllisyyteen luottavaa taustaa vasten.

Miten ilmastonmuutos on eksistentiaalinen uhka edellä kuvaillun kaltaiselle elinkeinoelämälle ja pääoman hallinnalle Suomessa?

Tällä hetkellä toteutuneet ja toteutumassa olevat päästövähennykset ovat johtamassa yli 3°C lämpenemiseen, mikä Suomessa tarkoittaisi noin 6-8°C lämpötilan nousua. IPCC:n raportti kertoo, millaisia ongelmia jo 2 astetta lämpimämpi maailma sisältää. Paino raportissa on ekologisilla seikoilla, ei yhteiskuntia koskevilla muutoksilla. Muuten ei voi ollakaan, koska biofysikaalista järjestelmää, kuten ilmastoa ja elonkehää, koskevat muutokset eivät vaikuta suoraan ja yksikäsitteisesti yhteiskuntiin, vaan yhteiskuntien historialla, rakenteella ja vastauksella muutospaineisiin on suuri merkitys ekologisten tekijöiden vaikutukselle. Silti raportin havainnot 1,5 ja 2 asteen lämpenemisen eroista antavat pohjan tarkastella eksistentiaalista uhkaa. Jo 1,5 asteen lämpeneminen aiheuttaa kuivuuksien ja tulvien vuorottelua, mikä tekee ruoantuotannosta ailahtelevaa ja kalliimpaa. Raportin mukaan kaksi astetta lämpimämmässä maailmassa ruokapulasta ja ilmaston aiheuttamasta köyhyydestä kärsii satoja miljoonia ihmisiä enemmän kuin 1,5°C lämmenneessä maailmassa.

Carbon Brief tarjoaa maanosittain ja maittain eroteltuja havainnollistuksia puolentoista ja kahden asteen lämpenemisen seurauksista. Kaksi astetta lämmenneellä maapallolla vuosittaisten hengenvaarallisten lämpöaaltojen ja metsä- ja maastopalojen riski kasvaa yli 50%, ja lämpöaalloissa kuolee tuhansia ihmisiä myös pohjoisella puoliskolla. Välimeren alueella keskimääräisenä kesänä maastopaloja on 60% nykyistä enemmän (3 asteen nousun jälkeen 100% enemmän). Puolassa jokien tulvimisen kustannukset nousevat 1600%, Saksassa 790%, Venäjällä 300%. Jos lämpötila nousee yli 3°C, osa päiväntasaajan taajaan asutuistakin alueista muuttuu lämpötilaltaan ja kosteudeltaan ihmiskeholle kuolettavaksi.

IPCC toteaa, että verrattuna puoleentoista asteeseen, kahdessa asteessa ”Nukkuvien jättiläisten” (Antarktiksen ja Grönlannin maanpäällisten jäämassojen sulaminen, merenpohjan ja tundra-alueiden metaanipäästöt, Golf-virran pysähtyminen, monsuunien häiriintyminen) heräämisen riski kasvaa. Vaikka yksikään mahdollisista jättiläisistä tai muista yllättävistä takaisinkytkennöistä ei kriisiyttäisi tilannetta entisestään, merkitsee 2°C globaali lämpeneminen monilla maapallon alueilla kansanmurha-tason ilmastotuhoa. Lämpötilan noustessa yli kaksi astetta ruokaturvan heikkeneminen, vesipula, köyhyys ja äärimmäiset sääilmiöt yhdessä johtavat ilmastopakolaisuuteen, jonka kokoa yksi raportin kirjoittajista, Aromar Revi, luonnehtii kuvaamalla, että paikoittain valtiorajat muuttuvat merkityksettömiksi. Kymmenien tuhansien ja ehkä jopa satojen tuhansien ihmisten liikkumista voi vielä estää muureilla ja muilla pakkokeinoilla, mutta ei kymmenien miljoonien.

Uhan muodot

On mahdoton ennustaa, millaisilla tavoilla olosuhteet Suomessa täsmällisesti ottaen kehittyvät maailmassa, joka on 2 astetta lämpimämpi.

On kuitenkin selvää, että nykymuotoisen, yllä kuvaillun kaltaisen yhteiskuntarauhan eduista nauttivan ja suomalaista yhteiskuntaa vakaasti ja ensisijaisesti vapaaehtoisesti noudatettavien sopimusten ja sääntöjen puitteissa kehittävän elinkeinoelämän aika on siinä Suomessa ohi. Monta erilaista tekijää vaikuttaa samaan suuntaan: suuri pääoma ja merkittävä liiketoiminta siirtyy erilaisten avoimesti väkivaltaisten tahojen haltuun ja samalla pääoman omistuksen ja siitä hyötymisen rakenne muuttuu.

Yksi ilmeinen mahdollisuus on kriisiolojen poikkeustilahallinto, jossa yhteiskunnan perustoimintoja kansallistetaan. Energia-, ruoantuotanto- ja osittain liikenne- ja logistiikkasektorit ovat ensisijaisia poikkeustilahallinnon kohteita.

Todennäköisempää ja paljon ennen kansallistamista tapahtuvaa on kuitenkin, että erilaiset epädemokraattiset, mahdollisesti ylikansalliset voimakeskittymät, ottavat merkittävimmät pääomat ja tuotantomuodot tavalla tai toisella haltuunsa.

Alueilla, joilla yhteiskuntarauha on lähiaikoina tai tällä hetkellä ratkaisevalla tavalla murtunut (Venäjä, Meksiko, Turkki, Irak ja Syyria naapureineen, Afganistan naapureineen, osa pohjois- ja keski-Afrikan maista, osa itä-Euroopan ja Balkanin alueesta) pääoman ja liiketoiminnan hallinta liukuu oligarkeille, kartelleille, mafioille, sotaherroille ja yritysten ja yksityisarmeijoiden yhdistelmille. Samantapainen, mutta hieman eri ratoja kulkeva kehitys, keskittää pääomia sääntopohjaisen ja meritokraattisen hallinnan ulkopuolelle totalitarisoituvissa ja ihmisoikeuksia kaventavissa maissa kuten Yhdysvalloissa, Unkarissa ja Brasiliassa. Riippuen yksityiskohdista, nämä pääomia väkivalloin hallitsevat ja käyttävät tahot voivat olla ”kotoperäisiä” (esimerkiksi energia- ja muut luonnonvarajätit Venäjällä), ”ulkoa tulleita” (esimerkiksi energia- ja turva-alan amalgaamit Lähi-Idässä ja Afrikassa) ja varsinkin näiden yhdistelmiä.

Suomen tilanteen tekee omalaatuisekseen pitkä raja Venäjän kanssa, joka on samalla EU:n ulkoraja. EU:n ulkorajasta puolestaan on tullut osa maailmanlaajuista rikkaan ja köyhän maailmaan rajaa tai ”muuria”.

Jo tällä hetkellä EU maksaa Turkille ja Pohjois-Afrikan valtioille siitä, että ne leirittävät suuria pakolaismääriä omilla alueillaan ja estävät niiden pääsyyn Eurooppaan. Tämä paine on osaltaan aiheuttamassa Turkissa parhaillaan käynnissä olevaa pääomien ja useiden elinkeinoelämän sektorien siirtymistä demokraattis-rauhanomaisesta muodosta oligarkkis-väkivaltaiseen muotoon. Ei ole todennäköistä, että nämä järjestelyt pitävät, jos ilmastopakolaisia on kymmeniä saati satoja miljoonia. Tällaisessa tilanteessa myös Suomen ja Venäjän välinen EU-raja tulee kokonaan uudella tavalla paineistettua ja politisoitua. Vuoden 2015 aiempaa suuremmassa (mutta yli 2°C ilmaston lämpenemisen myötä ennustettavissa olevaan pakolaisuuten verrattuna mikroskooppisen pienessä) Suomeen kohdistuneessa pakolaispaineessa oli joidenkin mielestä havaittavissa Venäjän ohjailua.

Venäläisen pääoman rakenne ja siten myös sen toimintakulttuuri ja tavoitteet ovat hyvin toisenlaiset kuin esimerkiksi suomalaisen. Fennovoiman voimalan rakentamiseen liittyvät käänteet kertovat, että jo nykyisin venäläisellä pääomalla on huomattavia vaikutusmahdollisuuksia Suomessa. Myös poliittisten vaikuttajien lausunnot siitä, että NordStream-kaasuputket eivät Suomen näkökulmasta ole ulkopoliittinen vaan pelkästään kaupallinen kysymys, voidaan lukea pikemminkin merkeiksi venäläisen pääoman vaikutusmahdollisuuksista kuin aidoiksi näkemyksiksi asioiden todellisesta laidasta.

Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja Kristi Raik kuvaa hyvin suomalaisen Venäjä-puheen ja ajattelun monikerroksisuutta. Ulkokultaisella ”teeskennellyllä naiviudella” – ikään kuin Venäjä ei olisi vaikuttamishaluinen ja -kykyinen – on merkittävä tehtävä: pitää auki keskusteluyhteyttä Venäjälle. Tämä nimenomaan siksi, että Venäjän vaikutushalut ja -mahdollisuudet tunnistetaan hyvin konkreettisesti.

Tilanteessa, jossa esimerkiksi venäläisellä pääomalla on kaikki tämänhetkiset vaikutusmahdollisuudet, lisättyinä suomalaisen pääoman lisääntyneillä vaikeuksilla ja kovan – kenties parhaalla tahdollakin hallitsemattomissa olevan – paineen alla olevalla EU:n itärajalla, ei suomalaisella ”rauhanomaisella” pääomalla käytännössä ole realistisia selviämisen mahdollisuuksia. Uhka voi toteutua kansallistamisina, mafioiden haltuun päätymisinä – tulivat mafiat sitten idästä, lännestä tai etelästä –, omaehtoisina militarisoitumisina tai näiden yhdistelminä. Reittejä on monenlaisia. Esimerkiksi askel sinisilmäisestä tai tietoisesta rahanpesusta osaksi markkinaehtojen ja demokraattisen valvonnan ulkopuolella toimivaa valta- ja pääomakeskittymää voi olla sangen lyhyt. Joka tapauksessa yhteiskuntarauhan murtuessa elinkeinoelämän on itse muututtava avoimen väkivaltaiseksi tai ajauduttava muualta ohjatun väkivaltaisen pääoman osaksi.

Yksi mahdollinen pseudo-rationaalinen reitti tällaiseen uuteen “energia-suomettumiseen” on ajatus, että Venäjä ja venäläinen pääoma suhtautuu meihin todennäköisesti suopeammin, jos emme ole olleet ilmastotuhon torjunnan etujoukoissa vaan olemme omissa energia- ja ilmastoratkaisuissamme ”ymmärtäneet” Venäjän tilannetta, esimerkiksi pysymällä vakaina fossiilisten polttoaineiden ja biopolttoaineiden raaka-aineiden ostajina. Tällä reitillä alistuminen sopimusperustaisen elinkeinoelämän murtumiseen tehdään itse.

Trade-off

Tiivistäen sanottuna: tulevaisuutta, jossa Suomi ei tee osaansa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä 1,5°C lämpenemiseen ja jossa samaan aikaan rauhanomaisen ja laajoja kansankerroksia hyödyttävän sopimus- ja sääntöperustaisen suomalaisen elinkeinoelämän ja pääoman toimintaedellytykset säilyvät, ei ole olemassa. Tästä näkökulmasta käsitys, että demokraattis-rauhanomaisen elinkeinoelämän ja pääoman kannattaa Suomessa noudattaa linjaa, jonka mukaan Suomi ei tee muita enemmän eikä ainakaan ensimmäisenä, näyttäytyy itsetuhoisena.

Jos ilmastonmuutos etenee yli 2°C lämpenemiseen, toimintaedellytykset menetetään. Jos ilmastonmuutos torjutaan esimerkiksi geopoliittisten suurvaltojen toimin tai sopimuksin, joihin Suomin on suhtautunut nihkeästi tai joihin se pakotetaan, toimintaedellytykset menetetään. Ainut polku suotuisten toimintaedellytysten säilymiselle tai jopa parantumiselle on, jos ilmastonmuutos vältetään keinoin, joiden eturintamassa Suomi on. Myös malli, jossa suomalainen elinkeinoelämä suhtautuu myötämielisesti Venäjän fossiiliperustaisen energiastrategian tavotteisiin, johtaa ennen pitkää monentasoiseen korruptoitumiseen – ja jos Venäjän nykyinen energiastrategia onnistuu, ilmastotuhon torjunta ei onnistu.

Ilmastonmuutoksen nykyisiä ja tulevia seurauksia tarkasteltaessa on huomioitu, että kielteiset vaikutukset osuvat pahimmin alimpiin tuloluokkiin, erityisesti kaikkein köyhimpiin ja haavoittuvimpiin ihmisryhmiin niin maailmalla kuin Suomessakin. Varakkaimmalla prosentilla ja ylemmillä tulodesiileillä – jotka samaan aikaan ovat suurimmat hiilidioksipäästöjen aiheuttajat – on paremmat mahdollisuudet suojautua pahimmilta vaikutuksilta. Jopa yli 2°C lämmennyttä tulevaisuutta tarkastellessaan suomalaisten pääomien nykyiset haltijat ovat todennäköisesti oikeassa myös siinä, että tuolloinkin pääomista suuri osa on olemassa ja tuottavassa käytössä. Näistä kahdesta havainnosta voi seurata kuvitelma, että yli 2°C lämmenneen maapallon Suomessa pääomat olisivat edelleen rakenteellisesti samankaltaisissa (tai jopa persoona- ja sukukohtaisesti samoissa) käsissä ja käytössä kuin tällä hetkellä. Näin ei suurelta osin tule käymään. Kun suomalainen yhteiskuntarauha ja sopimusperustainen yhteistoiminta murtuvat, murtuu myös pääomien omistajuuden ja käytön rakenne.

Tilanteeseen sisältyy elinkeinoelämän ja pääomien kokonaisuuden kannalta eräänlainen trade-off. Välittömästi eksistentiaalinen uhka koskee fossiilisten polttoaineiden käyttöön sitoutunutta elinkeinoelämää, johon Suomessa kuuluvat myös turpeentuotanto ja merkittävä öljyjalosteiden vientiteollisuus. Sen sijaan muutaman kymmenen vuoden tähtäimellä uhka koskee edellä kuvatun kaltaista elinkeinoelämää ja suomalaisia laajasti hyödyttävää pääomaa kokonaisuudessaan. Voittamalla välittömän fossiilipääomia suojelevan viivytystaistelun elinkeinoelämä voi hävitä paljon isomman sodan. Yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta varmasti ja elinkeinoelämänkin kannalta erittäin todennäköisesti parempi lopputulos saataisiin ajamalla fossiilisista polttoaineista riippuvainen toiminta alas hallitusti ja demokraattisesti, elinkeinoelämän aktiivisen johtajuuden avulla. 

WISE aims to improve decision making in the context of wicked socio-environmental disruptions. Tackling such a complex task requires the diverse expertise and skills offered by an interdisciplinary team. However, interdisciplinarity brings with it a tendency toward miscommunication at the outset of a project, leading to frustration and inefficient work. As an interdisciplinary team ourselves, we at WISE have determined that differing conceptualizations of the concept of “risk” are a primary source of miscommunication within the group. Risk, already understood to be a difficult and divisive concept, occurs frequently during discussion of wicked socio-environmental problems, thereby prompting an investigation of the group members’ understandings of the concept. By explicitly identifying and discussing the different schools of thought regarding risk, we hope to improve within-group communication, hasten the process of building group cohesion, and improve our ability to leverage individual assets. We hope that by scrutinizing our own sources of miscommunication and addressing them, we can both improve our own interdisciplinary teamwork and provide an example for other teams to do the same, enabling us to more efficiently get to the important work of solving today’s most pressing issues.

Decision-making in the context of wicked socio-environmental problems demands interdisciplinary engagement. But why? Because wicked socio-environmental problems are by their very nature interdisciplinary. They are complex, tangled, interacting amalgamations of issues situated where the natural world, economics, politics, and society collide. To make this point clear, imagine if your nation were plunged into some ultimate worst-case scenario tomorrow, forced to juggle simultaneous crises. A wave of desperate refugees has arrived, a record-breaking winter storm hits, electricity outages ensue, a particularly vicious strain of influenza has landed in your capital city, and an oil spill disaster has taken place along your coast. Remember, these events do not occur in some isolated theoretical vacuum, they take place in a complicated global society, interacting with one another and sending ripples around the world.

It is absolutely plain, at least to me, that no one person or group would be sufficient to put out all those fires. Similarly, the painstaking work of foreseeing such calamities, preparing for them, building resilience, and developing adaptation strategies necessitates a wealth of expertise and skills. What would happen if ecologists, artists, engineers, economists, soldiers, or politicians were left alone to untangle these problems? I can imagine a spectrum of negative outcomes from, failing to get the job done, to leaving out critically important pieces of the puzzle, to outright chaos.

We, at the WISE project, are bound and determined to ensure Finnish decision-makers are prepared to deal with the wicked socio-environmental challenges ahead. Since we have made it our responsibility to grapple with these unwieldy problems, the masterminds behind the project gathered together what they knew they would need, a highly interdisciplinary team. If you ask us about our work, our backgrounds, and our interests you will get a level of diversity that would make Darwin’s finches blush.

Anyhow, with our team in place, it was time to get down to business. We enthusiastically plunged into the promising pool of interdisciplinary collaboration, as we tried to determine how to best use everyone’s expertise. But then, something happened. We started to smell the slightest whiff of tension in the air, some nagging underlying feeling that “I’m not sure what she is trying to say and I’m pretty darn sure she didn’t catch my drift either.”

So it is clear that dealing with wicked socio-environmental problems requires diversity, but as we discovered, this great melting pot of knowledge does not immediately result in effortless and productive task mastering. Interdisciplinarity brings with it, its own challenges. Chief among these is communication, which is undeniably important for the success of this type of teamwork. This is no great revelation. Many others have pointed out the challenges of interdisciplinarity and among these, communication issues are a dime a dozen.

Alright, so in our first year we were an interdisciplinary team trying to work through some communication challenges, difficult, but not particularly unique. The issues we were trying to communicate about though, now those were something special. We were trying to discuss amongst ourselves big complex challenges, taking place at a large scale, in multiple sectors, perhaps over very long time scales, and with a high degree of uncertainty. Often at the center of these discussions was the term “risk.” What is the risk of this? Of that? How do we mitigate the risk? How do we prepare for the risk? How do we manage the risk? How do we make sure decision makers are prepared to deal with the risk?

This combination, risk in the context of big complex challenges, is not something the human brain seems to be particularly good at. For context, think about why it is so difficult to talk about climate change and figure out what to do about it. Here we were, an interdisciplinary group, which we already know are susceptible to communication challenges, trying to communicate about something the human brain has a hard time computing. Not only that, but we need to devise a national level policy mechanism to help decision-makers deal with these difficult issues and how can we ever manage that, if our own team is not on the same page? Clearly, we have a big job to do.

With the funding clock ticking and plenty of work to get done, we decided the best course of action was to cut to the chase and root out the source of the communication conflicts surrounding risk. Why waste time mired in misunderstanding when we have bigger problems to solve? To determine the differences in the conceptualization of risk within our group, we interviewed each group member and analyzed texts they considered foundational to their understanding of the concept via topic modelling.

We discovered:

1. Risk is a flexible term, with different meanings depending on the context and on the person using it.
2. The quantification of risk is a particularly divisive issue. Some are certain it is possible to quantify risks in the context of wicked socio-environmental issues, others are less sure. Some believe it is necessary, others do not. Some have clear ideas about how to accomplish quantification tasks and some find other tasks more pressing. Some see negative moral ramifications in quantifying risk and others have no such qualms. The large-scale and complex nature of the problems WISE focuses on seems to exacerbate the differences in opinion and understanding about the quantification of risk.
3. Interests related to risk are highly diverse. Some group members tend to focus on particular harmful events, others are interested in assessing risk either qualitatively, quantitatively, or both, some are interested in how the public responds to risk or crises, still others are interested in building societal resilience to risks, and the list goes on.

By explicitly identifying and discussing the different schools of thought regarding risk, we hope to improve within-group communication, hasten the process of building group cohesion, and improve our ability to leverage our individual assets. We hope that by scrutinizing the sources our own sources of miscommunication and addressing them, we can both improve our own interdisciplinary teamwork and provide an example for other teams to do the same, enabling us to more efficiently get to the important work of solving today’s most pressing issues.

Ekokylien työn, ihanteiden ja yhteisöllisen elämän tutkimus auttaa ymmärtämään, miten systeemisillä ratkaisuilla voidaan mahdollistaa kestäviä elämäntyylejä – yhteiskuntatieteellistä tutkimusta pitäisi käyttää apuna ympäristökriiseihin varautumisessa.

Öljy, jonka varassa yhteiskuntamme on liukastettu nykyiseen toimintalogiikkaansa (ks. Salminen & Vaden 2013), on loppumassa (myös Partanen, Paloheimo & Waris 2013). Muutkin jäljellä olevat fossiiliset polttoaineet pitää jättää käyttämättä, jos halutaan välttyä katastrofaalisilta seurauksilta. Materiaalisten resurssien reunaehtojen tullessa näkyviksi kaiken – talouden, teollisuuden, työn, asumisen, toimeentulon, ravinnon ja liikkumisen – on muututtava.

Samalla moni asia on jo muuttunut, vaikka poliittiset rakenteemme eivät olekaan tunnistaneet potentiaalisuuden signaaleja vielä tarpeeksi hyvin. Historiallisesti lyhyt ja poikkeuksellinen fossiilikapitalismin yksityisomistajuuden, nykymuotoisen kuluttajuuden ja lihansyönnin elämänmuoto on saanut rinnalleen kasvissyönnin ja vaihtoehtotalouksien kaltaisia lupaavia ilmiöitä.

Ekokylät muutoslaboratorioina

Alkuvuodesta valmistuvassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelen ekokylää aikamme kriiseihin ja kaiken muuttumiseen ruohonjuuritasolla reagoivana elämäntyylinä. Maaseutumaisessa ympäristössä yhteisessä naapurustossa elävät perheet jakavat talkootyötä, yhteisiä juhlia ja päätöksentekoa pyrkien samalla kasvavaan omavaraisuuden asteeseen ainakin ruoantuotannon, ravinteiden kierrättämisen ja hoivan alueilla.

Olen tutkielmassani kiinnostunut erityisesti ekokylässä tehtävästä työstä. Kyläyhteisön toiminnan edellyttämä asukkaiden palkaton ja palkallinen työ pitää sisällään muun muassa fyysisen infrastruktuurin rakentamista, viljelyä, lasten hoitoa, tapahtumien järjestämistä, vapaaehtoisjohtamista, EU-hankkeiden pyörittämistä, kokoustamista ja työtä yhteisön arkipäiväisen sosiaalisen toimivuuden eteen. Tutkimuskohteeni ekokylää ei myöskään olisi olemassa ilman, että suurin osa asukkaista saisi toimeentulonsa kylän ulkopuolella palkkatyössä.

Tutkimuskohteena ekokylässä tapahtuva työ on kiinnostavaa, jos tavoitteena on reilu siirtymä (”just transitionista” suhteessa työhön mm. Rosemberg 2010) kaiken viheliäisesti muuttuessa. Ekokylää voi pitää monien muiden yhteiskunnallisten kokeilujen tavoin pioneerimaisena laboratoriona, jossa eletään todeksi laajamittaisemmin mahdollisia uudenlaisia yhteiskunnallisen elämisen muotoja. Esimerkiksi tutkijoiden ennustama fyysisen työn määrän lisääntyminen siirtymävaiheessa fossiilisista polttoaineista uusiutuviin energianmuotoihin voisi pakottaa yhteiskuntia toimimaan ekokylämäisesti laajemmassa mitassa. (Fyysisen työn lisääntymisestä ovat kirjoittaneet muun muassa WISE:n Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen, ks. esim tämä Kansan Uutisten juttu) On myös epätodennäköistä, että ruoan ja muiden tuotteiden tuotannon globaalit verkostot säilyvät nykyisessä tilassaan vaatimatta lähituotannon tuntuvaa lisäämistä.

Työ ja demokratia ekokylässä

Aineistoni kylässä monissa töissä ja toimintatavoissa on otettu oppia aiempien sukupolvien ammattitaidosta ja käytänteistä. Samalla niissä käytetään uusimpia teknologioita, ollaan verkottuneita maailmanlaajuisesti ja toimitaan yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa vaurautta on vielä jäljellä mutta kriisi puskee päälle. Voikin siis sanoa, että ekokylässä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Tässä ainutkertaisessa tilanteessa on tärkeää tarkastella, minkälaisia sosiologisia ilmiöitä elinympäristömme materiaalisten reunaehtojen ja toisaalta yhteiskuntapoliittisten raamien asettamien vaateiden kehystämänä toimiva ekokyläyhteisö pitää sisällään.

Ekokyläyhteisö toimii samassa kulttuuristaloudellisessa järjestyksessä, jossa muutakin työtä tehdään. Kyläyhteisön työ on rajatonta, ajatonta ja monin osin paikatonta, ja vain osasta arvoa tuottavasta toiminnasta on mahdollista saada palkkaa. Jotkut saavat korvausta saman kaltaisista töistä, joita toiset tekevät palkatta. Samalla keskeinen tuotannon taustatekijä on yhteinen kulttuuri, joka sitoo merkitysten ja mielekkyyden kokemusten kautta ihmisiä yhteisen päämäärän eteen tehtävään työhön. Tämä kulttuurinen pohja rakentuu tutkielmani aineistossa muun muassa ekologisuudelle, moninaisuuden arvostukselle, itse tekemiselle ja lähidemokratialle. Kulttuurisen pohjan ideaalinen arvopuhe vapaaehtoisuuden voimasta ja ruohonjuuritason demokratiasta voi kuitenkin peittää alleen kylässä toimivia näkymättömämpiä vallan mekanismeja.

Kiinnostava yksityiskohta kylän asioita koskevan määrittely- ja päätäntävallan tarkastelussa on fyysisen työn merkittävyys. Ekokyläyhteisön rakennusvaihe pitää sisällään paljon teknistä rakentamisen työtä. Rakentamista tilalla eivät kuitenkaan tee kaikki, vaan siihen osallistuvat ennen kaikkea asukkaat, joilla on käytössään työn vaatimaa aikaa ja ammattitaitoa. Työnjako taas liittyy olennaisesti ekokylän päätöksenteon mekanismeihin. Kylässä harjoitetaan ”tekemisen demokratiaa”, jossa töitä vähemmän tekevät antavat mandaatin töitä enemmän tekeville tehdä kylää koskevia päätöksiä työn teon ohessa valtuuttamatta kaikkea yhteisissä kokouksissa. ”Kuka vain” voi osallistua asioihin vaikuttamiseen antamalla työpanoksensa yhteisiin projekteihin.

Tästä johtuen kylän toiminta muokkautuu materiaalisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti niiden asukkaiden näköiseksi, joilla on parhaat edellytykset osallistua työhön ja toimintaan kylässä. Erittelen tutkielmassani erilaisia risteäviä tekijöitä, jotka määrittävät asukkaan mahdollisuutta osallistua, integroitua ja vaikuttaa kylän toimintaan. Näitä ovat muun muassa ikä, terveydentila, sukupuoli, hoidettavien lasten tai vanhempien määrä, työtilanne ja koulutustausta. Pahimmillaan eriarvoiset mahdollisuudet olla mukana kyläyhteisön toiminnassa vaikeuttavat lähidemokratian toteutumista, aiheuttavat skismoja kylän sisälle, arvottavat asukkaita erilaisiin tarpeettomiin hierarkioihin ja vaikeuttavat ihanteena pidetyn kylään integroitumisen saavuttamista.

Vaikka tämä on vain yksi piirre monin tavoin ihanteellisestikin toimivan tutkimani ekokylän moninaisuudesta, voi se toimia esimerkkinä siitä, kuinka yksilöllisyyteen perustuvan liberaalin demokratian mukaiset tasa-arvon ja moninaisuuden vaalimisen ihanteet voivat kohdata haasteita, kun joudumme siirtymään fossiilitaloudesta riippumattomiin elämisen muotoihin. On olennaista suunnata katse niin menneeseen kuin tulevaankin, kun rakennamme reilua siirtymää uudenlaisten haasteiden maailmassa. Samalla on tärkeää pitää mukana tarkkanäköinen yhteiskunta- ja ihmistieteellinen tutkimus, jotta välttäisimme pahimmillaan tukahduttavat entisaikojen kyläyhteisöjen haitallisen hierarkkiset kontrollimekanismit. Yksinkertaistavat romanttiset mielikuvat paluusta luontoon ja pieniin kyläyhteisöihin voivat piilottaa taakseen ongelmallisuuksia, joihin olisi mahdollista reagoida myös rakentavasti. Ainakin tutkielmani ekokyläläisten keskuudessa romanttisia ideaalikuvia yhteisöelämän ihanuudesta kritisoidaan tietoisesti – tällaista tarkkanäköistä ja moninaista näkökulmaa soisi sisällytettävän laajemminkin hahmotelmiin jälkifossiilisesta tulevaisuudesta.

Viheliäiset ongelmat – rakenteelliset ratkaisut

Yksi ympäristökriisiemme viheliäisyyden piirre on se, ettemme voi tietää, millaisia sosiaalisia paineita se ihmisyhteisöjen järjestymiselle tuottaa. Ongelmasta viheliäisen tekee muun muassa sen määrittelyn ja rajaamisen vaikeus, selkeiden ratkaisujen puute ja ainutkertaisuus (Rittel & Webbel 1973). Pro gradu -tutkielmani johtopäätöksenä ehdotan kuitenkin, että monet ekokylämäisen elämän ongelmat ovat vältettävissä, tai ainakin niitä voi hillitä samankaltaisilla systeemisillä ratkaisuilla kuin muitakin viheliäisten ympäristökriisien ulottuvuuksia.

Tarpeettomasti ihmisiä ja elinympäristöä kurjistavat taloudelliset rakenteet tulisi korvata ympäristöverotuksen ja automatisaation avulla rahoitettavan riittävän perustulon kaltaisilla mekanismeilla, jotka myös tukisivat ekokylämäisiä kestäviä elämänmuotoja hellittämällä epävarmuuden ja rahatta talkoina tehtävien töiden yhteisöä rapauttavaa vaikutusta. Ekokylät voisivat hyötyä myös syvällisestä tutkimusyhteistyöstä tiedemaailman kanssa tarjoten samalla osaamista ja kokemusasiantuntijuutta muun muassa kestävästä ja monipuolisesta viljelystä ja erilaisista sosiaalisista innovaatioista. Kestävä elämäntapa edellyttää myös esimerkiksi EU-tukien kohdentamista aidon ekologisesti viljelyä harjoittaville yksiköille ja laajamittaisempaa rahallista panostusta tiloilla tapahtuviin hankkeisiin.

Jo vähintään parin vuosikymmenen ajan länsimaissa ihmisiä on haluttu aktivoida ottamaan henkilökohtainen vastuu toimeentulon ja hoivan kaltaisista aiemmin suuremmalta osin valtiollisten instituutioiden järjestämistä tukiverkostoista samalla, kun fossiilitalouteen perustuneita julkisia palveluja on ajettu alas. Ruohonjuuritason osallistamista ja ”tekemisen demokratiaa” on myös ehdotettu lääkkeeksi syrjäytymisen ja alhaisen äänestysaktiivisuuden kaltaisiin päätöksentekojärjestelmämme ongelmiin. Reilun siirtymän sijaan tällaiset monitoimijamaiseksi hallinnaksikin (osallistamisesta ja monitoimijamaisesta hallinnasta mm. Matthies 2017; Tuurnas & Haveri 2017, 59-64) nimitetyt toimet ovat kuitenkin jääneet vaillinaisiksi ja monin paikoin erittäin epäreiluiksi korjailuiksi vanhentuneeseen järjestelmään.

Laajamittaisella poliittisella, taloudellisella ja kulttuurisella rakennemuutoksella voisimme kuitenkin ottaa ekokylistäkin tutut toimintamallit (mm. lähituotanto, ruohonjuuritason autonomia ja demokratia, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä työ, ravinteiden kierrätys, vaihto-, lahja- ja pienoistaloudet) vakavasti. Niitä olisi mahdollista integroida eri tasoisina myös kaupunkeihin ja skaalata kokeiluja tarvittaessa suurempaan mittaluokkaan. Samalla tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että jo nyt toimivien ekokylien ja muiden vastaavien elämisen muotojen ongelmat ja haasteet pystyttäisiin minimoimaan.

Kaikki muuttuu joka tapauksessa, ja kiireestä ja kriisitilanteesta huolimatta meillä on kaikki keinot käytettävissä reilun siirtymän järjestämiseen. Tarvittava reiluus on tässä yhtäältä oikeudenmukaisuutta, toisaalta tuntuvaa ja tarpeeksi laajamittaista: viheliäisessä tilanteessa tarvitaan laajamittaisia panostuksia yhteiskuntien toimintakykyjen kannalta kriittisiin toimintoihin. Koska viheliäiset ekososiaaliset murrokset ovat mahdottomia ennakoida, on investoitava systemaattisesti yhteiskunnan perustoimintoihin aina koulutuksesta sosiaaliturvan parantamisen kautta kriisisopeutumiseen. Näiden ratkaisujen tueksi tieto ekososiaalisista murroksista ekokylistä kaupunkien teknisten keskusten arkeen on äärimmäisen tärkeää siinä missä IPCC-raportin ilmastotieteilijöidenkin. Laadukkaasti tuotetun tiedon pohjalta Suomella on mahdollisuus toimia vauraana pohjoismaana rakentavan ja radikaalin kunnianhimoisen ilmastopolitiikan etujoukoissa.

Huhtikuun 2019 eduskuntavaaleissa määritellään suomalaisen politiikan suuntaviivat seuraavaksi neljäksi ratkaisevaksi vuodeksi eteenpäin, ja jälkeenpäin seuraava hallitus tullaan muistamaan ratkaisuistaan ympäristökysymyksiin liittyen. Neljä vuotta on tarpeeksi paljon tarvittavien systeemisten muutosten alulle panemiseen. Samalla se on riittävästi pahimmillaan tuhoisien polkuriippuvuuksien rakentamiseen aikana, jolloin seuraavia vuosikymmeniä ja jopa -satoja koskevat päätökset tehdään – tässä tilanteessa toimimattomuus ja totuttuun tapaan jatkaminen on siirroista huonoin.

STN/WISE-hanke etsii vastausta kysymykseen, joka ei välttämättä kiinnosta kaikkea kansaa. Se pyrkii parantamaan viheliäisiä ekososiaalisia murroksia koskevaa päätöksentekoa ja päätöksenteon tieteellistä arviointia. Kokemukseni monesta julkisesta keskustelusta kuitenkin on, että päättäjien tekemiset tai tekemättä jättämiset kiinnostavat kansalaisia vähemmän kuin se, miltä heidän oma arkensa näyttää tulevissa murroksissa.

Vaikka ennustaminen on vaikeaa, ei se ihan mahdotonta ole. Ainakin voimme hahmotella tulevaisuutta tämänhetkisen tiedon pohjalta.

Tiedämme ensiksikin, että arvovaltaiset kansainväliset tutkijapaneelit ovat vuosikausia varoittaneet päättämättömyyden vaaroista ilmastolle ja luonnon monimuotoisuudelle. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli teki niin ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa (1) ja globaali ekosysteemiarvio 2000-luvun alussa (2). Tutkijoiden viesti oli, että tarvitaan nopeita, laajavaikutteisia ja kauaskantoisia päätöksiä. Maapallonlaajuisten ympäristömuutosten hitausvoimista johtuen on päätösten siirtäminen tulevaisuuteen huonoin vaihtoehto, koska se tekee tulevaisuuden päätöksistä kalliita sopeutumisreaktioita kriiseihin.

Ympäristökriisit ovat paradoksi. Kun kriisi on päällä, muutokset ovat äkillisiä. Kriisi kuitenkin kypsyy hitaasti, vuosikymmenien saatossa. Maaperä suolaantuu keinokastelun seurauksena pikku hiljaa, kunnes sato jonain vuonna vain loppuu. Hiilidioksidi kertyy ilmakehään vähitellen, kunnes yhtäkkiä sadan vuoden tulva tai kuivuus onkin uusi normaali. Vakaa trendi hautoo aina tulevaa kriisiä.

Jos kriisejä synnyttävät ympäristömuutokset ovat kuin hitaasti kääntyvä rahtilaiva, ovat sitä myös yhteiskunnan ja politiikan muutokset. Olemme tilanteessa, jossa mikään valtio – Suomi mukaan lukien – ei ole ryhtynyt merkittäviin muutoksiin ilmaston tai luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Päinvastoin, esimerkiksi Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportin mukaan Suomen kasvihuonekaasupäästöt kasvavat 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta, vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön (3). Ajamme vakaasti kohti kriisejä.

Toiseksi tiedämme, että harva valtio on jättänyt varautumatta murroksiin ja kriiseihin. Suomessa varautumisen säännöt on kirjattu valmiuslakiin (4). Laki antaa viranomaisille riittävät toimivaltuudet poikkeusoloissa, jollaisiksi luetaan Suomeen kohdistuva hyökkäys, uhka, onnettomuus tai tartuntatauti, jonka seurauksena yhteiskunnan välttämättömät toiminnot vaarantuisivat.

Suomi on yhteisrintamassa muiden maiden kanssa ajautumassa ympäristömuutosten seurauksena yhä useammin tilanteisiin, joiden valtiojohto saattaa tulkita täyttävän poikkeusolojen tunnusmerkit. Tulevaisuuden arkea on siis syytä hahmotella kääntämällä valmiuslain periaatteet kansankielelle.

Valmiuslaki antaa valtioneuvostolle kulloisenkin tarpeen mukaan valtuudet kontrolloida yhteiskunnan taloudellista toimintaa. Avainsanoja ovat säännöstely ja valvonta. Arkielämässä säännöstely voisi näkyä vaikkapa määräyksinä siitä, missä, milloin ja miten saa liikkua. Tai mitä viestintävälineitä saa käyttää ja mihin tarkoitukseen. Tai kenelle, missä ja kuinka paljon joutuu tekemään töitä, ja mitä nuo työtehtävät ovat. Tai paljonko saa kuluttaa sähköä tai polttoainetta tiettynä ajanjaksona. Tai paljonko saa lotrata vettä tai tuottaa jätettä. Tai minkälaisia summia saa kuluttaa tilillään olevaa rahaa. Tai kuinka paljon mitäkin tuotetta saa ostaa kaupasta.

Joku saattaa tuomita tällaiset tulevaisuuskuvat epärealistiseksi ahdistuksen lietsonnaksi – etenkin Suomessa, joka on sentään vauras ja yksilön vapautta korostava demokratia. Epärealistista se ei ole, koska tiedämme hyvin ympäristömuutokset ja niiden todennäköiset seuraukset, ympäristöpolitiikan vaatimattomat askeleet ja demokraattisesti sovitut toimenpiteet poikkeusoloissa. Entä aiheuttaako hahmoteltu arki ahdistusta?

Ken ahdistuu voi helpottua silmäilemällä lähihistoriaamme ja nykyistä arkeamme. Isäni muisteli aikoinaan viinakortin käyttöä, joka jatkui vielä 1960-luvulla. Korttiin merkittiin ostot Alkosta. Jos ostoja kertyi liian usein, Alkon henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan”tai asiakas joutui puhutteluun (5). Viinakortti oli väline tuotteen ostamisen säännöstelyyn ja valvontaan. Eikö öljyn tai veden kulutusta voi säännöstellä, jos niiden liiallinen kulutus katsotaan yhteiskunnalliseksi haitaksi?

Ja vaikka ympäristöpolitiikan ohjauskeinot ovat kehittyneet ”kovista” käskyistä ja valvonnasta kohti ”pehmeää” taloudellista ja informaatio-ohjausta, on säännöstelystä jäljellä muinaisjäännöksiä. Jos joku keksisi liikennevalot nyt, ne luultavasti hylättäisiin yksilönvapauden liiallisena rajoittamisena. Niiden sijaan kehitettäisiin mobiilisovellus, jonka avulla eniten maksavat saisivat etuajo-oikeuden ohituskaistalla. Historian saatossa on liikennevaloilla toteutettu säännöstely hyväksytty mukisematta osaksi jokapäiväistä arkea.

Ei tulevaisuuden arki tietenkään olisi pelkkää kurinalaista elämää poikkeusoloissa. Kyse on pikemminkin siitä, millaisiksi miellämme tosiasiat. Tiedämme, että tulevaisuus tuo tullessaan nopeita ja monimutkaisia ekososiaalisia murroksia, joihin reagointi edellyttää sääntöjä, joskus jopa säännöstelyä. Sopeudumme niihin helposti, jos herkistämme mielemme kaikelle sille sääntelylle, jonka jo nyt hyväksymme arjessamme ilman olan kohautusta.

Lähihistorian valossa säännöstelyn uusi tuleminen näyttääkin paluulta hulvattoman tuhlailun aikakaudelta takaisin normaaliin arkeen, jossa siedettävä elämä turvataan sovittamalla se rajallisen maapallon ekologisiin kiertoihin. Nopeasti.

Janne I. Hukkinen, Helsingin yliopisto

Lähteet

1. http://www.ipcc.ch/publications_and_data/publications_ipcc_90_92_assessments_far.shtml
2. https://www.millenniumassessment.org/en/index.html
3. http://bios.fi/suomen-ilmastopolitiikka-kriisissa/
4. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2011/20111552
5. https://fi.wikipedia.org/wiki/Viinakortti